1999-2001
Sodan sirpaleet -
Tytön päiväkirja Tšetšeniasta
Kun Polina Žerebtsova oli 14-vuotias, toinen Tšetšenian
sota alkoi. Sota oli jo kolmas tytön elämässä. Hän haavoittui pommituksessa ja
joutui jäämään Groznyiin äitinsä kanssa, kun muut lähtivät. Oli vuosi 1999.
Keskellä sotaa Polina Žerebtsova janosi tietoa ja elämää, rakastui,
opiskeli karatea ja kirjoitti runoja. Hän merkitsi kokemukset päiväkirjaansa.
Sodan sirpaleet kertoo nuoren naisen tunteista, pelosta ja surusta
keskellä piiritystä ja nälänhätää. Raaka tuho ja eloonjäämistaistelu limittyvät
unelmiin tavalla, joka valaa uskoa inhimillisyyteen myös äärimmäisissä
olosuhteissa.
Polina Žerebtsovan päiväkirja
1999
24. Syyskuuta 1999
10:05 aamulla
Tänään meitä pommitettiin vähän.
Naapurit eivät menneet töihin koska olivat peloissaan. Menen äidin kanssa
torille myymään ja autan häntä. Koulussa huhutaan koulun sulkemisesta. Kaikki
puhuvat että tulee sota.
14:05
Kuuluu lentokoneiden mylvintää. Ne
pommittavat mutta toistaiseksi kaukana. Groznyin keskustassa, missä tori
sijaitsee, vain maankamaran tärinä tuntuu eikä muuta. En lähde mihinkään. Ja
mihin voisin mennä? Olen täällä.
25. syyskuuta 1999
Tänään tappelin leipäjonossa. Azerbaidžanilaiset
kauppiaat, jotka toivat tavaraa kaupunkiimme, lähtivät. Kohta ei ole enää
mitään mitä voisi myydä.
Päätin myös kirjoittaa muistiin
juustomunkkien reseptin koska ne ovat niin herkullisia. Paistan niitä tuoreista
aineksista sitten kun tulee rauha.
26. syyskuuta 1999, sunnuntai
Emme menneet torille. Putket kotona
olivat tukossa. Joku naapureista aiheutti tukoksen mutta ei tunnusta. Kutsuimme
putkimiehen. Hän oli venäläinen ja humalassa, ja alkoi voida pahoin. Piti hakea
sairaanhoitaja ja antaa hänelle pistoksia. Mies melkein kuoli sydänkohtaukseen.
Ja tukkeutuneet vesiputket jatkoivat
samaan tapaan.
27. syyskuuta 1999, maanantai
Meidän Staropromyslovskin alueellemme,
Berezkan pysäkille tippui pommi. Se osui aivan lähelle meitä. Pommitus aamusta asti...
(Tästä eteenpäin päiväkirjamerkintä on kastunut.)
Haluan lukea Shakespearea, meillä on
kaksitoista hänen kirjaansa. Ne ovat vanhoja, julkaistu viime vuosisadan
alussa. Kirjat osti isoisäni joka oli toimittaja ja kuvaaja. Hän kuoli vuonna
1994. Ensimmäisen sodan alussa kun sairaalaa Pervomaiskajan kadulla ammuttiin.
Viime yönä näin kauheita unia.
Jatkoa
Ilta
Tänään myimme äidin kanssa torilla.
29. syyskuuta 1999, keskiviikko
Pommitus.
Näin Voda Vitjazin ja hän osti minulle
jäätelön.
Rakkain naapurini Marjam-täti lähti
Ingušetiaan.
Ei muita uutisia.
30. syyskuuta 1999, torstai
Siltoja pommitettiin.
Vielä: Radiossa sanottiin että lokakuun
10. päivän tienoilla Venäjän armeijan tankit tulevat.
Mietin ja päätin että jos nyt sitten on
sota, pitää mennä ostamaan mustat liinavaatteet ettei tarvitse pestä niin
usein.
Tappelin ja sain leivän. Ihmiset ovat
tulleet hulluiksi.
LOKAKUU 1999
1. lokakuuta 1999
Eilen ja toissapäivänä pommitettiin.
Torilla huhutaan että seitsemänteen sairaalaan osui. Paikallisradiossa
sanottiin, että 420 ihmistä kuoli ja 1000 haavoittui.
Huhut täyttävät kaupungin ja usein ne
ovat keskenään ristiriitaisia. Jo elokuussa professori Nunajev, tuttu lääkäri
ja sydänkirurgi, varoitti meitä uudesta sodasta mutta emme uskoneet. Ostimme
uutta tavaraa varastoon myytäväksi.
Kuudes elokuuta me kuulimme että
kuolleen presidentin Dudajevin leski lähti Groznyistä. Niin paljon tietoa
liikkeellä. Voi uskoa vain mitä on nähnyt omin silmin eikä pidä missään
nimessä luottaa kuulemaansa.
30. syyskuuta viemärimme tukkeutui
jälleen. Kutsuimme putkimiehiä mutta kukaan ei tullut. Tuskailimme itse sen
kanssa ja "rakkaat" naapurimme jatkoivat putkien käyttämistä. Kannamme
heidän jätöksiään ulos sankokaupalla. Torilla kaikki keskenään ystävystyneet
vaihtoivat osoitteita jotta olisi missä asua, jos pommitetaan kovasti tai kodit
tuhoutuvat täysin. Nazar antoi meille osoitteensa, hän myy vaimoineen
elintarvikkeita. Mikrorajon, Ulitsa Kosiora 8, asunto 66. Bussi numero 29. Myös
venäläinen Lelja antoi osoitteensa: "Jos olette keskustassa ja pommitus
alkaa, juoskaa osoitteeseen Prospekt Pobeda 5 A . Se on torin vieressä. Meidän pihallamme on
iso kellari."
On varmaankin parempi kuolla heti. Se
on vähemmän pelottavaa kuin maata raunioissa ja kuolla tuskallisesti. Muistan
miten venäläiset vanhukset kuolivat Groznyin keskustassa kesällä 1994. Ei ollut
keinoa siirtää betonielementtejä. Heidän kotinsa tuhoutui pommituksessa. He
olivat ylimmissä kerroksissa ja jäivät raunioihin jumiin. Kaikkia
kansallisuuksia edustavaa väkeä tuli elementtikasan luokse. Tulijat kuulivat
heidän vaikerruksensa ja itkivät. Se jatkui useita päiviä, sitten kaikki
hiljeni.
Se on kamala kuolema.
Mietin myös eri uskontoja. Kaikki ovat
hyviä omalla tavallaan mutta ihmiset tottelevat Jumalan lakeja huonosti.
Fatimalta, naapuriltamme keskimmäisestä rapusta, kuoli ihan pieni poika.
5. lokakuuta 1999, tiistai.
Olemme vielä elossa!
Kaasua ei ole ollut aikoihin ja
pommitus jatkuu. Nelikerroksinen talomme on alkanut vajota tärähdysten takia.
Asunnon seinät irtoavat katosta. Tänään lentokoneet pyörivät torin päällä.
Monet juoksivat pakoon, myös iso vaalea poika jota kutsutaan "van
Dammeksi". Hän opiskelee oikeustieteellisessä ja joskus hän antaa minun ja
äidin myydä puisessa kopissaan. Sateella se on mukavaa. Mutta en pidä hänestä.
Kotona keitimme perunaa sähköisellä
keittimellä. Sähkö toimii mutta ei koko ajan. Kaasun jakelu on lopetettu jotta
tulituksen alkaessa tulisi vähemmän uhreja. Talot palavat, ihmiset kuolevat.
11. lokakuuta 1999, maanantai.
Sota on käynnissä ja kaukaa kuuluu
ukkosta muistuttavaa jyrinää.
Me päätimme myydä myös lehtiä.
Tanja-täti ja hänen tyttärensä Julka ovat vihaisia. He ovat myyneet lehtiä
kauan ja menestyneet ja nyt me kilpailemme heidän kanssaan. Meillä ei ole
vaihtoehtoja. Tavara ei myy eivätkä rahat eivät riitä ruokaan.
Toissapäivänä menin impromptu
tutustumaan Sulimaan, lehtien tukkukauppiaan vaimoon. Valehtelin olevani Julkan
ystävä. Joskus Julkan äiti teki töitä äidin kanssa mutta he eivät ole ystäviä,
vain tuttuja. Vaimo esittäytyi, hänen nimensä on Sonja. Hän antoi minulle heti
lehtiä myyntitilille.
Eilen lääkkeitä torilla meitä lähellä
myyvä nainen tuli pöydällemme poikansa kaverin kanssa.
Tämä minulle tuntematon poika antoi
minulle lahjaksi kauniin kirjan. Naisen nimi on Kusum. Kusum yrittää yhyttää
minut poikansa kanssa. Tämä on todella pitkä ja siksi kulkee kumarassa. Hän on
vaatimaton ja ujo, hänen nimensä on Daud. Poika käy valmennuskursseilla
öljyteollisuuden opistoa varten. Kemiankirjat aina mukana. Daud on 21, minä
neljätoista.
Äiti puhuu että minun on liian
varhaista mennä naimisiin. "Pitää opiskella", hän sanoo. Kusum
houkuttelee: "Sinä olet ainoa tyttö josta poikani on ollut kiinnostunut.
Jos sinusta tulee hänen virallinen morsiamensa, me odotamme kunnes olet käynyt
9 vuotta koulua". Tšetšeenien mittapuulla se on mairitteleva ehdotus. Näen
että poika on hyvä mutta pidän enemmän hänen kaveristaan joka lahjoitti minulle
kirjan. Daudin äiti osti minulle kauniin kesäpaidan ja antoi sen minulle juhlallisesti.
"Ensimmäiselle tytölle, josta poikani on pitänyt!", hän selitti
lahjan.
En ole nähnyt moneen päivään toista
torinaapuriamme, iloista hummaajaa jota kutsutaan Buratinoksi. Hän kertoo
ihanasti tarinoita kirjoista ja elokuvista. Buratino myy kasetteja lähellämme
ja antaa minulle kasetteja kotiin "vuokralle", ilmaiseksi
kuunneltavaksi. Hän asuu Urus-Martanissa. Käyköön hänelle ja meille hyvin!
Patoška
12. lokakuuta, tiistai
En käy koulussa koska tunteja ei
pidetä. Sen sijaan autan äitiä.
Toissapäivänä oli kaatosade. Joku
valeli puun kerosiinilla ja sytytti tuleen. Idiootti! Siitä tuli kokko. Samaan
aikaan lentokone tuli ja kierteli kauan. Ihmiset pelkäsivät. Tiputtaako se
pommin? Mutta lopulta lentokone lensi pois.
Nainen, joka myy lääkkeitä, esitteli minulle
siskonsa. Hän sanoi että kaikki pitävät minusta. Mutta minun pitäisi käyttää
huivia jotteivat ihmiset tietäisi äitini olevan venäläinen. Silloin ihmiset
suhtautuisivat minuun paremmin. Nämä aikuiset ovat puheliaita ja he antavat
aina minulle jotain pientä. Ehkä minä en enää joudu olemaan yksin ja saan
ystäviä?
Rakastan huiveja. En pidä Lännen
emansipoituneista naisista. Kaikki vaatteet, joiden kanssa kaulahuivi on sävy
sävyyn, ovat romanttisia, lempeitä ja salaperäisiä. Äidin ystävä neuvoi minua käyttämään
huivia. Hän sanoi: "Silloin voin puolustaa sinua. Sinä kasvat ja tarvitset
suojelua.". He eivät tiedä, että isäni isä oli tšetšeeni, eli olen
tšetšeeni jos määritellään isän puolelta. Minulla on äitini sukunimi, koska
äiti lähti isän luota seitsemän kuukautta ennen syntymää eikä halunnut palata.
Myöhemmin äiti hankki
lääkärintodistuksen jonka mukaan olin seitsemän kuukauden keskonen. Näin hän
kirjasi minut omiin nimiinsä. Kaikista huvittavinta on että isäni äiti oli
juutalainen. Heillä kaikki määritellään äidin mukaan. Eli hän on juutalainen?
Haha. Tämän vuoksi pidän itseäni maailman lapsena.
Isääni en ole koskaan tavannut. Tiedän
että hänellä on poika ensimmäisestä avioliitostaan. Ensimmäinen vaimo oli myös
venäläinen, nimeltään Tanja. Varhaisesta lapsuudesta asti minulle on sanottu
isän olevan kuollut mutta en halua uskoa sen olevan totta.
Tänään kauppapaikallemme tuli rakas
Leila-täti. Kun olin vastasyntynyt, hän toi minut sairaalasta äidin ja isoisän
luokse. Leila auttoi meitä aina. Aikanaan hän oli äidin kanssa töissä suuressa
Punainen moukari -tehtaassa. Äiti oli hankintsastolla, Leila oli
myyntiosastolla. Erinomainen nainen, parhaimpia ihmisiä! Leila lupasi tuoda
itse tehtyä hilloa ja marmeladia. Hän ehdotti että kutsuisimme äitiä tšetšenialaisella
nimellä. Nyt torilla ja kotona kaikki kutsuvat äitiä Leilaksi.
Äidin vanha ystävätär tuli luoksemme ja
alkoi saman tien suostutella häntä lähtemään. Äiti ei korvaansa lotkauttanut
vaan sanoi:
– En tiedä mitä ihmisiä muualla asuu.
Miten muissa paikoissa asutaan? En tiedä tapoja enkä sääntöjä. Meillä ei ole
missään lähisukulaisia eikä tuttuja. Elin täällä koko elämäni, 15-vuotiaasta
asti. Täällä on kaksi sukuni hautaa, isoäidin ja isän. Minulla on oma asunto,
mikä on tärkeää. Ja Ruslan. Vaikka se onkin epävirallinen avioliitto, se on
tuki ja turva. Olen tottunut elämääni ja olemme olleet yhdessä jo vuosia. Jos
lähden lapsen kanssa, mitä tapahtuu? Olemme kodittomia ja yksin?"
Leila pudisteli päätään ja toisti:
– Täällä ei ole rauhaa. Ei anneta elää.
Yhdet estävät, tai toiset! Haluaisin että meidän tyttö ei menisi varhaisin
naimisiin eikä joutuisi kotiorjaksi. Mutta en tiedä missä on paremmin. Meidän
nuorisomme on vaatimattomampaa.
Leilan tytär asuu isänsä perheessä ja
he näkevät harvoin. Leila meni toista kertaa naimisiin mutta uudesta
avioliitosta ei ole lapsia. Siksi hän rakastaa minua, olen hänelle kuin oma
tytär ja hän antaa minulle lahjoja.
Suutuin kamalasti tšetšeenille jota
kutsutaan "van Dammeksi". Hän näki minut huivi päällä ja nauroi:
– Ketä varten pukeuduit noin? Mihin
olet menossa? ja sylkäisi varta vasten maahan, sika.
Kerran hän lähetti tädin luoksemme
tutustumaan.
Täti kierteli äitiä ja kestitti häntä.
Se on tapana idässä, näin etsitään soveliaita kumppaneita. Hän pyysi minua
avoimesti veljentyttärekseen mutta he salasivat että veljenpojalla oli jo yksi
vaimo! Toiset kertoivat meille siitä.
Minä en pidä "van Dammesta".
Hän on vaalea, harmaasilmäinen tšetšeeni mutta näyttää kuin venäläiseltä
Vanjalta mistä tahansa kylästä. Iso kaveri, mutta pelkuri.
P.
13. lokakuuta 1999
Öisin kuuntelemme tykkitulta ja
päivisin myymme torilla.
Riitaannuin Tanjan ja Julkan kanssa.
Sonja suhtautuu meihin aiempaa kielteisemmin. En tiedä miksi, ehkä hän
tympiintyi pyyntöihini. Vai sanoivatko kilpailijamme hänelle jotain?
Nyt pukeudun huiviin kuten Kusum-täti.
Kusum kehuu minua usein. Hän istuu luonamme torilla, sukii hiuksiani ja kutsuu:
– Mennään, tehdään sinulle permanentti!
Daudin kaveri tuli taas ja osti minulle
jäätelön. Pitääkö hän minusta? Tietäisipä Daudin äiti Kusum siitä. Poika kysyi
minulta kuinka vanha olen. Kun hän kuuli minun olevan vain neljätoista, hän
yllättyi:
– Olet niin pieni! Luulin että olisit
vanhempi. Tiedätkö mitä? Muistutat prinsessa Buduria minun lempisadustani.
Tuolloin rohkaistuin ja sanoin että hän
on Aladdin. Katsoimme kauan toisiamme ja olimme hiljaa. Yllätyin omasta
rohkeudestani. Aikaisemmin olin poikien kanssa vain hiljaa ja kuuntelin, mutta
nyt puhuin. Aladdinilla on kauniit silmät. Hänen hiuksensa ovat mustat ja kiehkuroilla,
olkapäihin asti.
Hän tosiaan näyttää aivan prinssiltä!
Muistin että näin hänet unessa. Kauan sitten kun olin vielä pieni lapsi enkä
käynyt vielä koulussa.
Aladdin sanoi että hän on 23-vuotias.
Hänen isällään on toinen perhe. Lisäksi on äiti ja sisko (tai siskoja, en
kuullut) ja he asuvat kylässä. Aladdin joutui hämilleen, katseli kauan kenkiään
ja lähti hiljaa pois.
Polina
14. lokakuuta 1999
Aamulla kävin koulussa. Voi olla että
se on kiinni kevääseen asti. Koulusta menin suoraan äidin luokse torille. Äiti
odottaa isäpuoltani joka lähti auttamaan ystäväänsä muuttamaan pois kauan
sitten, 19. syyskuuta. Siitä lähtien emme ole kuulleet hänestä mitään.
Tärkeintä on myydä tavarat, valita
uusimmat vaatteet, lempikirjat ja lähteä pois. Kauppa käy tuskin lainkaan.
Ruokstosten jälkeen mitään ei jää säästöön. Minua huolestuttavat lehtijutut
siitä miten pakolaiset kulkevat puolet matkasta jalan, vääntyen tavaroidensa
alla. Miten he jäätyvät! Miten pakolaisten autoja ammutaan tiellä! Reitti
kaupungista ulos on erittäin vaarallinen.
Meillä ei ole yhtään rahaa jolla
voisimme vuokrata asunnon pakomatkalla. Myymme Bakusta tuodun tavaramme samalla
hinnalla mitä maksoimme siitä, jopa tappiollisesti! Vain jotta saisimme edes
vähän rahaa.
Kaikki nuoret ovat pukeutuneet
sotilasasuihin. Univormu sopii monille mutta aseita heillä ei ole, vain
radioita. Konekivääreitä on vain vanhoilla miehillä, kolmekymmentävuotiailla ja
sitä vanhemmilla.
Kusum itkee ja kertoo että hänen
poikansa lähti kotoa. Hän pyytää äidiltä apua saadakseen pojan takaisin. Hän
pyytää minulta lupaa sanoa että suostun hänen kanssaan naimisiin. Vain jotta
hän jättäisi uudet tuttavansa ja palaisi kotiin.
Me kannatimme Kusumin ideaa. Varoitin
etten aio pysyä hänen poikansa kanssa mutta autan ilman muuta. Lopulta Kusum ei
kuitenkaan ottanut minua mukaan matkalle vaan lähti matkaan yksin. Hän
kuitenkin palasi ilman poikaansa. Daud sanoi luottavansa tovereihinsa ja että
hän tulisi pysymään heidän rinnallaan loppuun saakka.
Me kaikki itkimme.
Prinsessa Budur
20. lokakuuta 1999
Tänään aamulla en pitkään aikaan voinut
keskittyä ja tulla tolkkuihini. Näin unta maanvyörymästä vuorilla, suuresta
vyörymästä jossa monia ihmisiä kuoli. Näin miten valtavat kivenlohkareet
lensivät. Ne musersivat ja tuhosivat. Piilouduin, juoksin ja putosin. Pienet
kivet iskivät minuun kipeästi.
Heräsin kauhuissani ja makasin kauan
paikoillani. Kädet ja jalat puutuivat. Sainpa pelätä unissani! Sitten alkoi
kova tykkituli mutta kaikki on kunnossa.
P.
22. lokakuuta 1999, perjantai
Minä ja äiti haavoituimme 21.
lokakuuta. Uneni toteutui odottamatta ja kauhealla tavalla. Näin kuolleen
naisen joka istui pöydän äärellä. Haavoittuneet piileskelivät kahvilassa ja
porraskäytävissä. Miehet, vapaaehtoiset pelastajat veivät uhreja autoihin. Ensimmäiseksi
vietiin vakavasti haavoittuneet.
Kaikki alkoi odottamatta, viiden
aikaan. Keräsimme kahteen kassiin myymättä jääneet tavarat, yhden minulle ja
toisen äidille. Luoksemme tuli Kusum jolla oli mukanaan pieni lapsi. Seisoimme
ja juttelimme kun yhtäkkiä kirkas salama valaisi taivaan vaikkaei aurinko ollut
vielä laskenut. Sitä seurasi kova jyrinä.
Kauhusta kierimme myyntipöytämme alle,
minkä jälkeen istuimme rautaisten kioskien välissä. Muuta suojaa lähellämme ei
ollut. Räjähdys. Ja toinen. Vaikutti siltä kuin jokin räjähtäisi uudelleen ja
uudelleen. Hukkasimme tavaramme juostessamme Doma mody -kauppaan. Se on aivan
Groznyin keskustassa, Rosa Luxemburgin kadulla.
Kun juoksin, valtava sirpale, kuin
jälleen yhden räjähdyksen kaiku, vihelsi aivan vierestä. Se ei leikannut minua
vaan ajan, kuin lämpimän veden joka valui johonkin alas. Seisoin kuivuneessa
uomassa ja ymmärsin heti, ettei äiti eikä kukaan muu voi pelastaa minua
kuolemalta jos huutaisin apua. Kuolema ja minä — ainoastaan me olimme kiinni toisissamme
tässä maailmassa. Ei ollut mitään mikä olisi voinut tulla väliimme ja suojella
minua ruumiillaan. Yhtäkkiä minua alkoi naurattaa enkä tarvinnut mitään. En
tavaraa, laukkuja enkä mitään arvokasta. Ymmärsin etten tulisi viemään mitään
mukanani.
Kova isku... ja aika palautui tulisten
kipinöiden kanssa jotka sirpale iski pääni vieressä olevasta seinästä. Jonkun
pienet metalliset leuat repivät jalkojani mutta jatkoin juoksuani inertian
voimalla. Vasta muutaman askeleen jälkeen kaaduin ja minut nostettiin ylös.
Syöksyimme asuintalon rappukäytävään
mutta toisen oven paikalla ollut verkko sulki reittimme. Juoksimme sisäpihalle
šokissa ja heittäydyimme vieressä olevan toisen asuintalon rappukäytävään.
Taloon jossa oli aikaisemmin kalastusvälinekauppa.
Kun istuuduin ja vajosin kiinni
nurkkaan, iskevä kipu jaloissa antoi tuntea itsensä. Äiti ja Kusum työnsivät ja
heittivät tšetšeenitytön samaan rappukäytävään. Tytön polvi oli myllerretty
hajalle. Ensimmäistä kertaa näin että ihmisen luut ovat valkoisia. Tyttö oli
šokissa ja puhui vain: "Sattuu, sattuu, sattuu!"
Rapussa oli naisia ja lapsia. Äiti
sanoi että hänellä on reikä takin taskussa ja että reittä polttaa hieman.
Toinen sirpale päätyi äidin taskuun. Kun miehet katsoivat rappuumme, kaikki
huusivat että ensimmäiseksi pitää viedä sairaalaan jalaton tyttö. Hän oli
menettänyt paljon verta. Ulkonäön perusteella tyttö oli 17–20 -vuotias. Hänet
vietiin pois.
Vapaaehtoiset tulivat uudestaan
rappuun. Nuoria miehiä, joukossaan Aladdin. He päättivät viedä minut sidottavaksi
Pobeda-kadulle apteekkiin, entiseen leipäkauppaan. Aladdin kantoi minua
käsissään ja kuiskaili minulle:
– Älä itke, prinsessa. Älä pelkää, apu
on tulossa!
Äitiä vietiin meidän takanamme.
Kasseja, jossa myyntitavaramme olivat, ei myöskään unohdettu, sekasorrosta
huolimatta. Kuljimme Doma mody -vaatekaupan pihan läpi. Yhteen aikaan asuimme
siellä äidin kanssa toimittaja-isoisäni luona.
Kun meitä kannettiin tulituksen läpi,
näin kolme kuollutta. Ne makasivat erillään toisistaan ja joku oli peitellyt ne
pahvilla. Yksi kuolleista oli nainen ja yksi mies mutten nähnyt kumpi kolmas
oli. Luulen että lapsi.
Meidät kannettiin apteekkiin ja
tuntematon nainen veti sirpaleen pois äidin reidestä. Minun jalkani vain
sidottiin, koska toinen sirpale oli liian syvällä ja muiden poistaminen olisi
tehnyt liian kipeää. Aladdin sääli minua, silitti päätäni ja jyrsi keksiä.
Päätimme että pitää lähteä kotiin koska
sairaalat ovat täynnä haavoittuneita vanhuksia, naisia ja lapsia. Torilla
myyvät lähinnä vain vanhukset, naiset ja lapset. Miehiä on vähän, oikeastaan ei
lainkaan.
Olimme kaukana räjähdyksen keskuksesta,
melkein kolmen korttelin päässä. Kuinka paljon siellä on kuolleita? Meille
ennestään täysin tuntemattomat ihmiset toivat meidät kotiin. Molemmat korvani
olivat osittain kuuroutuneet. Kuulin kovaa huminaa ja olin puoliksi
pökerryksissä. Maailma leijui ympärilläni ja kuulin kun joku toisti:
Joka on tehnyt Polinalle hyvää, on sen näkevä
Joka on tehnyt Polinalle pahaa, saa sen
havaita
Se on osa rukousta joka oikeasti menee
näin:
Joka on tehnyt hyvää hiukkasenkin
verran, on sen näkevä
Joka on tehnyt pahaa hiukkasenkin
verran, saa sen havaita
Korvissa soi ja sekavuustilassa olin
kuulevinani oman nimeni.
Aamulla kipu jalassa koveni. Join
särkylääkkeen ja unilääkkeen mutta kipu vain paheni. Sain juuri ja juuri
nukahdettua kun kissamme, joka haistoi veren siteen läpi, ryömi peiton alle ja
iski hampaansa kiinni oikeaan jalkaani. Se oli kamalaa. Ajoin kissan pois
läimäytyksillä.
Olimme tuskin saaneet aamiaisen syötyä
kun äiti alkoi kyselemään voisiko joku naapureista viedä minut lääkärille.
Yläkerran naapurit suostuivat. He suuntasivat Ladallaan sairaala numero
yhdeksään joka on keskussairaalamme. Lääkärit sanoivat saman tien:
– On tehtävä röntgen mutta se ei ole mahdollista.
Sähkönjakelu on katki ja generaattorien diesel katosi johonkin sekasorron
aikana.
Mutta minut lähetettiin joka
tapauksessa leikkaussaliin. Likaisen ja hämärän osaston ensimmäisessä
kerroksessa käyskenteli raidallinen kissa. Se hankasi itseään tuolinjalkaan ja
kehräsi. Sepposen selällään olevien ovien kynnyksellä seisoi itkettyneitä
ihmisiä. Kaikki oli veressä. Ympäriinsä oli vaatteiden palasia, jotain
lakanoita ja juoksevia ihmisiä. He etsivät sukulaisiaan ja tuttuja. Lievästi
haavoittuneet olivat jonottaneet lääkärille pääsyä eilisestä lähtien, tuoleilla
ja lattialla istuen.
Ihmiset, joiden läheiset olivat jo
kuolleet sairaalan seinien sisällä, vaikersivat hiljaa. Joku tšetšeeninainen
kirkui kauheasti. Hänen lapsensa olivat kuolleet. Keski-ikäinen nainen pyysi
rahaa poikansa leikkaukseen ja lääkkeisiin, ja hänelle annettiin.
Minua tutkinut lääkäri oli väsynyt,
pysyi juuri ja juuri jaloillaan. Hän kertoi että yöllä leikkauksien aikana
sähköt katkesivat useasti. Kymmenille ihmisille tehtiin leikkauksia ja monet
kuolivat.
Nuori saksalainen toimittaja
silmälaseissa ja ruutupaidassa kyseli lääkäreiltä yön aikana haavoittuneiden ja
kuolleiden määrää ja yleisimpiä vammoja. Minulta hän kysyi oliko se pelottavaa.
Lääkäri antoi lukuja. Sanoi ettei
kaikkea kirjattu sekasorrossa muistiin. Siksi tilanne on kottinen eivätkä monet
löydä kadottamiaan ihmisiä. En muista lukuja tarkasti joten en voi sanoa niitä.
Minut unohdettiin puuduttaa kun haavojani leikattiin. Paruin, mutten kehdannut
huutaa. Lääkäri huomasi virheensä ja antoi pistoksen.
Äiti osti kaikki määrätyt lääkkeet ja
ruiskut sairaalan myymälästä. Lisäksi hän osti jäykkäkouristusrokotuksen.
Lääkärit etsivät sirpaleita mutta eivät löytäneet niitä.
– Ilman röntgeniä emme voi auttaa.
Kaivelisimme jalkasi suotta rei'ille, sanoivat lääkärit. Etsikää joku paikka
missä röntgen toimii. Poistimme vain pieniä sirpaleita. Äidin reisi oli
laastaroitu ja hän pystyi kävelemään. Ostimme särkylääkkeitä, paljon siteitä,
antiseptisiä pyyhkeitä ja viherspriitä.
Budur
23. lokakuuta 1999 (ilta)
Eilen tapahtui jotain hienoa. Iltapäivällä meille tuli täysin
odottamattomia vieraita, Kusum ja Aladdin! Aladdin kantoi minut lapsuuteni
pihan halki haavoituttuani. Heillä ei ollut osoitettamme mutta he löysivät
meidät kyselemällä räjähdyksessä haavoittuneilta. He tiesivät vain alueen jolla
asuimme ja heidän piti etsiä meitä kauan.
Molemmat olivat todella väsyneitä. Äiti tarjosi teetä ja Kusum toi
hedelmiä. Aladdin antoi 70 ruplaa sidetarpeisiin, sen enempää hänellä ei ollut.
Hän istui puhumatta koko ajan kuten minäkin. Emme katselleet toisiamme vaan
laskimme katseemme. Aikuiset keskustelivat, äitini ja täti Kusum.
P.
25. lokakuuta 1999, tiistai
Itken. Haavoittunutta jalkaani sattuu
iltaisin enemmän ja toisessakin jalassa on ongelmia. Naarmut tulehtuivat. Ne
paisuivat ja niiden ympärys punertaa.
Äiti rauhoittelee minua:
– Me saimme jäykkäkouristusrokotuksen,
haavoihin vain joutui likaa. Se menee ohi.
Kaikkina näinä päivinä naapurit
vastapäisestä talosta kävivät kaupungilla, mutta miksi öisin? Muiden mukana
siellä kävi Suleiman ja hänen vaimonsa Zolina. Monet kertovat suuresta
raketinraadosta jolla ei ole pyrstöä. Kerrotaan että siellä, missä raketti
makaa, on korkea radioaktiivinen säteily. Kaupungissa on paljon ulkomaalaisia toimittajia,
jotka ovat onnistuneet pääsemään tänne. Joku mittasi radioaktiivisuuden
mittarilla. Ihmiset tulevat varta vasten torille katsomaan kuolemanrakettia.
Pyydän äitiä:
– Suostuttele naapureita viemään minut
sinne! Haluan tietää miltä näyttää iljetys joka satutti minua.
Venäläinen osapuoli kieltäytyy
kommentoimasta torin ampumista mutta tšetšeeneillä ei ole tuollaisia valtavia
raketteja. Kerrotaan että ne, jotka olivat raketin lähellä, räjähtivät
kappaleiksi. Sukulaiset käyttävät heidän tunnistamiseensa tavaroiden rippeitä,
nappeja, hiuspinnejä ja vaatekappaleita.
Tänään Rezvan, naapurimme Nuran nuorin
poika, ajoi meidät sairaalaan numero neljä. Sähköt toimivat mutta
röntgenlääkäri ei ollut töissä. Äiti osti vaaleita leipiä ja jakoi niitä
kaikille rappusissamme oleville naapureille, toivottaen parantumista minulle.
Äiti löysi Julia-mummon kävelykepin
jonka hän jätti meille perinnön sijasta. Se on ruskea koukkupäinen keppi, aivan
kuin satujen Baba Jaga -noidalla. Harjoittelen sen kanssa kävelemistä kotona.
Toistan että haluan nähdä raketin joka tappoi ihmisiä ja haavoitti minua. Äiti
valittaa että käytimme kaikki rahamme emmekä voi maksaa leikkauksesta ja
lääkkeistä. Tänään hän kauppasi 12 tuntia ja näki raketin.
Budur
26. lokakuuta 1999
Aikaisin aamulla, kun kaduilla oli
vielä vähän ihmisiä, menimme äidin kanssa torille. Menimme aikaisin koska minua
nolostuttaa kulkea kepin kanssa.
Katsoin raketin jäänteitä. Se oli
todella suuri! Pikkupojat kiipeilivät raketin päällä. He sanoivat että raketti
levittää tauteja joten se tullaan siivoamaan pois. Raketti lakaisi pois kaiken
ympäriltään. Jotkut eivät löytäneet mitään jäänteitä sieltä missä heidän
äitinsä, tyttärensä tai siskonsa seisoivat. He itkivät – ei mitään jälkiä
Ihmiset keräilivät ja etsivät tilkkuja läheistensä vaatteista. Jotkut
tutuistamme tulivat myymään. He asettelivat tavaransa maahan ja kysyivät miten
voin:
– Piinaavatko sirpaleet?
Äiti pyysi muita auttamaan jäljellä
olevien tavaroiden myymisessä mutta ihmiset eivät suostuneet.
– Liikaa varkaita, he selittivät ja
kertoivat mitä tarkalleen tapahtui räjähdyksen jälkeen. Kaksitoista ihmistä
ammuttiin paikan päällä ryöstelyn vuoksi. Ryöstelijät tulivat päivisin ja
öisin. He veivät tapetuilta koruja, takkeja, kenkiä, vaatteita ja meikkejä.
He teeskentelivät etsivänsä kadonneita
sukulaisia ja jotkut jopa tulivat ryöstelemään lapsiensa kanssa! Isä oli
etsivinään äitiä lapsensa kanssa ja saman perheen äiti muka etsi toisen lapsen
kanssa isää. Tšetšeenit, jotka olivat vartiossa, eivät heti ymmärtäneet näitä
temppuja mutta alkoivat lopulta tarkastaa torille tulevien henkilöllisyyden.
Monet haavoittuneista ryöstettiin myös.
Eräs tuttu haavoittui rintaan, kaatui
tuskasta ja huusi apua. Ohi juokseva nainen sieppasi häneltä laukun jossa oli
hänen lompakkonsa, mutta toinen torinaapurimme osoitti ennennäkemätöntä
rohkeutta. Hän on venäläinen ja vaalea, myi meistä seuraavalla
samansuuntaisella kauppiaiden rivillä. Räjähdyksen jälkeen hän kantoi käsissään
haavoittunutta tšetšeeniä ja samaan aikaan varkaat veivät hänen kaiken
tavaransa. Mutta hän ei kadu tippaakaan. Puhuin hänen kanssaan, hän on sankari!
Nyt torimme on pieni. Aamulla siinä oli
vain kaksi riviä myyjiä. Pöydät aseteltiin Prospekt Mira-kadun varrelle. Siellä
on kahvila, partureita ja asuintalojen rappukäytäviä, joten myyjät arvioivat
ehtivänsä suojaan nopeasti. Kun ohikulkijat ja myyjät näkivät minut kävelykepin
kanssa, he vitsailivat minun olevan "nuori mummeli". Kaikki toivoivat
minulle pikaista paranemista.
Prospekt Mira –kadulla oleva kaiutin,
joka soitti kesällä musiikkia, toisti nyt samaa kuulutusta.
– 500 ihmistä on kadonnut, 1000
haavoittunut. Kyliin ja kylien terveyskeskuksiin viedyt ihmiset eivät ole
laskuissa mukana.
Me itkimme kuultuamme että
karkkikaupassa kuoli ikäiseni tyttö. Hänen äitinsä ja siskonsa haavoittuivat myös. Torinaapurimme Roza, joka
myi kaalia, kuoli ollessaan kahdeksannella kuulla raskaana. Häneltä jäi
seitsemän lasta orvoksi. Monet muutkin ovat kuolleet. Itkettyneinä ostimme
leipää ja lähdimme kotiin. Me emme olleet ainoat jotka itkivät bussissa.
Saavuimme kotiin ja keitimme teetä.
Aladdin saapui miltei heti saavuttuamme
kotiin. En ollut juttutuulella. Hän sanoi olleensa siskon luona ja he olivat
puhuneet minusta. Sisko lupasi antaa minulle lahjoja. Joitain niistä leningeistä
ja takeista joita hän osti itselleen kesällä. Aladdin alkoi tehdä lähtöä. Äidin
huomion herpaantuessa hän työnsä tämän käteen salamannopeasti kirjekuoren.
– Leikkaukseen ja lääkkeisiin, hän
sanoi. Tai hätätilassa ruokaan.
– Me maksamme takaisin, minä huusin kun
hän astui ulos. Meitä hävetti.
Ymmärsimme että on väärin ottaa rahaa
meille melkein tuntemattomalta ihmiseltä mutta meillä ei ollut vaihtoehtoja.
Ilman rahaa ketään ei lääkitä. Kirjekuoressa oli 200 ruplaa. Aladdin pyysi että
nimittäisin häntä isoveljeksi. Pidin ehdotuksesta ja suostuin.
Daudin äiti Kusum-täti tuli illalla,
aivan myöhään. Hän antoi minulle lahjaksi mustan mekon jossa oli kauniit
taskut. Me halusimme että hän olisi jäänyt yöksi koska kadulla oli jo pimeää.
Mutta täti Kusum sanoi:
– En pelkää mitään muuta kuin Jumalaa!
Hän kertoi että päivällä keskustassa
pommitettiin jälleen ja ihmisiä kuoli. Lähdimme ajoissa kotiin! Kusum kertoi
myös että hän päätti pysyä täällä yhdessä Daudin kanssa. Kusum myös lähettää
nuorimman lapsensa isovanhempien luokse. Vanhin poika on hänelle erityisen
tärkeä. Toinenkin yritys tuoda hänet kotiin epäonnistui, edes Moskova ja
opiskelu jossain pääkaupungin korkeakoulussa ei houkutellut häntä. Daud sanoi
että tulee joka tapauksessa pakenemaan takaisin ystäviensä luokse. Hän sanoi
myös että jos teemme väkivaltaa hänen tahtoaan ja omaa päätöstään vastaan, hän
hylkää perheensä pysyvästi.
Kusum-tädin lähdön jälkeen oveen
koputti naapurimme Fatima, se jolta kuoli pieni poika. Hän toi meille
herkullista keittoa, rauha hänen poikansa sielulle.
Tykistökeskitys on käynnissä. Äiti meni
hakemaan vettä, minä istun ja silitän kissaani Sipsiä. Toivon että näkisin
Aladdinin pian uudelleen.
Prinsessa Patoška-Budur
27. lokakuuta 1999
Aamulla meitä piristi Marjam-täti naapuriasunnosta.
Hän tuli takaisin. Äiti on ollut hänen ystävänsä siitä asti kun muutimme tähän
taloon joulukuussa 1986. Marjam suuteli minua ja lupasi:
– Parannut oikein pian! Kestä vain
vähän aikaa.
Hän lahjoitti minulle kermanvärisen
huivin, jossa oli hieno reunus, ja puuteria. Söimme yhdessä aamiaista. Marjam
varoitti vievänsä osan tavaroistaan Ingušetiaan. Meidän viereemme ensimmäiseen
kerrokseen hän kutsuu perheen vastapäisestä talosta. Emme tule olemaan yksin.
Jos mahdollista, hän tulee yksin tai lähettää jonkun siskoistaan minun ja äidin
luokse. He auttavat meitä lähtemään.
Päivällä me matkustimme neljänteen
sairaalaan, jälleen turhaan. Siellä ei ollut sähköä ja dieselöljy oli
varastettu, joten minusta ei otettu röntgenkuvaa. Meidät vei sairaalaan naapurimme
Rezvan toisesta kerroksesta. Niin paljon rahaa ja aikaa meni täysin hukkaan.
Pieni sirpaleenmurunen tuli itsestään
ulos ihon läpi. Minua neuvotaan tekemään puristussiteitä hunajataikinan kanssa.
Kävi ilmi että jalassani onkin pieniä sirpaleita eikä isoja viipaleita.
Sellaisia laskettiin viisitoista, kovia kohtia ihon alla. Mutta kuudestoista
pala on syvällä. Se on iso, jalassa olevan luun vieressä. Se on kaikista pahin!
Palanen liikkuu ja harhailee sisälläni. Se leikkaa jalkaani ja aiheuttaa kovinta
kipua.
Ikkunasta meille kurkisti naapuri,
Vadja-setä vastapäisestä talosta. Hän asui kolmen poikansa ja vanhan äitinsä
kanssa luonamme ensimmäisen sodan aikana. Silloin olin yhdeksänvuotias. Pidin
salaa hänen pojastaan Mansurista joka oli 15-vuotias. Yksitoista ihmistä asui
yhden huoneen asunnossa. Myöhemmin meitä oli yhdeksän kun osa lähti asumaan
sukulaistensa kanssa. Me peitimme osan ikkunasta oksilla sirpaleiden varalta.
Zolinan pieni tytär tuli luokseni
leikkimään.
Polja
28. lokakuuta 1999, torstai (aamu)
Äiti kävi hakemassa vettä kaukana
olevista kaivoista. Kotonamme on todella kylmää.
Tänään äiti halusi lähteä keskustaan,
torille. Hän halusi käydä kauppaa ennen lounasaikaa ja ostaa ruokaa. Varastomme
ovat lopussa. Lehdet vanhenevat ja menevät hukkaan. Teemme jälleen tappiota
voiton sijasta. Me söimme nopeasti aamiaista ja laitoimme lehtiä kevyeen
muovipussiin, mutta kuka niitä enää tarvitsee? Äiti on naiivi ihminen.
Ja sillä hetkellä alkaa kamala ammunta.
Kaikki jyrisee kaupungin keskustan ja torin suunnalla. Kaupunki muuttuu
hetkessä punaiseksi tulipalosta. Äiti ei piittaa vaan sanoo:
– Samantekevää.
Naapurimme Aza tulee juosten ja huutaa:
– Toria pommitetaan! Sinne osuttiin!
Meitä vastaan juoksee joku nainen jolla
on hapankaalia sangossa. Hän itkee ja höpisee itsekseen:
– Jälleen kaikki on veressä. Kaikki
pommitettiin. Tori palaa!
Äiti pysäytti hänet ja tarjosi vettä.
Nainen levähti rappukäytävässämme ja kertoi:
– Se ei ollut tykistö vaan lentokone.
Se pommitti toria. Paljon kuolleita! Se osui Doma Mody -vaatekaupan kulmalle
missä naiset myyvät leipää.
Nainen lähti itkien, ja äiti teki
johtopäätökset:
– He aktivoituivat. Meillä ei ole
ruokaa mutta alueellamme on vielä hiljaista. Mennään lähimmälle torille, sille
pienelle joka on Berezkan pysäkin lähellä. Ostetaan ruokaa. Mahdollisimman
halpaa: makaronia, perunoita, leipää ja sinulle siteitä. Voi olla että kohta
täällä soditaan täyttä päätä emmekä pääse lähtemään kotoa mihinkään.
Äiti on erittäin itsepäinen. Puin
nopeasti päälleni mutta en ottanut kamalaa kävelykeppiä. Matka ei ole pitkä,
vain yksi pysäkinväli. Kuljin ottaen äidistä tukea. Pääsimme pihan läpi ilman
sattumuksia. Ylitimme tien, ohitimme sinivihreäksi maalatun lastentarhan ja
kuljimme suuren pihan läpi.
Silloin kuulimme lentokoneiden
vihellyksen. Ensimmäiset pommien räjähdykset kuuluivat.
Heittäydyimme tien yli
pientaloalueelle. Sieltä löysimme pienen kellarin, jossa
seisoi jo viisi ihmistä, tiiviisti
kiinni toisissaan. Meille ei ollut tilaa.
Palasimme takaisin, asuintalon rappukäytävään.
Onneksi se ei ollut lukossa. Istuimme käytävän kulmaan, vieraan asunnon oven
eteen. Räjähdys! Uusi räjähdys! Mies huusi vastapäisessä talossa. Ylimmät
kerrokset olivat tulessa. Toinen miehen ääni puhui haavoittuneelle:
– Kestä! Kestä! Sidon sinut nyt. Kun ne
lentävät pois, vien sinut sairaalaan. Mutta haavoittunut huusi eläimellisellä
äänellä, ilmeisesti häneen sattui kovasti.
Lentokoneet lensivät pientaloalueelle
ja alkoivat pommittaa sitä. Silloin lähdimme ulos kadulle. Oikealla puolellamme
talosta puuttui kulma ja katon alta tuprusi mustaa savua. Piilopaikkaamme
vastapäätä seisovan talon ylimmät kerrokset olivat tulessa. Siellä huudettiin.
Äidin jääräpäisyyden takia jatkoimme matkaamme kunnes tulimme pienelle torille.
Siellä ei ollut ketään. Myytävä tavara
oli pöydillä mutta ostajia ja myyjiä ei näkynyt missään.
– He ovat kaupassa, äiti arvasi.
Lentokoneet aloittivat kierroksensa
alusta ja me menimme kauppaan. Siellä oli paljon ihmisiä, aikuisia ja heidän kanssaan tarhaikäisiä
lapsia. Ihmiset istuivat suurten marmoripylväiden takana ja rukoilivat. Lattia
oli täynnä lasia. Näyteikkunat olivat hajonneet sirpaleiksi. Osa kadulta
turvaan juosseista asiakkaista, myyjistä ja ohikulkijoista oli laskeutunut
kellariin. Me menimme myös sinne.
Kellarissa kynttilät paloivat ja
ihmiset istuivat tyhjien puu- ja metallilaatikoiden päällä. Naiset tarjosivat
toisilleen auringonkukansiemeniä ja vettä. Kuulimme rukoilua venäjäksi ja
arabiaksi. Jotkut keskustelivat:
– Jos pitää jäädä tänne yöksi, annamme
vaatteemme lapsille. Asettelemme ne lattialle jotta lapset voisivat nukkua.
Oli kylmää. Ihmiset puhuivat hiljaa,
aivan kuin joku voisi kuunnella heitä salaa. Istuimme siellä ihmisten kanssa
pari tuntia kunnes pommitus loppui. Kaikki olivat peloissaan. Kukaan ei halunnut
lähteä ylös kauppaan, kadusta puhumattakaan, ennen räjähdysten loppumista.
Viimein lähdimme ulos.
Ostimme kaiken minkä vain voimme ja
lähdimme kotia kohti kadun alempaa puolta pitkin, samaa puolta missä kauppakin
on. Jos pommitus alkaisi uudestaan, tällä puolella olisi helpompi piileskellä.
Meidän rappukäytävämme oli täynnä ihmisiä.
Ovemme edessä istuivat Nura ja hänen
tyttärensä Malika toisesta kerroksesta, Valja-täti ja hänen poikansa sekä muita
naapureita ja tuntemattomia ihmisiä kadulta. Äiti sanoi heille ettei
rappukäytävä, johon johtaa vain yksi kapea ovi, tarjoa suojaa. Siellä on
vaarallista koska kaikissa kerroksissa on ikkunat. On mieluummin juostava
asuntoihin, käytävän puoleiseen nurkkaan. Silloin kaksi seinää suojana. Äiti
myös näytti kaikille missä on asuntomme avain.
Me menimme kotiin. Mukanamme sisään
tuli naapurimme Hasan ja yhdeksänvuotias Zara-tyttö jotka kertoivat
säikähtäneensä kovasti. Äitini lähti jälleen kaivolle hakemaan vettä, huomenna
hän aikoo lähteä keskustaan torille. Hän pelkää että tuotteemme vanhenevat eikä
meille jää yhtään rahaa täältä pois pääsemiseen. Ihmiset tulivat kylään ja
kertoivat:
– Raketti, joka ammuttiin torille
(silloin kuin haavoituin), lensi Kaspianmereltä. Toimittajat kaivoivat esiin
tämän tiedon. Vasta viiden päivän päästä venäläiset sotilaat tunnustivat
virheensä. He olivat tähdänneet toiseen paikkaan, pörssitaloon, mutta ampuivat
ohi. He osuivat torille jossa oli pelkkiä siviilejä.
En voi mitenkään uskoa että jouduin sotaan kolmatta kertaa lyhyen elämäni
aikana! Ensimmäisen kerran sota syttyi vuonna 1994 ollessani 9-vuotias. Toisen
kerran kesällä 1996, elokuun 6. ja 22. päivän välillä kun olin 11-vuotias. Voi
kuinka moni naapuri kuoli silloin! Ja nyt kolmas sota syksyllä 1999,
14-vuotiaana.
Mitä voimme tehdä?
"Isoveljeni" ei tullut. Tänään naapurini Valera-setä yllätti minut
antamalla lahjan Muslim-nimiseltä pojalta ensimmäisestä rapusta. Se oli
valkoinen huivi, jossa oli vaaleansininen reunus, ja harmaat syyskengät. Muslim
on mitä kilteimmän naisen, Zulain sukulainen. Olen puhunut hänen kanssaan vain
kerran, kauan sitten viime talvena.
Kerran Muslim tapasi minut matkalla
koulusta kotiin. Hän sanoi pitävänsä minusta enemmän kuin naapuristaan Havasta.
Muslim sanoi ymmärtävänsä että minun on käytävä koulu loppuun mutta sanoi kosivansa minua jos täyttäisin 16. Se
kuuluu tapoihin täällä. Olin yllättynyt.
Ja nyt yllättäen sain häneltä lyhyen
viestin: "Jos muistat minut, pyydän että rukoilet puolestani." Suljin
silmäni ja näin hänet heti. Lempeät kasvot, vaaleat silmät ja tummat hiukset.
Muslim seisoi aina rappunsa edessä, siistinä ja vaatimattomana. Halusin itkeä —
hermoni ovat aivan riekaleina! "Turhaan sinä Muslim kuuntelit pihamme
vanhempia. Pelkäsit että sinut tuomitaan. Ja vain siksi että äitini on
venäläinen", minä mumisin.
Katsoin lahjoja hämilläni. Minusta
vaikutti siltä että voisimme ystävystyä. Hänen viestinsä vuoksi minusta tuntui
niin hyvältä. Helpolta ja vapaalta.
– Muslim! En unohda nimeäsi
rukouksessani, lupasin ääneti. Mutta anna anteeksi. Kengät olivat minulle liian
pienet, joten annoin ne saman tien Mansurin äidille. Vain huivin jätin
itselleni.
Budur
31. lokakuuta 1999
Tänään pommitettiin. Karpinkan
pientaloaluetta tasoitettiin ja lapset tulivat piileskelemään kotiimme.
Yhdeksänvuotias Zara pillitti kovaäänisesti. Mansur, Valja-tädin poika, istui
ovellamme ja rauhoitteli kaikkia. Minä rukoilin ja kaikki muut katsoivat
huoneeseemme rapputasanteelta. Tulituksen kauhean jyrinän aikana kirjoitin
runoja:
Muistatko taistelun meidän Groznyissä?
Kun helikopteri ampui tulta?
Kuinka lapset itkivät vakavina
löydettyään kissanraadon portilta...
Äitini on jääräpäinen kuin härkä ja kävi torilla. Tällaisena päivänä! Hän
kävi lähempänä olevalla torilla, Berezkalla, jonne on meiltä vain yksi pysäkki.
Äiti osti leipää, perunoita ja sipulia — varastoi ruokaa. Hän juoksi pommien
tippuessa, suorastaan lensi kotiin.
Hamzat, naapurimme Marjamin veli toi minulle kipulääkettä, analgiinia.
Minun suurin sirpaleeni on villiintynyt. Ihan kun se vaeltaisi sisälläni ja
leikkaisi pehmeitä kudoksia. Jalkaa sattuu kovasti. Makaan sängyllä.
Zara-tytön veli juoksi hylättyihin
puutarhoihin samaan aikaan kun aikuiset pelkäsivät ja piileskelivät. Hän keräsi
viinirypäleitä. Paljon! Me söimme ne kaikki. Zaran veli on siskoaan nuorempi
mutta toimi kuin iso mies. Hän koputti niiden asuntojen oviin, joihin ihmiset
ovat jääneet ja ruokki heitä viinirypäleillä. Hän jakoi ne kaikki pois.
Ilta.
Hiljaisuuden aikana kerroin lapsille
satuja. Zara ja hänen veljensä ovat vastapäisessä talossa asuvan Zolinan
lapsia. Nyt on pimeää ja kynttilä sammui. Jossain tuulee. Siksi kirjaimistani
tulee harakanvarpaita. Piirrän pimeydessä.
Polina
MARRASKUU 1999
2. marraskuuta 1999
Аikaisin tänä aamuna haimme äidin ja
Varja-tädin kanssa vettä railosta, josta saa juomavettä. Sinne on pitkä matka,
tien yli, kokonaisen korttelin ohi, vihreän lastentarhan taakse ja sen talon
ohi jossa haavoittunut huusi. Löysin sieltä kissanpennun ja nimesin sen
Ilvekseksi. Nyt meillä on yhteensä kuusi kissaa. Ilves on punaruskea kissa,
pelästynyt ja villi.
Eilen näin kaukaa Aladdinin. Hän ei
ollut yksin ja hän nyökkäsi minulle. Aladdinin kanssa oli häntä vanhempi mies
ja nuori kaveri. Illalla kerron lapsille Hauffin taianomaisia satuja ja he
kuuntelivat minua tarkkaavaisesti. Lapset ovat Zara, pieni seitsemänvuotias
Vaha ja yhdeksänvuotias Alisa. Alisa on neljännessä kerroksessa asuvan Tamaran
sisarentytär. Keväällä täytän 15 vuotta. Tietysti vain jos olen hengissä.
Mansur kertoi pihalla että olen hänen
morsiamensa. Hän selitti minulle:
– Pilan päiten sanoin jotta sinua ei
loukattaisi ja lähenneltäisi.
Ja hän kysyi saman tien:
– Odotatko minua kun sota on ohi?
Minä nyökkäsin hiljaa. Mitä hölmöilyä!
Niin kauan kun isä on poissa, Mansur on perheensä vanhin mies. Kerran hän
selvitti asukkaiden välisiä riitoja. Se tapahtui vaikeana vuoden 1995
sotatalvena meidän sota-ajan asuntolaksi muuttuneessa kodissamme.
On mahdotonta keskustella äitini
kanssa. Me kiistelemme ja riitelemme jatkuvasti. Hänen hermonsa eivät kestä
ampumista. Hänestä on tullut hermostunut ja vihainen. Öisin pommitetaan.
Näin unta. Olin planeetalla jossa
elävät olennot ovat läpinäkyviä. Ne olivat aurinkojäniksiä [Viite: Vsevolod
Nestaikon kirjasta Aurinkojänikset, suom. huom.]. Jänikset olivat
vaalean kullan väristä tulta. Uskomatonta mutta olin siellä ja nämä olennot
nostivat minut tietämyksen neljännelle tasolle. Näin myös profeetta Muhammedin
unessani. Hän torui minua joogan harrastamisesta ja sanoi että jooga ja kaikki
tieto kuuluu Allahille.
Sirpale sisälläni pistää ja leikkaa
jalkaani. Se estää minua kävelemästä. Moikka!
Budur.
4. marraskuuta 1999
Tämä runoni on omistettu hienolle
ihmiselle, taiteilijalle ja isoisäni ystävälle Leonid Taritynskille,
Buchenwaldin keskitysleirin vangille. Näillä riveillä yritän kuvailla hänen
työtään:
Heijastunut kuu,
ei ole kuu, vain kuva sen,
mutta vuoristojärvellä avautuu,
näky kodeista kadonneiden.
Alla maanvieremäin ja maakerrosten,
äänet viisaiden sanojen säilyvät,
ja jäljet ihmiskehojen,
jotka iloa ja rakkautta etsivät!
Zolina, Suleiman-sedän vaimo aikoo
lähteä mutta heillä ei ole rahaa. Naapurit päättivät kerätä kolehdin koska
heillä on pieniä lapsia. Jokainen voi antaa mahdollisuuksiensa mukaan. Äitikin
antoi vähän, vain 20 ruplaa. Voi lapsia!
Yöllä tulitettiin tykeillä. Ammukset
lensivät talomme yli, johonkin Zavodskin alueen suuntaan. Oli valoisaa, kuin
päiväsaikaan. Sinne ei varmaan jäänyt yhtäkään ehjää taloa. Marjamin veli,
ankara ja mainio setä Hamzat, sanoo että kirkkaalla säällä voi nähdä venäläisiä
sotilaita vuorilla. Hän arvelee että kaupungissa sota on ohi jo noin
kuukaudessa mutta muualla se tulee kestämään kauan.
Polja
7. marraskuuta 1999
Eilen 6. marraskuuta isoveli Aladdin
tuli käymään. Hän ehdotti, että voisi opettaa minulle arabiaa. Minä suostuin.
Nyt ei ole koulua ja olen jo kahdesti lukenut historian kirjan läpi.
"Isoveli" toi lahjaksi kaksi mekkoa. Yhden vaaleansinisen hän antoi
minulle. Samanlaisen mutta vihreän hän antoi äidille. Lisäksi hän toi minulle
suuren valkoisen huivin Mekasta. Olen unelmoinut sellaisesta jo kauan. Täällä
kaikista rikkaimmat naiset peittävät päänsä sellaisilla. Huivi on valkoinen ja
siinä on valkoisia koruompeluksia. Se on suuri kuin hartiahuivi.
Aladdin toi kirjoja, erilaisia. Hän
sanoi:
– Te pidätte lukemisesta ja kirjojen
kanssa aika menee nopeammin. Tässä dekkareita. Hän on niin ennustamaton!
Eilisen tapahtumat olivat siinä.
Tänään otin vihkon, johon harjoittelen
arabialaisten kirjaimien kirjoittamista, ja siellä oli rahaa! Rahat tippuivat
päälleni odottamatta. Minä melkein pyörryin, yhteensä 160 ruplaa. Miksi? Me
olemme joka tapauksessa hänelle lopun elämäämme kiitollisia siitä että hän
pelasti meidät. Tämä oli liiallista!
Enkö minä miellytä häntä lainkaan?
Aladdin puhuu minulle kuin lapselle. Hän on ystävällinen mutta vain sitä.
Eilen pommitettiin. Menimme äidin
kanssa niin sanotusti kävelylle, eli hakemaan leipää, kun jouduimme keskelle
tulitusta. Me piileskelimme kolmen naisen kanssa "Berezkan" luona,
suuren talon ensimmäisessä kerroksessa.
Kaikki olivat nuoria tšetšeeneitä,
eronneita ja kauniita. Kuten mekin, he päästivät tuntemattomia kadulta
asuntoonsa suojaan tulitukselta. Yksi nainen sanoi että meidät kaikki tapetaan
täällä ja itki.
Toinen valitti äidilleni:
– En tiedä mitä voimme tehdä! Miten voimme
käydä kauppaa sotimisen keskellä? Se on mahdollista vain yhtenä, kahtena
päivänä viikossa ja saamme rahaa vain ruokaan. Ei ole tarpeeksi rahaa
lähtemiseen eikä ole rahoja joilla voimme maksaa kuskille vaatekasseista.
Varmaankin otamme tavaramme ja muutamme kellariin, sinne missä on neljännen
leipomon asuntola. Se ei ole kaukana, vain kaksi korttelia kotoamme. Siellä on
lähellä vettä ja kellarissa asuu jo ihmisiä.
Istuimme heidän luonaan pommituksen
loppuun asti. Emme jääneet teelle vaan palasimme kotiin.
12:00
Mikä tykistökeskitys juuri olikaan!
Pitkän matkan ammukset lensivät talojemme yli ja tuhosivat omakotitaloja
kaikkialla mihin näimme. Oli helvetillinen jyrinä. Osa ammuksista jäi lyhyiksi
ja ne putosivat palstoille. Yksi räjähti aivan tien lähellä, reunimmaisella
palstalla.
Tulituksen aikana Kavan isä Sultan,
todella pitkä Valera-setä ja harmaahiuksinen Nikolai palasivat torilta. Tulitus
yllätti miehet joutomaan kohdalla. Yksi ammuksista putosi muutaman metrin
päähän heistä. Miehet ehtivät heittäytyä maahan sekuntia aikaisemmin ja he
pelastuivat. Kukaan ei haavoittunut.
Sitten naapurukset hyppäsivät
samanaikaisesti tuoreeseen kuoppaan. Miehet toivoivat ettei ammus osu kahta
kertaa samaan paikkaan vaikka muut ammukset tipahtelivat lähelle. Naapurukset
jäivät henkiin ja ruoka pelastui. Sitten he palasivat kotiin.
Samaan aikaan minä ja äiti istuimme
käytävässä, turvapaikassamme yhden ylimääräisen seinän takana. Kissaparkamme
piileskelivät kylpyhuoneessa. Ne pelkäsivät tulitusta kovasti ja maukuivat.
Minun kipeä sirpaleeni on "hiljentynyt", antanut minulle lepotauon.
Tänään on 7. marraskuuta — entisen Neuvostoliiton vallankumouksellinen juhla.
Varmaankin siksi tänään tämä "hauskanpito".
Patoška-Budur
(Katkelma pelottavaa satua Groznyistä.)
8. marraskuuta 1999
6:00
Eilen illalla oli kauhea jyrinä. Raketit ja ammukset lensivät pihalle,
kranaatinheittimet ja konekiväärit hakkasivat.
Talomme seinät heiluivat. Loputkin ikkunaruudut lensivät pois kaikista
asunnoista. Meillä ikkunat on moneen kertaan liimattu vehnäjauholla ja
paperilla ristiin rastiin. Ne jäivätkin paikalleen. Kun teippasimme ikkunat,
jotkut asukkaat naureskelivat ja ilkeilivät: "Ristejä kuin venäläisten
haudalla." Äiti ei reagoinut vaan antoi ystävällismielisiä neuvoja: "Oletteko
katsoneet elokuvia sodasta saksalaisten kanssa? Oletteko nähneet niissä
ikkunoita? Ne on kaikki suojattu teippaamalla ristiin rastiin. Tehkää samalla
tavalla!" Muut eivät omaksuneet näistä neuvoista paljoakaan. Vain sen että
he alkoivat saman tien puhumaan venäläisistä sotilaista
"saksalaisina".
Löysin hyviä runoja:
Murhien ja vaarojen ritareilla
on itkukohtaus lapsellinen,
ja terroristi itkee hillittömästi
tallattuaan vahingossa kuoriaisen
En muista kuka kirjoitti nämä rivit.
Aladdin tuli illalla. Hän kiskoi minut
ulos käytävämme komerosyvennyksestä ja alkoi opettaa. Yllätyin kuinka nopeasti
opin kaikki kirjaimet ja kuinka helposti kirjoitan ne sanelusta. Aladdin
ilmaantui yltä päältä mudassa. Hän selitti että hänen tullessaan lähistöllä
olevaa joutomaata tulitettiin. Hänen piti maata harmaan kissan kanssa tyhjässä
juoksuhaudassa ja se rimpuili. Kissa yritti paeta ja kynsi häntä. Se oli minun
kissani Sipsi! Aladdin pelastautui yhdessä hänen kanssaan.
Me keitimme vettä jotta vieraamme voisi
peseytyä keittiössä. Me pesimme myös hänen vaatteensa. Äiti sanoi että kaikki
vaatteet ovat märkiä ja ettei hän päästä vierastamme ulos yöhön. Aladdin
vastusteli muodon vuoksi mutta sitten hänen kasvonsa alkoivat loistaa ja hän
jäi.
Me asettauduimme äidin kanssa tiiviisti
mummon sänkyyn ja annoimme sohvan vieraalle. Kerroimme "isoveljelle"
että väliaikaisesti meidän vieressämme asuu perhe neljännestä kerroksesta,
tšetšeenejä. Ennen me olimme ystäviä perheen iloisen ja nuoren naisen kanssa,
erityisesti kesäsodan aikana. Mutta ajat muuttuvat, lopullisesti. Naapuri ja
hänen sukulaisensa käyttäytyvät ylimielisesti. He ovat ikäviä meille ja muille
venäläisille mutta me siedämme.
Ymmärrämme heidän suruaan. Kesäsodan
aikana naapurin poika kuoli rapun luona, vain 19-vuotiaana! Pušinka ja Tamara
haavoittuivat. Emme ole näihin syypäitä mutta meitä pidetään syyllisinä koska
pihaamme ammuttiin venäläisten kasarmista. Aladdin selitti:
– Vihaa ja ynseyttä ei voi välttää.
Meidän tulee olla valmiita niihin. Tarvitsemme paljon kärsivällisyyttä
päästäksemme eroon epäoikeudenmukaisista syytöksistä ja katkeruudesta.
Hän kertoi:
– Tuttuni eivät ymmärrä minua kun
kerron käyväni venäläisen perheen luona. Kerron heille, että ystävystyin
kanssanne ja että te olette kunnollisia. Minua ei uskota!
Illalla hiljaisuudessa minä ikävöin
katuja ja vilkaisin ulos. Näin siellä käden kokoisia sirpaleita, jollaiset
voivat leikata ihmisen kahtia. Ne olivat kuin suuria halkoja uunin
lämmittämiseen.
Prinsessa Budur.
9. marraskuuta
Isoveljeni Aladdin oli yötä luonamme!
Juttelimme kauan ja hän antoi minulle makeisia. Aladdin päätti siivota
asunnossamme, käyttäytyi kuin sukulainen. Opin hänestä paljon uutta, hänen
lapsuudestaan ja kujeista koulussa. Sitten tapahtui jotain, jyrkkä muutos. Hän
alkoi arvostella miten syön ja miten pidän huiviani. Äännän myös kirjaimet
hyvin hitaasti lukiessani. Ymmärsin että ajoittain häntäkin ärsyttää
slaavilainen vereni.
Äiti sekaantui keskusteluumme. Hän
ilmoitti puoliksi vitsaillen että Aladdin on ikävystyttävä ja lisäsi:
– Kun vieras huomauttelee isännille,
hänen on aika häipyä.
Aladdin loukkaantui. Hän ei syönyt
aamiaista vaan lähti pois, mutta tiedän että hän tulee takaisin.
Hän ei halua tottua meihin mutta tulee
tottumaan kuitenkin. Äiti säälii häntä ja on kiltti hänelle. Aladdin kutsuu
häntä äidikseen ja äiti kutsuu Aladdinia poikasekseen!
Aamulla kertasin Venäjän kielen
sääntöjä, teimme sanelun äidin kanssa. Nyt äiti lepää ja minä istun hiljaa.
Nainen naapuritalosta muuttaa pois. Häntä tultiin hakemaan autolla ja häntä
hoputetaan. Nainen ehdotti että ostaisimme häneltä Astra-savukkeita, kaikista
halvimpia ja rupisimpia. 96 askia, 30 kopeekkaa kappaleelta. Äiti osti ja
sanoi:
– Myymme nämä ja sitten meillä on rahaa
leipään. Emme paljon kalliimmalla, se olisi häpeä. Yksi tai kaksi ruplaa.
Torilla tupakka on vielä kalliimpaa ja tulee varmaankin kallistumaan
entisestään.
Budur
10. marraskuuta 1999
Eilen satoi lunta. Ei, kirjoitin
väärin. Oli lumimyrsky, aivan kuin olisi helmikuu. Kaikki puut ovat valkoisia.
Äitiä ottaa sydämestä. Hän otti
lääkettä ja minä neuvoin häntä nukkumaan nyt kun kerrankin on hiljaista. Meillä
ei ole leipää mutta on palstalta kerätyillä yrteillä täytettyjä
varenikki-keitinpiirakoita. Raisa opetti meitä tekemään sellaisia, hän on
nuori, armenialainen nainen. Ennen emme olleet ystäviä tai tuttuja, mutta nyt
Raisa tulee käymään jos on rauhallinen ja tulitukseton ajanjakso. Täällä hän
lukee kirjoja. Hän ennustaa meille korteista ja me hänelle. Raisa auttaa minua
tekemään puristussiteitä. Hän asuu vieressämme nelikerroksisessa talossa.
Naapuritalon mies tuli hyvästelemään.
Hän ei asu täällä pysyvästi. Miehellä on sirot, äärimmäisen kapeat
kasvonpiirteet mutta häneltä puuttuu yksi kämmen. Koko piha kutsuu häntä
"Mustakäsineeksi". Kaksi päivää sitten hän huomasi meidät ensimmäistä
kertaa nähdessään sattumalta miten minua
vietiin autosta kotiin haavoittuneena. Emme tunteneet häntä sitä ennen. Hän
tuli esittäytymään, sanoi, että hän on kotoisin Kreikasta.
"Mustakäsine" oli kuullut
naapureilta että joogaamme ja selitämme unia. Hän pyysi minulta selitystä
uneensa: "Koirat ajavat minua takaa, suuret ja pienet. He haluavat repiä
minut kappaleeksi. Välillä juoksen, välillä en. Olen hämilläni enkä tiedä mitä
minä voisin tehdä. Pelkään! Koiria on paljon, kokonainen lauma", vieraamme
kertoi.
Me selitimme hänen unensa näin:
"Vihollisia, paljon. Tänne jääminen merkitsee kuolemaa. On pian lähdettävä
pois. Jahti on meneillään". Hän sanoi lähtevänsä Kreikkaan. Heti sen
jälkeen hän sanoi lähtevänsä Egyptiin. Hyvästelimme ja mies seisoi hiljaa aivan
oven luona. Hän lupasi:
Palaan tänne viiden, kuuden vuoden
päästä. Minulla on siellä perhe.
Huomasimme että pöydällemme oli jätetty
suklaalevyjä.
Tunnen päätähuimaava toivoa, kaikki
tulee päättymään hyvin. Kuten lapset odottavat lahjoja joulupukilta uutena
vuonna. Tai merellä kun laiva uppoaa, ja sateen ja myrskyn verhon takana
haaksirikkoiset yhtäkkiä näkevät rannan.
14:35
Äitiä ottaa sydämestä.
Hän joi tabletteja mutta ne eivät auta.
Hänen huulensa, kämmenensä ja jalkansa palelevat. Minä toistan hänelle että on
nukuttava. Annoin äidille lämpimällä vedellä täytetyn pullon lämmittimen
korvaajaksi. Toisen samanlaisen laitoin hänen jalkoihinsa. Ja yhtäkkiä näen
edessäni Aladdinin. Käyn hänen kanssaan mielikuvituskeskustelua.
Istun sohvalla. Ammutaan, toistaiseksi
kaukana. Grad-raketteja, jo kolmatta sarjaa. Se on samanlainen ase kuin
toisessa maailmansodassa käytetyt Katjuša-raketit. Emme hakeneet leipää. Kuulen
miten lentokone huutaa. Ääni lähestyy. Ikkunan takana on jääpuikkoja, kuin
pieniä stalaktiitteja. Taivas on kirjas, sininen. Aladdin lupasi tuoda minulle
sinisilmäisen kissan, valkoisen kuin eilinen ensilumi.
Yöllä näin unen jossa taistelin
Kuoleman kanssa pimeässä kellarissa. Hän oli musta, huppupäisessä kaavussa ja
hänen kädessään oli miekka. Jalkojemme alla oli neva. Moni oli jo vajonnut
suohon rintaan asti eikä kellään heistä ollut mahdollisuuksia irtautua ja
pelastautua. Heilautin kävelykeppiäni ja löin Kuolemaa sillä päähän. Tunsin
todellisen iskun, aivan kuin olisin iskenyt jotain elävää ja todellista. Hän
kavahti ja minä saatoin paeta kellarista valoon. Kerroin uneni äidille. Hän
nauroi ja sanoi:
– Et siis tule kuolemaan tässä sodassa.
Prinsessa Budur
11. marraskuuta 1999
14:10
Oli kova Grad-rakettien keskitys. Istuimme
käytävässä. Ajattelin että nyt ikkunamme hajoavat mutta ei, ne pysyvät vielä.
Sekunteja hiljaisuutta. "Punaiset" tai "valkoiset" lataavat
uudestaan Grad-patteria. Näitä ääniä on vaikea sekoittaa mihinkään muuhun. Me
kiirehdimme äidin kanssa, eristämme ikkunaa teipillä huoneemme puolelta.
Eläkkeellä oleva Manja juoksi luoksemme
keskimmäisestä rapusta ja puhui:
– En voi pärjätä yksin. Minä pelkään!
Nainen on vanha ja hänen menneisyytensä
oli raskas, hän on vaikeasta perheestä. Emme ajaneet häntä pois. Nyt alkaa
tulitus eikä ole tietoa mihin suuntaan. Istutimme Manjan komerosyvennykseen ja
tarjosimme hilloa.
Aza koputti oveemme. Hän tarvitsi
vaakaa ja sanoi löytäneensä Linan kanssa jotain ruokaa joka heidän piti nyt
jakaa keskenään. Aza myös otti meiltä mukaansa lihavan kissansa. Kissa on
pyöreä kuten emäntänsä.
Aamulla me onnistuimme hakemaan leipää
joutumatta seikkailuihin. Kävelin keppini kanssa tarmokkaasti ja nopeasti.
Kissanpoika on kuolemassa nälkään.
Ennustin sen, näin hänen kuolemansa unessani. Poikanen ei halua leipää, ei edes
keitossa kastettua. Meillä on ruokaa: tomaatteja ja hilloja sekä keittoa jossa
on kokkareita ja höyrytettyä sipulia. Mitään muuta meillä ei ole. Kissanpoika
on pieni eikä voi syödä sellaista.
Sairastuin. Minulla on kuumetta ja
maksaani sattuu. Taas tulikeskitys, voimakas sellainen.
Nostin äidin hänen sängystään, hän
nukkui aivan ikkunan alla. Istumme nyt käytävässä. Kaikki kissat juoksivat
luoksemme pelästyneinä, ne puristautuvat jalkojamme vasten.
Käsiä paleltaa. Nukuin hanskat käsissä.
Budur
12. marraskuuta 1999
13:10
Vannon etten uskonut jääväni henkiin
tänään. Se mitä nyt kirjoitan on maailman kahdeksas ihme. Näin kaikki tapahtui:
Aamulla menimme "Berezkaan"
ja toivoimme löytävämme perunoita, edes kaksi kiloa. Päätimme ostaa leipää jos
sitä olisi myytävänä. Meillä on vähän jauhoja, alle puoli pussillista. Jauhot
käytämme hätätapauksessa. Kuljimme vihreän lastentarhan ohi, pahan onnen pihaan
jossa joudumme aina onnettomuuksiin. Ja pommitus alkoi.
Me juoksimme ison viisikerroksisen
talon rappukäytävään, ensimmäiseen kerrokseen. Ensimmäisessä rapussa ei ollut
ketään. Siellä ei ollut minkäänlaista piilopaikkaa ja me juoksimme seuraavaan
rappuun. Siellä oli venäläinen mummo joka sanoi että elää aivan yksin, ilman
ketään muuta. Mutta hänellä oli avaimet kaikkiin asuntoihin. Niiden omistajat
jättivät ne hänelle, hätätapauksia varten. Myös ensimmäisen kerroksen asuntoon
oli avaimet joten menimme sinne sisään. Pommitus jatkui — lentokone kierteli
aivan päittemme yläpuolella.
Ikkunalasi, sitten kaikki ikkunat ja
kaikki mitä seinistä oli jäljellä lensivät kadulle silmiemme edessä. Syntyi
aukko. Kaksi leveää sänkyä, joissa ei ollut pyöriä vaan jalat, liikkui
päällemme. Ikkunoihin tuli valkoista savua joka muistutti höyryä tai sumua.
Näimme huonosti ja oli tunkkaista. Jostain tuli epämiellyttävä, kirvelevä haju.
Kuulin ääniä. Pihalla puhuttiin kovaan
ääneen. Menin toiseen, ehjäksi jääneen ikkunaan. Katsoin alas ja näin kaksi
kaveria farkkupuvuissa. He istuivat märällä, lumisella penkillä. Yksi otti
päästään kiinni ja valitti kuin peto. Toinen toisti:
– Mitä teet, tulitko hulluksi? Hän löi
ensimmäistä kasvoihin ja tiputti tämän päälle lunta.
Jostain kuului haavoittuneiden huutoa.
Kamalaa!
Venäläinen mummo, paksu ja
lannistumaton, sanoi:
– Hengissä! Eli pitää ajatella henkiin
jääneitä. Asuntoni on kolmannessa kerroksessa. Tyttäreni kuoli taannoin, hän
oli 29-vuotias. Haluan muistaa häntä. Ottakaa hänen takkinsa, se on uusi.
Menimme hyvän naisen luokse hänen
omaan, kolmanteen kerrokseensa. Astuimme sisään ja sovitin viininpunaista
tohvelikankaista takkia. Se sopi. Viikkasimme lahjan, aloimme asetella sitä
muovipussiin ja kiitellä mummoa kun äiti sanoi:
– Asumme lähellä. Jos asuntonne
pommitetaan ja jäätte henkiin, tulkaa! Voitte viettää talven luonamme.
Äiti kirjoitti osoitteemme hänen
tapettiinsa.
Sitten korvat menivät lukkoon
valtavasta jyrähdyksestä. Lentokone pommitti. Viisikerroksinen talo heilahti
mutta pysyi pystyssä. Pelkäsin niin etten enää ymmärtänyt mitä ympärillä
tapahtui. Katsoin krusifiksia ja ristejä seinällä. Ikkunansirpaleet ja
parvekkeenpalaset tippuivat alas. Räjähdyksen aallosta ovi lensi rappukäytävään
ja savuverho nousi. Mielessäni välkkyi ajatus: "Kunhan en vain kuolisi
täällä, kolmannessa kerroksessa". Istuin alas ja kuiskasin:
– Äiti.
Silloin tajusin että ääneni oli
kadonnut. Mummo kumartui rukoukseen ja äiti ilmoitti kohtalokkaasti:
– Tämä on varmaankin loppumme.
Halataan!
Mutta sillä hetkellä kuulimme huudon
rappukäytävässä. Mies, jota minä ja äiti emme kummatkaan tunteneet, kiipesi
portaat ylös ja juoksi luoksemme. Hän heilutti käsiään ja huusi kovaäänisesti:
– Koti palaa. Nyt, seinät romahtavat.
Nopeammin, juoskaa. No, juoskaa! Kellariin, kadun yli!
Hänen kanssaan oli toinen pihan
pojista, toinen oli kadonnut johonkin. Me heittäydyimme alas. Sirpaleet
viilsivät kauheasti oikean jalkani sisällä ja kipu oli helvetillinen.
Kiiruhdimme jo tutuksi tulleeseen
pihaan, jossa oli pieni kellari, lentokoneiden huutaessa taivaalla. Jossain
ammuttiin konekiväärillä, varmaankin taivaalla lentäviä lentokoneita. Kellari
oli lukossa — ovessa oli suuri lukko. Me neljä juoksimme punaiseen
lastentarhaan. Kaaduin, koska jalkoihini sattui kamalasti, ja minut kiskottiin
sisään hupustani. Odotimme lastentarhassa samalla kun muutamat pommit
tipahtelivat. Siellä ei ollut ikkunoita eikä oviakaan. Ja huomasin, että
lattialaatatkin olivat kadonneet. Kuka oli kerännyt ne? Kuka oli ehtinyt?
Lentokoneet lensivät pois ja me menimme
ulos. Äidin yllätykseksi pidin käsissäni ruskeaa keppiäni — se ei ollut
hajonnut! Olin pitänyt siitä kiinni niin tiukasti että sormeni olivat
tummenneet. Ehdimme astua tien yli ja mennä seuraavalle pihalle. Silloin
Kuulimme tutun kirskunnan, näin Grad-raketit varoittivat itsestään. Minä ja
äiti kävelimme hetkessä vasemmalla olevaan rappukäytävään jossa koputimme
sattumanvaraisesti valittua ovea. Meille avattiin ja meidät päästettiin
asuntoon ensimmäisessä kerroksessa. Siellä asui tšetšeeninainen kolmikymppisen
poikansa kanssa. Ja sitten räjähti.
– Me olimme luonamme, nuori isäntä
muisti heti.
Sydämestäni alkoi ottaa. He antoivat
minulle validolia ja jättivät äidille osan tableteista. Emäntä antoi meille
vettä jossa oli valeriaanaa. Äiti asettautui pallille ja minä istuin vieraan
asunnon käytävässä, aivan vesikanisterin vieressä. Kaikki jähmettyivät
paikalleen, odottaen seuraavaa räjähdystä.
– Miehet katosivat johonkin, äiti
muisti. He yrittivät auttaa meitä.
– Ja venäläinen mummo, muistutin äitiä.
Lisäksi minä taisin hukata takin.
Äiti kuittasi menetyksen käden heilautuksella.
Seinät heiluivat. Voimakkain räjähdys
rikkoi osan kadusta. Me istuimme yhä tiiviimmin, piileskelimme toistemme
takana. Laastinpalaset ja lastut tipahtelivat päällemme. Tulitus kulki suoraan
ohitsemme ja meille tuli kuuma. Yksi räjähdys liikutti omituisesti lattiaa,
ikään kuin alhaalta päin. Se tipautti äidin pallilta ja miehen kyykystä maahan
nelinkontin. Pian Grad-rakettien ampuminen lopetettiin. Laitetta ei enää
ladattu.
Me odotimme muttemme kuulleet enää
kirskuntaa joka kuuluu uuden laukaisun valmistelusta. Emme enää nähneet miehiä
ja mummoa. Sitten näimme talon jonka toinen kerros oli tulessa. Siihen oli
ilmaantunut reikä joka oli kuin ylimääräinen ikkuna. Sen kautta näimme suoraan
kalustettuun makuuhuoneeseen jonne oli osunut raketti. Lattia oli tulessa.
– Kuolettava hiljaisuus, meidät
majoittaneen naisen poika lausui.
Kiitimme pelastajiamme venäjäksi ja
tšetšeeniksi. Hyvästelimme heidät ja laskeuduimme kadulle. Kävelimme basaariin,
mutta se oli tyhjä. Vieressä oleva kauppa oli suljettu ketjulla ja lukolla. Jos
tulitus alkaisi uudestaan, emme pääsisi sitä mihinkään suojaan.
– Nopeasti kotiin! äiti komensi minua
ja raahasi minua kaikin voimin. Punatiilistä rakennetusta lastentarhasta
löysimme muovipussin jossa oli takkini. Kun kävelimme pihalle, toisen kerroksen
ikkunassa näimme tutun mummon. Hän heilautti meille kättään. Osa talon seinistä
ja katosta oli kadonnut.
Kolmannesta ja kerroksesta leijaili
paksua mustaa savua. Emme tavanneet enää miestä emmekä pitkää farkkuihin
pukeutunutta poikaa. Kaatunut makasi penkillä. Hän ei ollut kokonainen,
jäljellä oli vain yläruumis. Kaatuneen alla veri tummui valtavana tummana
läiskänä. Me pelkäsimme emmekä menneet lähelle.
Pientaloalue oli poissa, siitä ei ollut
jäljellä edes tiiliä! Oli vain sepeliä maassa ja jälkiä siellä missä aidat
seisoivat ennen. Valtavia kuoppia. Kodit ja puutarhat olivat kokonaan poissa.
Kokonainen katu oli savuna.
Tuolloin näimme että Berezkan suunnasta
meitä päin kävelivät naapurimme, harmaahapsinen setä Nikolai ja perheenisä
Havin. He kertoivat säikähtäneensä pommitusta niin että olivat kaivautuneet
lumeen ja maanneet siellä liikkumatta koko hyökkäyksen ajan. Hekin olivat
ulkona etsimässä mistä voisi ostaa leipää.
Ovellamme meitä odotti vanha
Stasja-eukko. Hän oli koputtanut oveemme mutta ketään ei ollut kotona
avaamassa. Ovemme alta tuli savua mutta menimme sisään. Ikkunat, verhot,
kiillotetun pöydän jalat ja lattia olivat kaikki tulessa samanaikaisesti.
Meidän piti käyttää kaikki vesi sammuttamiseen ja kantaa kotiin myös loskaa ja
likaa.
– Hyvä, kaikki sammui! Tulipalo oli
heikko, iloitsimme.
Kun olimme suoriutuneet sammutuksesta,
huomasimme että naapurimme olivat vaihtuneet. Tamaran sukulaiset neljännestä
kerroksesta olivat muuttaneet pois. Kuten Marjam-täti oli luvannut, sinne
muuttivat vastapäisen talon asukkaat: 73 -vuotias Nina-mummo, hänen kolme
lastenlastaan ja hänen tyttärensä, vaaleahiuksinen Varja.
Minä ja äiti olimme iloisia. Se oli
sama perhe joiden kanssa vietimme ensimmäisen sodan. Riitelimme, sovimme riidat
ja ystävystyimme. Me autoimme toisiamme. He asuivat tuolloin meillä kuin
pakolaiset.
Meidän ulko-ovemme aukeaa huonosti.
Käytävän lattiassa on kupru joten talo on heilunut kovasti.
Nyt nuoret miehet toisesta kerroksesta
auttavat meitä, höyläävät lattiaa. Kissamme olivat olleet vähintään yhtä
peloissaan kuin me. Sen näki siitä kuinka iloisia ne olivat meidät nähdessään.
Kadulla sataa lunta.
20:45
Grad-raketteja ammutaan taas. Jos en
kuole, päiväkirja, tapaamme aamulla!
Polina
13. marraskuuta 1999
20:40
En ymmärrä miten voimme elää tästä
eteenpäin. Leipä kallistui, ensin kuuteen ruplaan ja nyt monet kauppiaat
pyytävät leivästä kymmenen tai viisitoista ruplaa! Jauhommekin ovat menneet
vanhoiksi. Niissä on homeinen sivumaku ja niitä on vähän, kahdeksi viikoksi.
Aladdin tuli käymään. Me keskustelimme
siitä miten selviydyimme eilisestä. Luin hänelle. Hän moitti minua vähemmän
tällä kertaa mutta minä, tietysti, ujostelin ja änkytin. En voinut opiskella
rauhassa enkä pystynyt keskittymään kun hän istui vieressä. En halunnut lukea,
halusin vain hengittää hänen hengitystään. En halunnut kuunnella mitä hän
puhui, ainoastaan kuunnella hänen ääntään. Noituutta! Ja hän ajatteli että olin
huolimaton. Hän suuttui ja lähti kotiin.
P.S.
Taas ammutaan. Koska tämä loppuu? Olen
pelkuri. Kuinka häpeällistä!
Polina.
14. marraskuuta 1999
11:45
Aladdin tuli — ei yksin vaan ystävän
kanssa. Ystävän nimi on Artur.
Joimme jäljellä olevan kahvin. Minusta
tuntuu kuin eläisin väärässä ajassa. "Isoveli" näytti minulle kuvan
tytöstä joka asuu Mikrorajonin alueella. Tytön nimi on Lolita, hänellä on
kauniit kasvot ja pitkät hiukset. Aladdin sanoo että tyttö rakastaa häntä mutta
vanhemmat vievät hänet pois kaupungista. Lolitan kasvot ovat kauniimmat kuin
omani. Valokuvassa hänen silmänsä ovat vahvasti meikatut, minä en meikkaa
ollenkaan.
Lolitan vartalo on parempi kuin omani
vaikka olen nuorempi. Aladdin sanoi että tyttö on häntä vanhempi. Kuvassa
Lolita näytti huolitellulta, oman arvonsa tuntevalta. En loukkaantunut siitä
että Aladdin kertoi ystävättärestään, se ei saanut minua pahalle mielelle.
Luottamus on tervettä.
Minun itseluottamukseni ei kärsinyt.
Olin ovela! Tiesin että minulla on mitä kertoa ja mitä näyttää Aladdinille
vastaukseksi. Naapurini Mansur oli lahjoittanut minulle valokuvansa. Hän
kirjoitti siihen että se on hän ja: "Muistoksi, onnea toivottaen!".
Isoveli tuli todella mustasukkaiseksi naapurin valokuvasta! Hän ei edes
yrittänyt peitellä ärsyyntymistään. Tästä ymmärsin että Aladdin ei osaa
peitellä tunteitaan. Jos hän pettää minua, saan tietää siitä heti.
Tänään hän toi kahvia ja purkin
kondensoitua kermaa. Äiti teki hillolla täytettyjä piirakoita. Söimme herkkua
joka on harvinaista sota-aikaan. Aladdin toi meille Lolitalta paketin keksejä
lahjaksi. Vieraat kertoivat surullisina että heidän tuttunsa matkustaa pois.
Tutun perhe yrittää viedä omaisuutensa Ingušetiaan ja heitä pitää auttaa
tavaroiden pakkaamisessa. Sen sanottuaan Aladdin ja Artur lähtivät, mutta on
pääasia että hän elää. Ja minä elän. Ehkä elämme seuraavaan päivään saakka?
Silloin tapaamme. Ja aamulla, venyttelyn ja aamiaisen jälkeen ehdin kirjoittaa
ylös elokuvassa olleen runon noidasta:
((Runo 4 - kesken))
Sinun silmäsi, kuin kaksi pilveä.
Kuin kaksi hyppyä pimeydestä.
mitä tietä, minkä petoksen kautta
tälle vuosisadalle saavuit sinä?
Minun mielipiteeni ja näkemykseni ovat
toisia kuin minua ympäröivillä ihmisillä. Ja olen täällä sattumalta, virheen
vuoksi. Joudun eksyksiin. En ymmärrä ihmisiä eivätkä he ymmärrä minua. Tiedän
paljon tapahtumia edeltäkäsin.
Ilta
Vietimme äidin kanssa puoli päivää
läheisessä asunnossa, Nina-mummon luona.
Toivoin että Aladdin tulisi, mutta
turhaan. Hän ei saapunut. Oli tylsää ja kirjoitin runon Tuhkimosta:
Uskokaa tai älkää,
mutta eilen näin unessani,
että prinssi laukkasi
hopeisella ratsulla luokseni!
Illalla avasin vanhan päiväkirjan. Luin
sitä ja muistelin paljon, kouluvuosia. Kunpa voisin puhua jonkun kanssa
avoimesti, jakaa ajatuksia ja tunteita. Yksin on vaikeaa.
Ajattelen lähes samaan tapaan kuin
lempikirjailijani Januš Kortšakin sankari kuningas Matiuš. Haluamme ja teemme
samankaltaisia asioita, erityisesti kohdassa jossa prinssi on saarella
maanpssa. Hän kirjoittaa päiväkirjaa.
Pitää pysyä kunnossa. Kun paikalla ei
ole vieraita eikä tuliteta, teen joogaliikkeitä. Sirpale jalassani muistuttaa
taas itsestään. Se vaeltelee, leikkaa kaikkea sisällä. Yritän olla huutamatta
kivusta.
Polina-Budur
15. marraskuuta 1999
Tänään ei pommitettu lentokoneista
mutta ammuttiin Grad-raketeilla ja tankeilla. Aamusta alkaen oli hiljaista.
Haimme vettä — Varja, Nina-mummo, äiti ja minä. Osallistuin retkeen vammastani
huolimatta. Toin kaksi kolmen litran tonkkaa.
Raisa oli meillä kylässä. Söimme
kaalinkuorten jämillä ja punajuurenlehdillä täytettyjä varenikkeja. Mässäilimme
ja joimme arvokasta kahvia. Minulle tehtiin uusi puristusside. Naapurit
koputtivat ja pyysivät kirjaa lukemiseksi.
Varja-täti kävi kylässä Baširin kanssa.
Heidän jälkeensä seuraava ikäjärjestyksessä on Mansur. Perheessä on vielä
Jura-poika, joka oli jätetty kotiin mummon kanssa.
– Jonkun pitää vahtia asuntoa. Naapurit
vastapäisessä talossa eivät ole luotettavia, Varja sanoi.
Ryystimme kahvia hyvässä seurassa,
rentouduimme ja rupattelimme. Minulla oli tylsää. Huokaisin helpotuksesta
heidän lähdettyään, siitä huolimatta että pidän heistä kovasti.
Aladdinia ei ole näkynyt. Kävimme äidin
kanssa Berezkassa hakemassa leipää muttemme joutuneet seikkailuihin. 15-vuotias
Bašir tekee meille sammiosta kamiinan jolla voimme lämmittää asuntoa.
Hänen avullaan yhdistämme kamiinan
kaasuputkella ilmanvaihtokuiluun. Teemme 20. vuosisadan lopun kamiinan!
Pelasin hänen kanssaan kaksi kertaa
tammea ja molemmilla kerroilla hävisin häpeällisesti. Olin liikaa omissa
ajatuksissani. Elän onnellisessa mielikuvitusmaailmassani ilman sotaa.
Synnyin kaupungin hökkelikylissä,
missä en kuullut ystävällistä sanaa.
[Viite: Ensimmäiset säkeet Hall
Bartlettin elokuvan Sandpit Generals tunnuslaulun "Kalastajien
marssi" venäjänkielisestä versiosta, jonka on kääntänyt venäjäksi Juri
Tseitlin. Elokuva oli suosittu 1970-luvulla Neuvostoliitossa — suom. huom.]
Ilmeisesti mekin tulemme vielä kauan
elämään hökkeleissä ja kaatopaikoilla. Rakkaasta kaupungistani ei ole enää
paljon jäljellä.
Hurraa, Aladdin tuli!
Polja
16. marraskuuta 1999
9:10
Eilen Aladdin tuli ystävänsä Arturin
kanssa. Luin heille ääneen ja he kuuntelivat. Artur sanoi että häneltä meni
puoli vuotta ja paljon vaivaa kaiken sen opiskeluun, mitä olin oppinut kahdessa
viikossa! Aladdin tuuppasi häntä kylkeen. Artur ulvahti ja me nauroimme.
Kun heidän ystävättärensä lähti, hän
jätti Aladdinille kirjeen johon hän oli kirjoittanut: "Tiikerin
käpäliin". Hän kirjoitti Aladdinin olevan hänelle tärkeä mutta ei
ystävänä, koska rakastaa tätä. Hän ymmärtää etteivät tunteet tulleet oikeaan aikaan
ja että hän on miestä vanhempi, 27-vuotias. Aladdin tarvitsee toista. Lolita
toivotti Aladdinille onnea, vaimoa ja lapsia.
"Me emme tapaa enää", hän
lopetti kirjeen ylpeästi.
"Tiikerin", äiti moitti:
– Kirje on henkilökohtainen. Ei ole
oikein näyttää sitä muille ja sillä kehuskelu on ala-arvoista. Tuollaisista
asioista vaietaan. Kirje on arvokkaampi kuin mikään omaisuus.
Tällä kertaa Aladdin tuli lampun kanssa
ja toi myös kerosiinia. Nyt meillä on kaksi lamppua. Sekä keittiössä että
huoneessa on valoisaa. Jos lamput laittaa vierekkäin, voi lukea pimeässä.
Ikkunamme on tiiviisti verhottu koska valoa kohti ammutaan. Aladdin lahjoitti
myös jotain erittäin hienoa mutta vaikenen siitä enkä näytä äidille. Siksi että
se on salaisuus.
Tänään aamulla kiersimme talomme ja
menimme toisten palstoille tulituksen tauottua hetkeksi. Niin paljon raunioita.
Moni palstojen mökki on hajalla, ammuttu rikki. Palanut ja kuollut koira makasi
tiellä. Rauha hänelle toiseen maailmaan.
Löysimme punajuuria mutta emme kaalia.
Piti matkustaa torille. Ostimme sieltä kaiken mitä tarvitsimme ja palasimme
kotiin. Sen jälkeen äiti päätti käydä kylässä Aza-tädin luona vastapäisessä
talossa. Sanoin ettemme ole edes syöneet aamiaista vielä ja nyt on lounas!
Mutta äiti sanoi:
– Aza on kipeä. On velvollisuutemme
käydä hänen luonaan.
Äiti ei halunnut ottaa minua mukaan ja
haukkui minua törkein sanoin. Hän kirosi minut ja toivoi minun kuolevan. Äiti
sanoi että jos en kuole, hän tappaa minut omin käsin. Hän huusi minulle kaikkia
ilkeyksiä Varja-tädin nuorimman pojan, Baširin (entäs jurotška) edessä. Kuinka
häpeällistä!
Äiti keräsi tuliaisia Azalle: Keksejä
ja pikanuudeleita.
Muistin tuolloin kaikki riitamme ja sen
kuinka julmasti hän on minua kasvattanut. Aladdin kysyi minulta kerran miksi
olen näin pelokas. Miten voisin kertoa hänelle, kuinka lapsena toivoin
menettäväni tajuntani kun äiti hakkasi päätäni seinään saatuani koulussa
nelosen. Varmaankin sen vuoksi olen nyt tällainen. Äitini on hyvin julma
ihminen.
Äiti lähti. Tiedän ettei hänen elämänsä
ole ollut helppoa ja tiedän että hän halusi polttaa tupakkaa näkemättäni. En
voi sietää tupakansavua enkä sitä kun naiset polttavat tupakkaa. Kauan sitten,
ihan pienenä, sain tietää että naapurimme Valja opettaa äitiä polttamaan
tupakkaa. Protestiksi karkasin kotoa. Värväsin pakomatkalle myös Aljonkan,
samaisen Valjan kuusivuotiaan tyttären.
Pakomatkamme kesti vuorokauden,
piileskelimme vieraissa rappukäytävässä. Otin kotoa mukaan peiton ja karkkia.
Mutta lähdimme käymään kotona koska Aljonka oli unohtanut lempinukkensa.
Siellä vanhemmat saivat meidät kiinni
mutta eivät antaneet remmiä.
Myöhemmin Aljonka ja hänen äitinsä
kirottiin. Itse Šamil Basajev kirjoitti julistuksen jossa oli susileima ja
heidät julistettiin Tšetšenian kansan viholliseksi. Heidät tuomittiin kuolemaan
mutta toiset tšetšeenit suojelivat venäläisiä! Eivät tosin pyyteettömästi sillä
he saivat Aljonkan ja hänen äitinsä asunnon käytännössä lahjaksi. Mutta heidän
ansiostaan Aljonkaa ja hänen äitiään ei murhattu vaan he pelastuivat.
Minulla on kummallinen tunne että
menneisyys on kuin lasipallo. Siellä on jotain sisällä. Voi katsoa mutta ei
koskea. Taas ammutaan Grad-raketteja. Äiti tuli takaisin. Hän oli paremmalla
tuulella.
Ilta
Näin unta Aladdinista. Hän istui
tuolilla ja hänen ympärillään paloi sokaiseva valo. Unessa hän hymyili ja
tarttui käteeni.
((Runo 6 - kesken))
Lapsesta asti näen vaaleansinisiä unia,
ja päivä päivältä kaikki on
kirkkaampaa,
vaikka vasta aloitimme koulussa
kun kotiimme tuli sota.
Se heitti meidät elämän jokeen — me uimme!
Jätti henkiin — meitä onnisti!
Ja opimme täällä rohkeutta,
yritimme pysytellä hengissä miten
kukin!
Ja tapaan jälleen auringonnousun,
ja astelen öisin,
ja tiedän hyvin, missä sinä olet,
oletko sinä? En jaksa odottaa!
Kuinka hienoja runoja! Löysin ne repeytyneestä kirjasta, nuotion vierestä.
Polina
16. marraskuuta 1999 (jatkoa)
Aladdin ja Artur olivat täällä ja he
toivat pattereita pieneen kasettisoittimeen. Nyt voin kuunnella musiikkia.
Mansurkin tuli ja me esittelimme pojat toisilleen. He istuivat vierekkäin ja
katselin heitä. Hyviä ja kauniita poikia.
Artur on pitkä ja leveähartiainen,
miehekäs! Hänen kasvonpiirteensä ovat jalot ja rauhalliset. Hän näyttää
ikäistään vanhemmalta ja puhuu osuvasti. Hän on nokkela! Hyvä ystävä.
Mansur on kirkassilmäinen. Hänen
silmänsä ovat kapeat, kuin jatkuisivat ohimoon asti. Mansurin hiukset ovat
tuhkanväriset ja ne kiertyvät. Hän näyttää merenkulkijalta. Aladdin on
tummahiuksinen ja tummasilmäinen. Hänellä on epätavallinen, kullanvärinen iho
ja hermostuneet kasvot, joiden ilme muuttuu koko ajan. Aladdin on
määrätietoinen liikkeissään ja teoissaan, kiirehtii aina. Hän on ennustamaton,
rohkea. Ja hänellä on sokaiseva hymy!
Kaikki ystäväni rakastavat kuunnella
kitaralla säestettyä laulua ja he laulavat vähän. Artur yritti rikkoa jäätä
ensimmäisten vaivaannuttavien minuuttien aikana vitsailemalla itsestään ja
Aladdinista. Hän ilakoi, se tuo vaihtelua sota-ajalle. Aladdin keitti kahvia ja
teki voileipiä. Hän tarjoili niitä meille kuin olisi ollut isäntä talossa.
Mansur puhui sodasta ja siitä ettemme
kaikki säilyisi hengissä.
– Tapaisimmepa uudestaan yhdessä
keväällä, lähempänä kesää, hän ehdotti.
Mansur myös puristi Aladdinia kädestä
ja sanoi ettei anna kenenkään loukata eikä vahingoittaa minua.
– Ja kohtalostamme voi päättää vain
kaikkivoipa Jumala!
En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti
viimeisillä sanoillaan, mutta tunsin että ne ovat tärkeitä. Muistan hyvin tämän
tapaamisen kallisarvoiset minuutit.
P.S.
Aladdin toi kaukoputken jonka hän oli
löytänyt vintiltä.
Ulkona on myrsky.
En nähnyt kuuta.
Polina
17. marraskuuta 1999
Aamu
Grad iski vieressä. Kuulin kun sitä
ladattiin.
Taas räjähdys. En mene suojapaikkaamme
kotona. En halua elää. Haluaisin kuolla tämän vihon kanssa. Minulla on
tarkoituksenani kirjoittaa kaikesta erittäin tarkasti. Ehkä päiväkirjani
löydetään, kuten Leningradin piirityksen aikana kirjoitettu tytön päiväkirja.
Se luetaan ja ymmärretään ettei saa aloittaa sotaa omassa maassa, tämä on
synnyinmaamme. Ja ymmärretään kuinka olemme kaikki toisiimme sidottuja:
lapsuutemme, ystävyyden ja sukulaisten kautta, maamme yhteisen kulttuurin
kautta. Näkymättömät siteet ovat vahvoja.
Kirjoitan laulun kertosäkeen muistiin.
Kaikki pitävät siitä — Mansur, Aladdin, Artur ja minä:
Pilviverho nousee vuorilla,
taas täällä taistellaan,
kaukaisuudessa palaa,
uppiniskaisia rangaistaan.
Laulaja on tšetšeenibardi Timur
Mutsurajev. Hänen laulunsa ostetaan nopeasti. Kaikkiin kansoihin ja uskontoihin
kuuluvat kuuntelevat niitä.
Jatkoa
Eilen kaksi ystävystä olivat törkeitä.
He rikkoivat Mansurin kasetin ja sanoivat tehneensä sen vahingossa. Haluaisin
uskoa mutta en voi. Tapahtui toinenkin sattumus: Mansurin pikkuveli teki
minulle suuren palveluksen. Se tapahtui näin.
Meidän rappukäytäväämme tuli aikuisia,
aseistettuja tšetšeenejä. Urheilullisia ja isoja. Heillä oli mustat parrat ja
mustat univormut. Yksi heistä sanoi että on tarkkaillut meitä jo pidemmän
aikaa. Hän pitää minusta ja haluaa viedä minut vaimokseen! Mutta ei väkisin
vaan hyvällä. Äidilleni hän maksaisi kullalla, kuten tapana on, siitä hyvästä
että äiti ruokki ja kasvatti minua. Mutta onneksi Bašir oli rappukäytävässä.
Näiden ihmisten kanssa oli mahdotonta
riidellä mutta viisitoistavuotias naapurini Bašir, Varja-tädin poika, ymmärsi
heti mitä olisi tehtävä. Hän sanoi tšetšeeniksi olevansa veljeni ja että minä
vannoin odottavani miestä joka lähti sotaan. Säikähtänyt äitini tuli ulos ja
ilmoitti kiitollisuutensa kunniasta. Hyvä että äiti muisti sanan
"sulhanen" tšetšeenin kielellä. Mustapukuiset vieraat kumarsivat ja
poistuivat. Oveluus auttoi.
Kuulimme usein juttuja arabisotureista
jotka vievät tyttöjä tekemään ruokaa ja pesemään vaatteita. Kerrottiin että
läheiseltä pientaloalueelta aseistetut taistelijat veivät mukanaan venäläisen
tytön. Tunnen hänet, hänen nimensä on Katja. Hän on laiha ja vaaleahiuksinen,
viisitoistavuotias! Kaksikymmentä päivää myöhemmin hänet tuotiin takaisin.
Kukaan ei odottanut sitä. "Minua ei loukattu eikä lähennelty", hän
sanoi. Takaisin tuoneet sanoivat hänen vanhemmilleen: "Te olette jo
iäkkäitä ettekä pärjää yksin!" ja sanoivat poistuvansa kaupungista.
Mansur ei ollut kotona, mutta kun hän
kuuli vierailusta, hän sanoi ettei minun tulisi enää lähteä ulos. Ja jos
haluaisin käydä ulkona, minun tulisi tehdä se vain rappukäytävässä. Nuorten
naisten on vaarallista käydä ulkona. Mansur on ritarillinen herrasmies, tänään
olin heidän luonaan kylässä ja ymmärsin sen jälleen kerran. Hän kattoi meille
pöydän, tarjoili ja ylläpiti keskustelua. Hän vitsaili kevyesti, loukkaamatta
ketään. Mansur kertoi että sodan voisi lopettaa nopeasti: avaamalla tai
räjäyttämällä padon. Silloin kaupunki hukkuisi. Groznyin paikalle tulisi järvi,
kuten joskus ammoin oli.
Prinsessa Budur
20. marraskuuta 1999
12:25 rukouksen aika.
Jo useamman päivän ajan ihana nuori
ääni on lausunut rukouskutsun pihallamme. Emme ole nähneet kutsujaa emmekä
tiedä missä hän sijaitsee, mutta kutsu kuuluu voimakkaasti — kuin taivaasta.
Ehkä rauniot voimistavat hänen ääntään. Kauempana olevissa suurissa taloissa
näkyy olevan uusia asukkaita.
Eilen aamulla, kun sodan osapuolet
nukkuivat, kävin Baširin kanssa toisten palstoilla hakemassa kaalia. Meillä ei
ole muutakaan ruokaa. Siellä meille kävi hauska sattumus. Löysimme
viljelypalstan jossa oli suuri lukittu takorautainen portti. Se oli omituista
sillä kaikki portit on jo aikaa sitten avattu ja rikottu. Tämä oli suljettu ja
verkon läpi näkyi että palstalla kasvoi paljon vihanneksia. Yritimme Baširin
kanssa kauan ja tuloksetta töniä porttia auki. Yritimme avata sen veitsellä,
mutta emme onnistuneet. Silloin Bašir kiipesi ketterästi aidan yli.
Hän alkoi ojennella minulle
vihanneksia. Asettelin niitä muovikassiin ja hoputin häntä.
– Nopeammin! Hiljaisuus ei tule
kestämään kauan. Tulitus voi alkaa.
Bašir alkoi kiirehtiä.
Hän oli jo kiipeämässä takaisin ja
vastasi minulle vitsaillen kun yhtäkkiä kuului läpsähdys. Palstoille tippui
lentomiina. Räjähdys! Bašir-parka horjahti ja hänen housunsa jäivät kiinni
piikkiin kolmimetrisen aidan päälle. Hän roikkui pää alaspäin enkä voinut tehdä
mitään. Uusi miina lensi. Uusi räjähdys! Jo lähempänä.
– Ei saa hidastella, muuten kuolemme!
huusin ja leikkasin nopeasti veitsellä palasen hänen housuistaan. Hän tippui
pää alaspäin minun puolelleni.
Olemme pelastuneet! Saaliin kanssa!
Juuri sinä onnellisena hetkenä portti
aukesi kuin se olisi ollut auki koko ajan. Housut olivat jo leikkaantuneet
rikki ja me nauroimme sille. Ilmeisesti portti vain aukesi toiseen suuntaan
kuin olimme yrittäneet avata sitä. Hyppäsimme omalle tontillemme ja tallustimme
kotia kohti. Kannoimme käsissämme mitä arvokkainta löytöä, muovikassia täynnä
ruokaa. Kuljettuamme talon ohi kohti omaa rappuamme käännyimme ja näimme että
puutarhat olivat tulessa. Me ehdimme.
Annoin pienen kurpitsan naapurillemme,
Manja-mummolle.
21. marraskuuta 1999
9:40
Uutisia on niin paljon etten voi
kirjoittaa niitä kaikkia. Mutta osan voin.
Keksin kutsua Arturia Jinniksi,
pullonhengeksi. Koska on jo Aladdin ja hänellä on ystävä, on ystävä
luonnollisestikin Jinni kuten alkuperäisessä sadussa. Arturilla ei ole mitään
tätä vastaan. Tänä yönä nukuin huonosti ja siksi haukottelin poikien ollessa
luonamme. Nukahdin heti kun Jinni oli saanut minut peiteltyä takilla. Aladdin
suuttui eikä puhunut Jinnille mitään koko illan aikana. Mutta yhtäkkiä hän
pyöritti pyyhkeen rullalle ja löi minua ikään kuin leikillään. Minä sieppasin
pyyhkeen Aladdinin käsistä ja annoin hänelle kunnon selkäsaunan. Sai mitä
ansaitsi!
Jinni ja Aladdin toivat minulle pienen
kanan. Äiti ja Varja-täti perkasivat linnun sulat ja keittivät sen. Annoimme
Varjalle nokan ja keitinlientä. Pyysimme anteeksi ettemme antaneet enempää
koska meitä oli neljä. Oli vähän
taikinakokkareita mutta ei leipää. Pojat kimpaantuivat sen vuoksi joten
lähdimme lähimmälle torille hakemaan leipää. He olivat todella tyytymättömiä.
Tulivat, ojensivat leivät ja alkoivat heti tehdä lähtöä. Me petyimme ja
tunsimme itsemme syyllisiksi. Mutta emme näyttäneet sitä, äiti vain sanoi
kovalla äänellä:
– Emme kutsu ketään luoksemme emmekä
pidä täällä ketään väkipakolla.
Pojat lähtivät.
Hyvästiksi Jinni sanoi lähtevänsä
äitinsä luokse Ingušetiaan.
– Jos jäämme henkiin, tapaamme vielä!
hän lupasi.
Näin säikähdyksen "rakkaani"
Aladdinin kasvoilla.
Bašir nauratti meitä vitseillä koko
illan ja nauroimme sydämemme pohjasta. Hän myös käytti hyväkseen taukoa
tulituksessa ja päällysti rappumme oven jotta se tarjoaisi enemmän suojaa. Hän
oli löytänyt levyjä, jotka olivat tasalaatuisen kokoisia ja paksuisia. Niillä
hän vahvisti oven molemmilta puolelta. Monille jäljelle oleville asukkaille hän
teki ilmaiseksi kamiinoita, vanhoista sangoista ja pyykkisammioista.
Hei hei, päiväkirja!
Budur
24. marraskuuta 1999
Yöllä tulitettiin.
Eilen pommitettiin ja ammuttiin kovasti
monenlaisilla aseilla. Meitä pelotti olla yksin joten nukuimme äidin kanssa
naapureiden, Varja-tädin ja Nina-mummon käytävän lattialla. Aladdin lähti eilen
suuttuneena minulle ja äidille. Hyvästiksi hän sanoi:
– En enää ikinä astu tänne jalallani,
ja katsoi minua tarkasti.
Minä sanoin vain:
– Hei hei! kuten tavallisesti.
En liikauttanut kulmakarvojakaan. Jinni
ei onnistunut hillitsemään itseään vaan hihitti. Isoveli nukkui yön yli
tuttujensa asunnossa neljännessä kerroksessa joten hän sai pelätä kunnolla
tulituksen aikana. Aikaisin aamulla Aladdin koputti oveamme jälleen. Hän oli
harkinnut uudelleen, me kuitenkin asumme ensimmäisessä kerroksessa. Kuin mitään
ei olisi tapahtunutkaan, hän söi äidin keittämää Borštš-keittoa ja kanaa ja
lähti.
Mansur kerää isoäidilleen ja meille
polttopuita, sahaa ja pilkkoo niitä koko päivän. Hänen veljensä on mitä
mainioin! Hän ehti löytää aamulla jostain puisen oven ja kantoi koko järkäleen
meille kotiin kotiin ja puhui:
– Naapureidemme ovi meni sirpaleiksi
viime yönä ja heidän rappunsa on auki. Pitää olla varvi. Muuten jommatkummat
tulevat tänne sisään ja aloittavat taistelun täältä käsin. Ne hajottavat
talomme!
Nina-mummon ystävätär Stasja on asunut
hänen luonaan jo muutaman päivän ajan. Hän laskeutui alas asunnostaan
yläkerroksissa. Stasja pelkää olla yksin.
Tänään kaikki naapurimme pettyivät.
Radiossa sanottiin että meitä pommitetaan "haiden" avulla. Ne ovat
raketeilla varusteltuja taisteluhelikoptereita. Kauheaa!
On pelottavaa lähteä pakolaisiksi.
Busseja tulitetaan ja ihmiset palavat niissä elävältä.
Tapaamisiin, päiväkirja!
Prinsessa Budur.
25. marraskuuta 1999
22:00
Päivä kului erinomaisesti. Aamulla
ammuttiin vain vähän ja illalla naapurit lähtivät "ulkoilemaan", mikä
tarkoittaa rapun luona seisomista ja palanneenkäryisen ilman hengittämistä.
Mutta se oli väärä hetki ulkoilulle sillä Grad-raketteja alettiin ampua
pihallemme. Me kaikki heittäydyimme saman tien Marjam-tädin, Varjan ja mummojen
asuntoon.
Me juoksimme naapureiden asunnosta
omaamme. Kuulimme latauksen äänet ja mihin raketit lensivät. Sitten juoksimme
asunnostamme naapureiden luokse riippuen siitä kummalle puolelle taloa raketit
osuivat. Tulituksen aikana luoksemme kömpi Sultan, siihen mennessä meitä
pommitettiin jo sekä ilmasta että maasta.
Meidän korttelissamme on vain muutama
siviilien asuttama nelikerroksinen talo mutta niitä vastaan hyökkäsi kaksi
lentokonetta ja yksi helikopteri. Talo heilahteli. Palaneen käry häiritsi
hengittämistä. Paineaalto heitti lakanat ja levyt joilla olimme sulkeneet
ikkunat. Näin matalalla lentävän taisteluhelikopterin sen vatsapuolelta ja ajattelin
että se muistuttaa vihaista sudenkorentoa. Hyökkäystä kesti iltakuudesta
kahdeksaan.
Bašir katsoi minua kuin olisi halunnut
painaa minut mieleensä lopuksi ikäänsä. Ja silloin meille koputti naapurimme
Suleiman, pienen Vahan ja Zara-tytön isä. Suleiman oli vahvasti humalassa. Heti
näkyi että hän oli löytänyt jostain pullon viinaa ja vetänyt sen kitaansa.
Hänen vaimonsa ja lapsensa ovat lähteneet.
Suleiman asui ypöyksin kolmannen
kerroksen asunnossaan, ei meidän talossamme vaan vastapäisessä. Hän lukee
paljon, on hyväntahtoinen ja iloinen enkä ole koskaan nähnyt häntä julmana tai
vihaisena. Nyt näin hänet turvattomana ja heikkona. Kurkkuunsa kaatamista
juomista hän sai rohkeutta ja alkoi kutsua meitä katsomaan viljelypalstoilla
raivoavia tulipaloja. Mielipuolisen tulituksen aikana!
Käskimme Suleimania ystävällisesti
painumaan helvettiin ideansa kanssa ja yritimme raahata hänet luoksemme mutta
tämä rimpuili ja häipyi. Lähti katsomaan tulipaloja.
– Minä nautin! huusi Suleiman tyhjällä
pihalla.
Hirvittävän jyrinän aikana hänen oli
pakko huutaa kurkkunsa käheäksi.
– Minä nautin! kuulimme maatessamme
käytävän lattialla.
Välillä kuulimme hänen äänensä kaukaa,
viljelypalstojen suunnalta, välillä aivan läheltä rappukäytävänsä luota.
– Palvelin neuvostoarmeijassa,
laskuvarjojääkäreissä. Minä en pelkää!
Mansur meni astiakaapille, jossa oli
magnetofoni, ja laittoi T. Mutsuraevin kappaleet soimaan kovalla. Meidän
pelästynyt kuiskailumme, räjähdykset, ammunta ja laulu sekoittuivat yhdeksi
kakofoniaksi. Se oli sodan musiikkia.
Kuulimme ovelta nopean koputuksen.
Aladdin tuli! Ajattelin, että olin tulossa hulluksi. Mitä oli tapahtumassa? Hän
käveli elävänä koko helvetin läpi. Tällainen pommitus ja Aladdin käveli
palavasta keskustasta meidän alueellemme! Hän ajatteli että olisimme
nälissämme.
Aladdin oli maannut matkan aikana
jossain ojassa ja oli aivan kurassa. Hän toi meille jostain kaivamansa tumman
"tiiliskivellisen" armeijan leipää. Aladdin oli yltä päältä likainen,
vaatteet riekaleina ja hiha irti. Mutta hän pääsi. Suoraan sanoen en enää
lainkaan halunnut kuolla.
Prinsessa Polina-Budur
26. marraskuuta 1999
14:20
Eilen me aterioimme pommien tippuessa,
emmekä vain kerran vaan kahdesti! Sitten puhdistimme ja pesimme osittain
vieraamme vaatteet. Aladdin nukkui tietysti sohvalla, ja me ahtauduimme äidin
kanssa hänen sänkyynsä joka oli ikkunan alla. Olemme jo kauan sitten poistaneet
sängystä jalat joten seinä ja patteri oli suojanamme. Se on
henkiinjäämiskikkamme. Sänky oli paljon ikkunan alapuolella, miltei lattialla.
Olemme kasanneet kirjahyllyn matalalle
ikkunalaudalle, suojelemaan sirpaleilta. Se onnistui: on aina pimeää mutta
turvallista. Aloitimme uudelleenjärjestelyt herättyämme. Yhteisvoimin
kolmistaan siirsimme kirjakaappia ja peitimme sen avulla sängyn. Tietenkään
kaappi ei suojaisi varsinaiselta panokselta, ainoastaan pieniltä rautaisilta
sirpaleilta.
Aamupalan jälkeen opiskelimme.
Kirjoitimme kielioppiharjoituksia ja lausuimme sanoja. Yritin lukea ääneen
tšetšeenin kielellä, sitten arabiaksi. Aladdin kuunteli tarkkaavaisena.
Vihdoinkin hän kehui minua! Sitten hän kertoi ajasta jolloin hän asui muutaman
vuoden ajan poissa kotoaan. Aladdin eli usein erossa perheestään koulukodissa.
Hän valitti palelluttaneensa munuaisensa tänä syksynä ja siksi hän sairastaa.
Äiti levitti häneen
hermojuuritulehduksen hoitoon tarkoitettua rasvaa ja neuvoi että lantio pitää
sitoa liinalla. En tiedä oliko se hänen oveluuttaan mutta äitini hän sai
pehmeäksi. Huomasin että äiti itki keittiössä ja mumisi nenäänsä:
"Lapsiparat! Eivät ole nähneet elämää. Eikä mitään elämää ole
näkyvissäkään."
Aamulla Aladdin seurasi äitiä
kaikkialle. Käytävällä hän työnsi nenänsä hänen hartialleen kuin pikkulapsi,
hieroi siihen poskella ja sanoi:
– Suoraan sanoen haluan todella elää.
Ja pelkään! En ole edes naimisissa vielä.
Äiti ei ehtinyt vastata mitään kun
kuului koputus oveen. Tunsin heti että se oli pahaenteinen. Menin ulos
rappukäytävään. Naapurit seisoivat siellä ja selittivät että pommi oli osunut
eilen viereiseen taloon. Se lensi kahden kerroksen läpi ja yhdisti ne yhdeksi
kerrokseksi. Armenialainen Raisa, joka oli kääntynyt islamiin 12 päivää sitten,
kuoli.
Hän rukoili seisten eikä keskeyttänyt
rukoustaan. Iäkäs tšetšeeninainen, joka opetti Raisalle islamin rukouksia, oli
hänen kanssaan mutta pelästyi. Nainen juoksi rappuihin, laskeutui alas ja
pelastui! Hän istui koko yön rapun jäänteiden keskellä ja vasta aamulla
kellarissa yönsä viettäneet sukulaiset löysivät hänet sieltä. Vanha nainen
menetti osittain puhekykynsä.
Vihreä sirpale osui Raisaa ohimoon ja
hänet haudattiin puutarhaan vasta ilmaantuneeseen kuoppaan, kirsikkapuun alle,
kotitaloaan vastapäätä. Aladdin ja muut naapurit lukivat rukouksia haudalla.
Erikoinen, miellyttävä haju levisi haudasta ja hänen ruumiistaan — sen pystyi
haistamaan vielä hautaamisen jälkeenkin. Kaikki näihin hautajaisiin
osallistuneet saattoivat todistaa taianomaisen ilmiön.
Saapuessani kotiin tunsin tämän hajun.
Itkin. Ihmisten menettäminen tässä sodassa oli yhä pelottavampaa. Aladdin
kurotti kättäni kohti ja sanoi:
– Raisa on taivaassa. Hän ei joudu
tekemään tiliään menneisyydestään koska on vaihtanut uskoaan. Olen varma siitä.
Maan päällä asiat ovat huonommin kuin taivaassa. Älä itke prinsessa,
hän hyvästeli ja lähti.
Hautajaisissa auttoivat venäläinen
naapuri Nikolai ja Azan veli Šahrudin.Hän on tšetšenialaisen naapurin poika
jonka luona Raisa oli väliaikaisesti asunut. Myös Aladdin ja Tagir
pientaloalueelta auttoivat. Kaikki lähimmissä taloissa asuvat naiset ja miehet
olivat läsnä, noin kaksikymmentä ihmistä.
Stasja otti itselleen Raisan
kihlasormuksen. Hän otti sen kuolleen sormesta, "muistoksi". Näin
kuinka äiti naurahti katkerasti ja surin yhä enemmän. Kuinka paljon Raisa
olikaan ehtinyt auttamaan ihmisiä. Hän osasi laulaa niin kauniisti. Hänen traaginen
kuolemansa järkytti minua. Pelkään menettäväni Aladdinin ja pelkään että jään
ilman äitiä. Pelkään!
Ilta
Jinni tuli päivällä. Hän sanoi ettei
onnistunut lähtemään kaupungista. Valtatiellä heitä ammuttiin joka puolelta.
Ennustin hänelle korteilla. Onnistuimme. Hänen suunnittelemansa reitti tulee
onnistumaan. Hän kysyi:
– Onko Aladdin käynyt?
Ennustimme Jinnille kädestä ja hän
sanoi että kaikki tytöt ovat rakastuneet Aladdiniin. Mutta kukaan ei ole
kiinnostunut hänestä vaikka hän on pitkä eikä polta. Hän myös harrastaa
urheilua. Äiti katsoi Jinniä tarkkaan ja Jinni suorastaan hämmentyi. Äiti sanoi
että kasvoiltaan ja ilmeiltään Jinni muistuttaa isääni, tosin Jinnin silmät
eivät ole siniset kuin isälläni vaan ruskeat. Jinni on toisenlainen kuin
Aladdin. Jinni on hyvin kasvatettu poika, sivistyneestä kodista. Hän on
Aladdinia nuorempi ja tottelee siksi Aladdinia kaikessa.
Jinni joi teetä, söi keksejä ja lähti.
Rukoilin Raisan sielun puolesta, rukoilin Aladdinin onnen puolesta ja sen ettei
Jinnin tielle tulisi esteitä. Muistin Muslimin joka osaa kerätä kukkia, sekä
ensimmäisessä rapussa asuvan Zulain lapsenlapsen. Rukoilin hänenkin puolestaan.
Prinsessa Budur.
27. marraskuuta 1999
8:50
Jinni on luonamme ja sanoo ettei voi
lähteä lopullisesti tapaamatta ystäväänsä. Sää on kirkas ja aurinkoinen eli
lentohyökkäys voi alkaa hetkenä minä hyvänsä. Näin ollen, rakas päiväkirjani,
voi olla että jätämme toisillemme hyvästit ikuisiksi ajoiksi. Muuten, kun
raskaat pommittajat lentävät ja viheltävät raskaasti kuin väsyneet mehiläiset,
kuulen siinä musiikkia kuoleman nuottikirjasta.
Yöllä pommitettiin. Ei täällä vaan
keskustassa ja pientaloalueella lähempänä tehtaiden aluetta. Jinni pyysi
ettemme menisi ulos kadulle ja varoitti:
– Odottamattomat katutaistelut ovat
todennäköisiä. On vaarallista!
Hän toi meille ison, oikean valkoisen
leivän.
9:10
Kaupunkia pommitetaan, onneksi kaukana.
Iäkkäiden naapurien radiossa sanotaan että Tšetšeniassa tehdään
mattopommituksia. Tarkoittaako se sitä ettei mitään jää jäljelle?
Aladdinia ei ole. Me tapaamme jos
Jumala niin haluaa.
Prinsessa Budur.
29. marraskuuta 1999
Marjan-tädin sisko Liza tuli. Hän sanoi
että hänellä on riittävästi rahaa yhden ihmisen evakuoimiseen. Ja että hän tuli
hakemaan minua koska olen haavoittunut. Marjam ja hänen perheensä osaavat pitää
lupauksensa. Äiti sanoi jäävänsä kotiin, vartioimaan omaisuutta.
Minä olin itsepäinen ja kieltäydyin
lähtemästä. Pelkäsin jättää äitiä. Ilman minua hän ei pärjää.
– Kiitän, sanoin. Kiitän sinua ja
Marjamia mutta en tarvitse elämää erossa rakkaimmistani.
Meidän sijastamme tien päälle lähti
Mansurin äiti Varja. Hän päätti vievänsä pois ainakin itsensä, Baširin ja
television. Hänellä riitti rahaa pojan evakuoimiseen, toisen Varjan paikan
bussissa maksoi Liza.
Ihmiset osaavat tehdä valintoja. Äiti
yritti ylipuhua minua lähtemään ja jopa keräsi minua varten kevyen pussillisen
vaatteita. Mutta minä en lähde, se on päätetty! Äiti saattoi naapurini ja
iloisen ystäväni matkaan.
Bussin piti lähteä tänään
aamuseitsemältä mutta se myöhästyi tunnin. Äiti auttoi kantamaan vaatteita ja
tyynyjä. Henkensä vaarantaen hän palasi kotiin joutomaan läpi, tulituksen
aikana. Rukoilin äidin puolesta. Olisin saattanut jäädä täysorvoksi. Yhtäkkiä
yksinäisyyttäni häiritsi Aladdin ja kysyi:
– Onko kaikki kunnossa?
Hän heitti minulle pakkauksen keksejä
ja ilmoitti:
– Kiirehdin! Minulla on vain pari
minuuttia. Minun on löydettävä kaverini, varoitettava heitä yhdestä asiasta.
– Ja hän täydensi:
– Koska et lähtenyt, tulen luonamme
käymään. Älä sure!
Tänään meillä ei ole leipää eikä
muutakaan ruokaa. Illalla äiti meni torille mutta ei ostanut kuin pussillisen
riisiä. Myyjillä oli tupakkaa ja suklaata. Naiset kertoivat torilla että kello
kolmelta ammuttiin bussia jossa oli pakolaisia. Bussi oli matkalla Ingušetiaan.
Kauppiaat kertoivat traagiset tilastot — neljäkymmentä kuollutta ja neljä
haavoittunutta. Voi hyvä luoja, kuinka ystävillemme kävi!
Polina
30. marraskuuta 1999
Aladdin tuli eilen illalla ja kertoi
Jinnin kadonneen. Hän tunnusti että he olivat riidelleet ja selitti minulle
syyn:
– Jinnin ei olisi pitänyt puhua
minulle. Eikä minun hänelle.
Aladdin oli vihainen ja eksyksissä.
Yhtäkkiä hän kertoi minulle ja äidille että hän oli miettinyt paljon elämäänsä
ja päättänyt haluavansa kovasti nyt, sodan aikana, mennä naimisiin! Hänen
kumppaninsa tulee olemaan vanhempi nainen joka on jo ollut naimisissa. Ja että
hänen kuollessaan ei sellaisen naisen ole niin kamalaa jäädä yksin kuin se
olisi minulle. Kuuntelin rauhallisesti hänen hölötystään mutta sydämeni tuli
yhtäkkiä raskaaksi kuin kivi. Siis, vanhempi nainen. Kävi ilmi että me tunsimme
hänet.
– Kusum! äitini ymmärsi heti.
Aladdin nyökkäsi mutta ei lausunut
naisen nimeä. Hän yritti selittää:
– Hän on ystäväni äiti. Oli kahdesti
naimisissa. Tämä nainen on minua vanhempi kuten kirjassa profeetta
Muhammedista. Minä kävin hänen kotonaan ja on minun syyni että Kusum on minuun
rakastunut. Ja hänen poikansa puhuu sinusta, hän puhuu että tulee hakemaan
sinua jos jää henkiin. Olisi rumaa ja epärehellistä estää sitä. Kusum on
uskonnollinen. Meidän yhteisten tuttujemme mielestä meidän avioliittomme on
koetus uskollemme.
Vastasin vakaasti:
– Tuollaisen teon jälkeen et enää näe
minua. Vierasta sulhasta talomme ei kaipaa.
Äiti ojensi minua:
– Hän on saanut huolehtijan tällaisena
kauheana aikana. Sinun pitää ymmärtää: hänen lapsuudessaan hänellä oli
koulukoti, kylmyys ja nälkä. Vihdoinkin hän on saanut perheen. Älä ajattele
itseäsi, ajattele häntä.
Prinsessa
JOULUKUU 1999
3. joulukuuta 1999
10:00
Lentokoneet pommittavat, ovat
pommittaneet jo neljänkymmenen minuutin ajan. Makaamme Nina- ja Stasja-mummojen
kanssa tutulla paikallamme, lattialla. Aamuvarhaisesta asti on pommitettu.
Meille ei suoda lepoa.
Tänään on Aljonkan syntymäpäivä.
Ajattelen häntä. Missä hän on? Hän vaeltaa jossain Venäjän sydänmailla mutta
eipähän ole täällä missä kaikkialla on vain kuolemaa. Makaan tyyny pään päällä
turvana sirpaleilta ja kirjoitan. Minun on vaikea hengittää — sieluani särkee
niin. Kaupunkia on pommitettu aamukahdeksasta asti.
Nyt on 13:30. Kädessäni on rannekello.
Aluettamme ammutaan samanaikaisesti erilaisilla aseilla. Me olemme niin
tottuneet siihen että luemme tai nukumme käytävän lattialla. Minulla on nälkä
koko ajan. Ja on hirveän kylmää.
Patoška-Budur.
4. joulukuuta 1999
Tänään pommitetaan vähän, mutta
talojamme ammutaan erilaisilla aseilla. Tänne tuli tšetšeenitaistelijoita,
vaatimattomia maalaispoikia. He puhuivat venäjää aksentilla, koputtivat
mummojen ovelle ja kysyivät:
– Saisimmeko saippuaa? Emme halua
tunkeutua kotiinne.
Taistelijat esittäytyivät. He olivat
Naurin rykmentistä ja aikoivat käydä pihallamme hakemassa vettä palopostin
kaivosta. He olivat perustaneet tukikohdan opiston taloon, joutomaan taakse.
Heidän tehtävänsä on suojata haavoittuneiden evakuointia. Taistelijat kantoivat
kevyttä tykkiä, jonka he asettivat meidän rappuumme ja ampuivat! Kaikki naiset,
myös minä ja äiti, menimme yhdessä ilman miehiä heidän luokseen. Pyysimme:
– Menkää muualle! Teidän takianne
kotimme tuhotaan. Te ammutte ilmaan rakennusten väliin ja tulitukseenne
vastataan. Aseilla tai pommeilla, meidän koteihimme! Täällä asuu vanhuksia,
sairaita ja lapsia.
Taistelijat ymmärsivät ja sanoivat:
– Menkää johtajamme luokse, me emme
päätä itse.
Kaikki menivät yhdessä. Komentaja antoi
heille luvan siirtyä pois kotiemme luota. Taistelijat lupasivat:
– Poistamme latauksen ja lähdemme.
Ladattua tykkiä ei voi kantaa.
He lähtivät pois. Yhteensä heitä oli
viidestä seitsemään henkeä. Toisina päivinä näimme miten pojat kantoivat
leikkitykkiään paikasta toiseen, hylätyillä palstoilla ja joutomaalla. He
teeskentelivät että heitä olisi paljon ja vetivät tulitusta itseään kohti.
Sotilaat ampuivat tyhjälle taivaalle asettaen pienoisaseensa kohtisuoraan
maahan nähden.
He selittivät asukkaille:
– Tykin kantama on 7–8 kilometriä. Emme
yllä kehenkään.
Yöllä näin unta kuolleesta naapurista
Raisasta. Hänen otsallaan oli nauha jossa oli arabialaisilla kirjaimilla
teksti: "Ei ole muuta jumalaa kuin Allah". Hän hymyili ja sanoi:
– Sota loppuu, sinä jäät henkiin.
Tänään sirpale oikeassa jalassa
häiritsee. Se liikkuu, leikkaa sisältä. Hirveä kipu. Minä rukoilen, päivittäin.
Pyydän ettei kenellekään tuntemistani kävisi mitään pahaa.
Budur.
8. joulukuuta 1999
Eilen, kun äiti oli keittiössä, me
suutelimme. Olen onnellinen, kuolen onnellisena! Äiti tuli sisään ja Aladdin
oli polvillaan sohvan edessä. Hän pyysi anteeksiantoa ja sanoi rakastavansa
minua. Äiti läimäytti häntä takaraivoon ja sanoi:
– Uskon sinuun ja sinun uskoosi. Älä
petä itseäsi!
Hän heittäytyi syleilemään äitiä ja
toisti monta kertaa:
– Olen typerys!
Yhtäkkiä Aladdin painoi itkettyneet
kasvonsa hänen olalleen.
– Täysi typerys, äiti vitsaili ja
silitti hänen hiuksiaan. Ryhdistäydy, poika! On aika laittaa kaikki paikalleen.
Kiitos sinulle mutta älä sekoita tyttäreni päätä. Älä loukkaannu mutta olen
onnellinen että tämä tapahtui. Teit oikean valinnan mutta hän on vasta
14-vuotias.
Äiti meni keittiöön ettei Aladdin
näkisi hänen kyyneleitään.
– Lapset! Peskää kädet, tuon teille
syötävää, hän huusi reippaasti, lähes tavallisella äänellään.
Menimme syömään päivällistä,
perinteisiä yrteillä täytettyjä varenikkeja. Sitten äiti asettautui sänkyyn ja
näytteli nukkuvaa. Ja me juttelimme läpi yön.
Aladdin otti käteni. Hän suuteli sormiaan. Aladdin toisti monta kertaa,
että hän rakastaa minua. Hän meni äidin luokse ja toisti hänelle
tunnustuksensa. Aladdin selitti että menee kanssani naimisiin säästääkseen
minut. Hän lupasi että mikäli suostun menemään hänen kanssaan naimisiin, hän
löytää syyn jonka perusteella hän saa avioeron.
Aladdin oli lempeä ja hellä. Minun
rakas Aladdinini.
Prinsessa Budur.
13. joulukuuta 1999
Lämmitys ei toimi, sillä kaasua ei ole
ollut pitkään aikaan. Kirottu kylmyys. Kädet ovat punaiset kylmyydestä ja
sormet eivät tottele kirjoittaessa.
Jatkoa
Jinni tuli juosten, touhukkaana ja
varoitti heti:
Tulin muutamaksi minuutiksi.
Jinni sanoi ettei ymmärrä Aladdinia ja
hänen valintojaan. Hän kertoi että auto odottaa häntä valtatiellä ja hän
yrittää lähteä pakolaiseksi.
– Kello kahteen asti on tulitauko. Ei
tuliteta, ei pommi-iskuja. Tämä on viimeinen mahdollisuus lähteä kaupungista
joten tulin käymään. Haluan ottaa sinut mukaani, Jinni sanoi minulle ja kysyi:
–– Suostutko? Voit asua äitini luona.
Minä en uskaltanut. Silloin Jinni
lupasi ehdottomasti kirjoittaa minulle. Välikäsien tai postin (koskakohan tämä
posti tulee?) kautta hän lähettää uutisia itsestään ja Aladdinista. Yrittää
tulla käymään!
Jinni kertoi että Aladdin on mennyt
naimisiin ja sanoi että Kusum on 40-vuotias! Aladdin on 23-vuotias. Jinni myös
sanoi että hänen ystävänsä syntyi 24. syyskuuta.
– Tänään, varmaankin yön koitettua,
alkaa hyökkäys kaupunkiin. Lähdetään pois!
Kieltäydyin jälleen kerran.
Istuin lattialle. Kirjoitan
päiväkirjaani niin kauan kuin vielä elän. Allah, suojele Aladdinia, minun
ystäviäni! Vanhuksia ja lapsia, jotka jäävät kaupunkiin! Opettelen paastoamaan
oikein. Ruokaa ei tosin ole muutenkaan. Ja onko mahdollista syödä yöllä jos
tulitetaan tai pommitetaan?
Prinsessa Budur
15. joulukuuta 1999
Tänä aamuna naapurimme näyttivät
todelliset kasvonsa. He olivat pelkurimaisia. Eivät suojelleet Laida-koiraa
joka on Suleimanin lasten pihalla asuva ystävä. Univormuun pukeutuneet
tšetšeenitaistelijat ampuivat koiraa. Talomme miehet astuivat sivuun eivätkä
sanoneet sanaakaan. Vieressä, heidän jalkojensa juuressa, tuhottiin elävä
olento. Miehet olivat hiljaa.
Suleiman ruokki Laida-koiraa. Hänen
poikansa ja tyttärensä leikkivät sen kanssa kaiken aikaa. Sultan-setä ja
Nikolai-vanhus joka asuu halvaantuneen äidin kanssa. Äitini puolusti koiraa,
sanoi että he käyttäytyvät kuin julmat lapset, eivät kuten miehet sodassa.
Taistelijat osoittivat häntä pistoolilla. Äiti ei ottanut askeltakaan vaan
sanoi heille.
– Saatte vielä hyvittää kuolemani! ja
seisoi röyhkeästi, kädet vyötäisillä.
Silloin taistelijat vastasivat:
– Me tulemme käymään, naikkonen!
Äiti raivostui ja huusi heille:
– Minä odotan! Oveni on auki!
Menin ulos. Veimme Laidan lähimpään
rappuun, siihen missä vanha Stasja asuu. Me sidoimme Laidan haavat, jätimme
hänelle vettä ja menimme ulos. Koira on iso, katukoira. Emme vieneet häntä
kotiin koska hän on painava.
Kun ilta hämärsi, taistelijat tulivat.
He pyysivät äidiltä etikkaa ja pyysivät anteeksi. He sanoivat että halusivat
koetella kuinka rohkeita ovat pihamme miehet:
– Miehenne täällä ovat mätiä! Juovat ja
varastelevat. Varastelevat ja juovat. Me näemme kuka on kuka. Jos tarvitsette
apua, me asumme keskimmäisessä rappukäytävässä Azan luona. Jos joku loukkaa
teitä, kutsukaa meitä. Me tulemme.
He lähtivät ja äiti, hiljaisuuden turvin,
vei taikinakokkareita haavoittuneelle koiralle. Silitti sitä kauan. Koira oli
hengissä.
Kissa, jonka kaksi naapuriamme halusi
itselleen, tekee kuolemaa. Lopulta kukaan ei ottanut sitä. Onneton eläin.
Kissan nimi on Seda. Se ei syö mitään vaan kuolee nälkään. Sipsi-kissani
käpälät liikkuvat juuri ja juuri. Kerran Aladdin pelasti hänet. Tänään yöllä
näin unta Kusumista josta oli tulla anoppini!
Nina ja Stasja kuulivat rätisevästä
radiostaan että ETYK on tulossa Tšetšeniaan. Mutta tykkitulitus ei lakkaa.
Budur
16. joulukuuta 1999
Aladdin! Aladdin! Hän tuli eilen
illalla!
Ensin hän myönsi menneensä naimisiin
mutta tunnin päästä hän sanoi ettei se ole totta. Hän sekaantui sanoissaan,
valehteli ja sanoi että hän halusi koetella minua. Hän kysyi tulisinko hänen
toiseksi vaimokseen. Puhui hölmöyksiä siitä miten minä ja Kusum voisimme olla
ystäviä. Vastasin:
– Kyllä! Tulen toiseksi vaimoksi kun
olen 40-vuotias. Ja nyt olen neljätoista. En halua naimisiin, haluan opiskella!
Käyn koulun loppuun ja sitten korkeakouluun. Sitten menen naimisiin sen miehen
kanssa jonka itse haluan naida. Valitsen itse!
Aladdin katsoi minua silmät selällään.
Hän ei ollut koskaan nähnyt minua näin vihaisena ja alistumattomana. Hän pyysi
että ajattelisin ilman hoppuilua.
– Nainen, joka on ollut jo kahdesti
naimisissa, vietteli sinut! äiti sanoi. Mutta meille näin on parempi.
Aladdin juoksi äidin kanssa keittiöön.
Hän sanoi olevansa eksyksissä. Että kirjoissa sanotaan että on ennen kaikkea
mentävä naimisiin eronneiden naisten kanssa, jotta syyllistyttäisiin vähemmän
avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin ja haureuteen.
Se on viisasta, äiti myönsi. Mutta
jos olet naimisissa, sinun ei tule käydä luonamme. Eikö vain? Se olisi sinulle
häpeällistä ja likaisi nimemme. Äiti laittoi näin pisteen keskustelulle.
Aladdin kuihtui. Äiti oli selvästi
vihainen. Aladdin alkoi ärsyttää häntä. Aladdin alkoi hyvästellä. Hän laittoi
pöydälle kaikki taskuissaan olevat rahat, kolikotkin.
– Teille, ruokaa varten, hän mumisi ja
astui ulos ovesta.
Romahdin. Tunsin sietämätöntä tuskaa
sisälläni. Heittäydyin hänen perässään ulos ovesta ja huusin häntä. Aladdin
käveli talomme keskimmäisen rappukäytävän luo eikä onnistunut hillitsemään
itseään vaan katsoi taakseen. Hän hieraisi sormellaan vasenta silmäänsä.
Nenänjuurta. Ja sitten, pysähtymättä, käveli nopeasti ja katosi nurkan taakse.
Jäätyäni yksin itkin hillittömästi enkä
voinut lopettaa. En ymmärtänyt missä sijaitsin ja olinko vielä hengissä vai en.
Vannoin jotain ja kirosin itseäni ja koko maailmaa. Sota tuntui minusta
typerältä ja täysin banaalilta oman menetykseni rinnalla. Se oli varmaankin
elämäni hirvein päivä mutta en antanut sen näkyä ulospäin. En edes äidille.
Ilta
Yöllä joku löi haavoittuneen koiran
kuoliaaksi kivellä. Kivi lojui koiran vieressä verisenä. Kun tulimme aamulla
silittämään ja sitomaan koiran haavoja, löysimmekin raadon.
– Koira haukkui ja häiritsi
murtovarkaita! naapurin mummot ymmärsivät nopeasti syyn ilkityöhön:
– Näemme sen! Yöllä vastapäisessä
rapussa näkyy taskulamppujen valoa, eri asunnoissa. Ikkunamme peittävässä
lakanassa on reikä. Me tarkkailemme sen läpi, mummot kertoivat.
Laida-koiran hautasivat Nikolai ja
koiran isäntä Suleiman. Nikolai vihaa meitä, murisee meille solvauksia ja
saastaisia sanoja. Aladdin huomautti hänelle kerran humalaisista törkeyksistä.
Sen takia setä Nikolai kantaa kaunaa. Äiti kutsuu häntä peittelemättä juopoksi
ja varkaaksi.
Yö. Tykistökeskitys ikkunoiden takana.
Kirjoitin kirjeen Aladdinille. Kirjeen jota hän ei tule lukemaan koska en
uskalla antaa sitä. Ylpeyteni ei salli. Laitoin sen sivujesi väliin,
päiväkirja. Tässä se on:
"Aladdin!
Olkoon kaikkivaltias sinuun tyytyväinen
ja suojelkoon hän sinua tielläsi. Rukoilen häntä ettei eromme olisi liian
pitkä, ja ikävöin kovasti. Ikävöin niitä hetkiä jolloin olit lähellä. Odotan
sinua. Hymyäsi ja sen valoa kodissamme. Olen vain 14-vuotias, se ei ole paljon,
mutta vuosieni aikana en ole tavannut sinua parempaa ja kiltimpää ihmistä.
En unohda koskaan oppituntejamme
pommien pudotessa ja sitä kun huolehdit minusta aivan kuin olisin siskosi.
Toivon että säästyisit kuolemalta, eläisit maan päällä ja olisit
onnellinen Muista aina, että kotimme on
myös sinun kotisi.
15.12.1999
Prinsessa.
18. joulukuuta 1999
Suuri joukkio saapui taloomme, naisia
ja lapsia. Heidän matkanjohtajansa on nelikymppinen mies. Kaikki tottelevat
häntä ja hän antaa määräyksiä.
He kertoivat tulleensa tänne jalan
Mikrorajonin alueelta. He asuivat ennen samassa kerrostalossa. Ryhmässä on
pääasiassa venäläisiä ja tšetšeenejä mutta myös armenialainen nainen ja
tataareita. He tarvitsevat yöpaikan seuraavaksi yöksi. Ryhmä suunnitteli
asettautuvansa aloilleen väliaikaisesti, yhdessä. Lämmittelisivät ja
vaihtaisivat märät vaatteet kuiviin. He tarvitsevat astioita ja työkaluja. Ja
tietysti ruokaa. Paras vaihtoehto heille olisi iso omakotitalo jossa olisi jo
kaikki valmiina.
Tässä uusperheessä oli nuori,
Kira-niminen nainen joka ystävystyi heti Azan kanssa. Kiran kanssa tuli hänen
poikansa joka on minua nuorempi. Hän on terhakka ja tuli itse esittäytymään:
Miša.
Ensimmäisenä päivänä he suhtautuivat
meihin ystävällisesti, olivat myötätuntoisia vammani ja äidin heikkouden
vuoksi. Heillä oli paljon työkaluja ja pyysin kirvestä koska meidän kirveemme
on vanha ja painava. Miša sanoi: "Hetkinen" ja pyysi minua lähtemään
mukaansa. Äiti antoi luvan. Lähdimme etsimään minulle kirvestä. Löysimme,
pienen ja kevyen. Se oli aivan kuin suunniteltu käsiäni varten!
Mies, joka oli joukon
"komentaja", lahjoitti meille kanisterin dieseliä. Kaikki nämä
ihmiset näyttävät puliukoilta. Tiedän etteivät he ole itse siihen syypäitä. He
ovat onnettomia ja kodittomia mutta silti minun on vaikeaa peitellä inhon
tunnetta. Otin heidän kirveensä. Jatkan kituuttamista ja he jatkavat
kituuttamista.
Meistä kaikista tehtiin likaisia ja nälkäisiä
ja meidät opetettiin varastamaan. Kuinka inhottavaa! Joukon jäsenet kulkevat
vieraissa kodeissa kuin heinäsirkkalauma. Lapset ja nuoret tutkivat vieraiden
vaatteiden taskut tottunein liikkeen ja juoksevat rappusia ylösalas. He ovat
kaikkialla.
Tulituksen jälkeen osa talomme
kerroksista romahti ja yhdistyi. Näin kävi myös vastapäisessä talossa. Katon
alta nousee mustaa savua. Katoissa on jo ollut jo pitkään murtumia. Liekit
sammuvat hitaasti itsekseen. Lämmitys ei toimi ja seinät ovat märkiä. Asuntomme
sisällä sataa joko lunta tai vettä.
21. joulukuuta 1999
Muistelen Aladdinia.
Näimme viimeksi toissapäivänä. Hän tuli
luokseni kymmeneltä aamulla. Me seisoimme lumessa ja
pidimme toisiamme käsistä kiinni. Se
tuntui ihmeelliseltä. Hän ei halunnut lähteä. Hän katsoi minua niin! Mutta hän
hyvästeli minut ja lähti. Ja siinä kaikki. En sitten antanut kirjettä.
Prinsessa.
24. joulukuuta 1999
Paksu Aza juoruili meistä saapuneille.
Mišan ei enää anneta puhua minulle eikä häntä päästetä rappuumme. Ryhmän päällikkö
käveli ohi ja murisi:
– Teidän kanssa tehdään vielä tilit
selväksi!
En tajua mitä olemme tehneet tai mihin
olemme syypäitä? Varmaankin siihen ettemme juo emmekä osallistu laittomuuksiin.
Siedämme nälkää emmekä ryöstele toisten koteja. Siksi meillä ei ole ruokaa.
Palopostin kaivossa on kuollut kissa.
Joimme vettä mutta meille ei käynyt mitään. Kukaan ei lopettanut veden juomista
eikä kukaan sairastunut. Kaikki ovat elossa. Nyt juomme pääosin sulatettua
lunta mutta sangollisesta lunta saa vain lasillisen vettä. Naapurin mummoilla
on säkki makaronia mutta he eivät jaa niitä. Kun Mansur lähti talosta, hän toi
meille makaronia. Tuolloin hänen äitinsä kaatoi meille anteliaasti arvokasta
herkkua. Nyt naapurimme syövät itse makaroninsa.
Äitini on typerys. Hän ruokki kaikkia
syksyllä, myös Azaa. Silloin meillä oli ruokaa, nyt meillä ei ole mitään paitsi
kilo homeisia jauhoja. Tänään ammuttiin kovasti. Ylimmät kerrokset paloivat ja
osa niistä romahti. Räjähdysaalto rikkoi lukitut ovet toisessa kerroksessa. Äiti
sitoi ne toisiinsa ja portaan kaiteisiin mutta Aza, Lina, Valera-setä ja muut
naapurit tulivat rappuumme. He sanoivat:
– Nälkä! Olemme nälkäisiä, ja he
menivät asuntoihin etsimään ruokaa.
Löysimme purkin hilloa. Söin sitä
lusikalla kunnes aloin voida pahoin. Ateriamme on yleensä lasillinen vettä,
lusikallinen jauhoa ja mukaan sekoitettua sipulia. Juomme sen ja asetumme
makuulle.
Meiltä on kuollut jo viisi kissaa. Äiti
hautasi ne palstoille kodin taakse. Hän itki niistä kaikkia kuin lapsi olisi
kuollut. Jäljellä on yksi kissa, suuri ja raidallinen. Se, kuten uudet
asukkaat, on tullut kaupungin toiselta alueelta ja me kutsumme sitä Hattabiksi.
Kissa haluaa kovasti jäädä henkiin. Se syö suolattuja tomaatteja ja jyystää
puoliraakoja taikinankokkareita ilman öljyä.
Resepti on yksinkertainen: Soodaa,
vettä lumesta, homeisia jauhoja ja paistamiseen tyhjä paistinpannu joka on
lämmitetty nuotiolla tulituksen aikana. Kissa tuo kuolleita, käristyneitä
lintuja. Silloin tällöin se varastaa jostain kuivattua kalaa. Onneksi kissa on
onnekas eikä jää kiinni. Eilen me otimme Hattab-kissalta palan kuivattua kalaa
ja söimme sen saman tien.
Asukkaat laittoivat pihalle suuren
verkon ja laittoivat sen alle leivänmurusia. Itse tehdyllä ansalla metsästetään
kyyhkysiä mutta ne eivät kuitenkaan jää ansaan.
Tänään taloamme ammutaan tykeillä
molemmilta puolilta. Me otimme luoksemme naapurit lapsenlapsineen, käytävämme
suojaisaan kohtaan. Välillä juoksimme vuorostamme heidän käytävänsä lattialle
istumaan.
Tulitus kesti muutamia tunteja.
Ammukset alkoivat tipahtelemaan pihallemme. Miten me jäimme henkiin?
Minulla ei ole lainkaan aikaa
harjoitella lausumista. Herätys oli aikaisin, neljältä aamulla. Etsin
polttopuuta jota hakkaamme ja sahaamme. Teemme niitä rappukäytävässä tai kotona.
Valmistamme kaiken ruoan ennen aamunkoittoa jottei kukaan huomaisi savua. Savua
kohti ammutaan. He luulevat tulta tšetšeenitaistelijoiden tekemäksi mutta
täällä asuu vaikka kuinka paljon siviilejä!
Olen niin väsynyt etten melkein ikävöi
"isoveljeä".
Patoška-Budur.
25. joulukuuta 1999
Aza ja Lina ovat valehtelijoita ja
täysiä lurjuksia! He huusivat rappukäytävästään että varastimme heidän
jauhonsa. Aivan kuin kävisimme heillä kylässä, tai edes heidän rapussaan. Äiti
ei edes suuttunut vaan sanoi:
– Tulkoot halukkaat katsomaan mitä me
syömme. Minkälaisia ovat jauhomme!
Kukaan ei tietenkään tullut katsomaan
mutta teatteriesitys teki tehtävänsä. Yleinen mielipide on taas suunnattu meitä
vastaan. Miksi näin paljon vihaa? En ymmärrä mitään. Ikkunamme eivät ole
pihalle päin joten näemme naapureitamme harvoin. Heidän "retkensä"
eivät meitä kiinnosta. En voinut hillitä itseäni vaan huusin paksulle Azalle:
– Hei sinä, saasta! Turhaan äitini toi
sinulle ruokaa ja vieraili kun sairastit. Valehteletko jotta omat syntisi
annettaisiin anteeksi?
Aza ei pysynyt hiljaa vaan kutsui minua
nartuksi ja lupasi hakata minut. Äiti yritti kiskoa minut takaisin rappuun
mutta suutuin ja jatkoin:
– Saat rangaistuksesi herjauksesta.
Minun suojelijani on tuolla!
Osoitin sormellani taivaaseen. Seurasi
hiljaisuus. Lina kuiskasi jotain Azan korvaan ja vei hänet rappuun. He ovat
varkaita! Minä näin!
Muistan kun erään pommitusten välisen
tauon aikana kadulta kuului omituista hyrinää ja kirskuntaa. Menin ulos rapusta
mumisten nenäni alta:
– Mielenkiintoista! Mikä on tämä uusi
ase jolla meitä aiotaan tappaa?
Ja näin tällaisen näytöksen. Tiellä
kulkivat naapurit, tulossa alempana olevista taloista säkit selässään.
Käsissään heillä oli köysi jolla he vetivät perässään toisiinsa sidottuja pölynimureita.
He vetivät pölynimureita perässään ja oudot äänet johtuivat tästä omituisesta
junasta.
Naapurit eivät kiinnittäneet minuun
mitään huomiota vaan neuvottelivat kuka pitää mistäkin väristä ja kuka saa
mitäkin saaliinjssa. Ajattelin että ihmiset ovat menettäneet täysin järkensä,
jos he eivät ajattele kuolevaisuuttaan vaan pölynimureita kaupungissa jossa on
pelkkiä raunioita.
Nyt ammutaan aseilla. Äiti pyytää minua
asuntoon, suojapaikkaamme ja sanoo että on vaarallista. Minä en mene. Katson
vastapäistä taloa. Tuonne suojautuivat naiset jotka loukkasivat meitä
valheillaan. Näen että kerrokset romahtavat ja tulipalot roihuavat. Koko talo
on mustan savun peitossa. Se on musta. En näe koko taloa! Sen paikalla on vain
tyhjyys.
Jatkoa
Löysin loistavan Anna Ahmatovan runon.
Se on aivan kuin minusta.
((Runo 8 - kesken))
Заклинание:
Не накажи меня разлукой,
Мой май любви, не накажи!
Какой-нибудь другою мукой,
Страх расставанья заглуши!
На скольких жизненных излуках
Стучали в грудь мою ветра,
В каких разливах и разлуках
До декабря я май ждала?
И вот декабрь швыряет снегом.
Не заморозишь, не пугай!
Ты за весну под снежным небом
Не накажи меня, мой май!
Missä olet, Aladdin? En voi odottaa.
Prinsessa Polina-Budur.
26. joulukuuta 1999
Päivällä päätin antaa kaikelle piut
paut ja nukuin. Samaan aikaan meitä ammuttiin tykeillä, mutta herättyäni oli
täydellinen hiljaisuus!
Luoksemme juoksi Valera keskimmäisestä
rapusta ja kertoi sota-ajan humoristisen tarinan pihaltamme: Tulituksen aikana
kolme "sankaria" päätti ryypätä: setä Sultan, Nikolai-vaari ja
Vovka-setä pientaloalueelta. Hänen kadunkulmassa oleva talonsa on palanut jo
kahdesti. He kokoontuivat Nikolain asunnossa. Mutta eivät siinä huoneessa jossa
asui hänen halvaantunut vanha äitinsä vaan keittiössä. He joivat, söivät ja
joivat uudestaan.
Ja sillä hetkellä taloomme ammuttiin
tykeillä. Yksi huoneen seinistä tippui kadulle kaikkine tavaroineen. Nikolain
vanha äiti valui sänkyineen huoneesta käytävälle. Kaikki hyllyt astioineen
tippuivat. Huonekaluista jäi jäljelle vain yksi kaappi. Kaikki muu hajosi
palasiksi, samaan aikaan kuin minä nukuin!
Mutta kolmeen ystävykseen tapahtunut ei
vaikuttanut mitenkään. Heistä kukaan ei haavoittunut, ei naarmun naarmua!
Miehet vain ravistelivat takeistaan pienet sirpaleet ja laastin.
– Ja mikä tärkeintä, juhli setä Valera,
vodkapullo jota Nikolai puristi tiukasti ei hajonnut! Seinä huoneen ja keittiön
välissä pelasti kaikki.
Nikolai ja hänen sairas äitinsä
muuttivat saman tien Azan rappuun, vastapäiseen taloon. Uudessa asunnossa
miekkoset jatkoivat elämänjuhlaansa. Iloisina siitä että he kaikki olivat
hengissä ja haavoittumatta he tarjosivat Valeralle ryypyn. Ja Valera juoksi
luoksemme kertomaan tästä seikkailusta. Tällaisia ihmeitä tapahtuu!
Löysin runon kirjasta jonka sivut
päätyivät Nina-mummon nuotioon. Toivottavasti muistin säkeet oikein koska
kirjoitan niitä tähän ulkomuistista:
Illalla
Soitto kantautuu puutarhasta,
miten helkkyy sen murhe pohjattomana.
Meri tuoksuu jäämurskassa
ja tuoreissa ostereissa.
Hän sanoi minulle: "Olen
uskollinen ystävä!"
Ja kosketti pukuani.
Hänen kätensä
ei osaa lumota, ei hyväillä.
Kissoja tai lintuja hän voinee
silitellä,
ja katsella solakkaa ratsastajaa...
Levollinen nauru katseessaan,
kevyttä kultaa silmäripsissään.
Mutta itkevät viulut
laulavat usvan noustessa:
"Kiitos taivaan -
Olethan kahden rakastettusi kanssa
[SIS]ensimmäistä kertaa.[SIS]
(suom. Anneli Heliö)
Tämä on Anna Ahmatovan runo.
Äiti on yhä kiukkuisempi. Hänen
luonteensa on mennyt aivan pilalle, varmaankin nälän vuoksi. Yritän olla
irvistelemättä. Päinvastoin, yritän kertoa äidille jotain aivan muuta. Vatsaan
sattuu jatkuvasti mutta haluan silti jatkuvasti syödä. Unelmoin palasta vaalea
leipää. Tuntuu siltä ettei ole mitään sen herkullisempaa. Jos söisin sellaisen,
ei olisi enää niin pelottavaa kuolla. Höyrytetyn sipulin avulla jalasta lähti
heti kaksi sirpaletta! Jalka on punainen ja turvonnut.
Naapurit vaeltelivat pihoilla ja
löysivät autotallien luona tapettuja poikia. Kymmenen ihmistä. Toivottavasti
Mansur ei ole heidän joukossaan. Tapettujen joukossa on joku taloistamme mutta
meille ei kerrota kuka.
Polina.
28. joulukuuta 1999
8:20
Aladdin oli viimeisen kerran luonamme
19. joulukuuta. Olen elänyt jo yhdeksän päivää kuulematta hänestä mitään.
Tulitus on jatkunut tauotta yöstä asti. Ei voi nukkua. Ilmeisesti
"kafiireille" (näin täällä kutsutaan venäläisiä sotilaita) on
vuodettu valheellisia tiedustelutietoja ja he ampuvat omiaan. Me pelastauduimme
käytävän lattialle. Makaamme lattialla, joka on jo osittain romahtanut
kellariin.
Näin unta Mansurista, hatussa. Hänen
hiuksensa olivat pitkät ja aaltoilevat ja hän kysyi minulta:
– Muistatko, että rakastan sinua?
Rakastatko minua?
Katsoin hänen ihania silmiään ja
sanoin:
– Kyllä!
Näin kuinka hänen yllään taivaallaan
paistoi kaksi tähteä. Kirkkaita ja Suuria! Aamulla kysyin äidiltä mitä se
merkitsee ja äiti vastasi:
– Mansurilla on vaikeaa mutta hänellä
on kaksi onnen merkkiä. Kaksi ilon aihetta. Hiukset ovat pitkät eli elämä
jatkuu. Ehkä hän ajattelee sinua nyt. Hänen elämässään tulee olemaan kaksi
rakkautta.
Muuten, hyvää uutta vuotta kaikille!
Kirjoitin runon:
Lentokoneet lentävät pommilastissa,
talojen päälle nousee savu,
ja haluaisin vain pysyä elossa,
olla nuori ja rakastettu
16:10
Meidän taloamme tulitetaan suoraan.
Ammukset ovat osuneet ainakin kolmisenkymmentä kertaa rappuumme. Naapurin
mummot ja heidän sairas lapsenlapsensa ovat luonamme, pssa. Heidän puolellaan
tähdätään suoraan ikkunoihin.
Voi! Rappuun osui taas. Savua! Savua
kaikkialla!
P.S.
Myrsky! Kohta sataa varmaankin taas
lunta.
Prinsessa Budur
29. joulukuuta 1999
En voi ymmärtää. Miksi ikkunoiden alla
ammutaan tankeista? Jossain talossamme on tulipalo. Emme ole nukkuneet koko
yönä. Kovat taistelut ovat käynnissä. Talomme ylimmät kerrokset ovat
romahtaneet, ne ovat pinoutuneet tiiviisti päällekkäin. Enää vain ensimmäinen
kerros on täysin kokonainen. Vastapäinen talo näyttää samalta. Näemme nälkää
eikä ole ruokaa.
Tänään onnittelen sinua, päiväkirja.
Hyvää uutta vuotta 2000!
Onnittelen sinua, rakkaani. Minun
Aladdinini! Prinssini ja onneni. Sinua, kärsinyttä äitiäni. Terve sinulle,
Mansur. Minun on sinua ikävä. Toivon sinulle onnea ja luotettavia ystäviä.
Haluan kovasti että kaikki tuttuni, jopa viholliseni, olisivat elossa. Olkoon
niin!
Nälkäiset koirat repivät viimeisen
kissamme, raidallisen Hattabin palasiksi. Emme ehtineet auttamaan sitä. Hattab
vain säälittävästi kirkaisi kissojen kielellä elämänsä viimeisenä hetkenä.
Tulipalojen vuoksi lumi on mustaa.
Siitä sulanut vesi pitää valuttaa kankaan läpi ennen juomista. Tuuli puhaltaa
ja valkoinen lumimyrsky raivoaa mutta lumi muuttuu nopeasti harmaaksi. Tallomme
lunta tiiviimmäksi kamiinan päällä, rautaisessa sangossa. Valutamme sen ohuen
teeliinan läpi. Täydestä sangollisesta tulee kaksi tai kolme mukillista vettä
mutta se riittää vain juomavedeksi. Olemme likaisia kuin pirut.
Keräämme lunta oman rappukäytävämme
vierestä, yöllä tai aikaisin aamulla. Emme lähde kauas. On pelottavaa, pihaa
voidaan tulittaa odottamatta. Nukumme lattialla. Lunta voi kerätä suoraan
lattialta koska kaikki ikkunat ovat poissa. Mutta ikkunat kestivät kauan —
kukaan ei uskonut että ne kestäisivät edes marraskuuhun asti.
Eilen venäläiset miehet kulkivat
ikkunoiden alla haamujen. Ne olivat vanhoissa siviilien takeissa mutta näki
heti että ne olivat sotilaita. Ne laittoivat kuuntelulaitteita ikkunalaudoille.
Nyt ammutaan sinne mistä kuuluu askeleita ja puhetta.
Miten me voimme pysyä hengissä?
Ikkunoihin ammutaan. Kuljemme nelinkontin omassa asunnossamme, pää ikkunalaudan
alapuolella kuin koirat. Meidän ei anneta nousta seisaalleen!Peitimme ikkunan
kaikella puisella mitä löysimme, ja kirjoilla. Tänään laitoimme suojaksi vielä
vanhan patjan sillä se auttaa äänieristyksessä. Makaamme kaikki käytävän
lattialla, yhdessä mummojen, Stasjan ja Ninan kanssa. Pakkasimme vaatteemme ja
lakanamme säkkeihin ja veimme ulko-ovelle. Jos tulee tulipalo, ehdimmeköhän
pelastamaan ne?
Kohta on uusivuosi! Äiti löysi
roskavuoresta keinotekoisen hopeisen joulukuusen. Hän asetti sen tuikkulampun
viereen ja koristeli sen. Kuusen heikot oksat välkähtelivät. Pimeässä ja
kylmässä huoneessa, jonka katto on savun peitossa, se on mielestäni turha
aarre.
Budur.
30. joulukuuta 1999
Moottorien jyrinästä päätellen
valtatiellä kulkee suuria autoja tai tankkeja. Kirottujen kuuntelulaitteiden
avulla ammutaan nyt kaikkea rapinaa ja ääniä kohti, kotiimme ja rappuihimme. On
vaarallista mennä ulos!
Mutta keittiössämme on iso varasto
polttopuuta. Ruokaa ei ole. Sekoitamme jauhoja veteen ja juomme jotta vatsaa ei
särkisi pahasti. Jauhoissa on homeinen sivumaku. Ällöttävää! Suolattuja
tomaatteja lukuun ottamatta meillä ei ole mitään. Ja nekin alkavat loppua.
Aza ja Lina sopeutuivat olosuhteisiin
ja kaveeraavat tšetšeenitaistelijoiden kanssa. Jotkut ovat heidän luonaan yötä.
Naiset paistavat taistelijoille leipää ja siksi he ovat kylläisiä. Heillä on
öljyä ja jauhoja! Lina antoi meille uudeksi vuodeksi vähän jauhoja, kassissa.
Joskus rappukäytävässämme haisee
tupakansavu, joka tulee ylemmistä kerroksista, mutta kukaan ei kulje rapusta
ulos! Mummot eivät ole uskaltautuneet mennä katsomaan kuka siellä asuu. Äiti
mietti ja päätti olla menemättä. Hän ei halunnut ottaa riskejä vaan sanoo:
– Kukaan ei häiritse meitä, miksi
sekaantua toisten asioihin?
Tänään yöllä kaksi tuntematonta nukkui
yhdessä asunnoista. Tuoksui ruoalta! Emme tiedä mitä se on. Venäläisiä
tiedustelijoita? Tšetšeenitaistelijoita? Parempi olla sekaantumatta. Esitämme
ettemme ole huomanneet mitään. Yöllä yksi kaveri hyppäsi päidemme yli ulos
toisesta kerroksesta. Äänistä päätellen siellä yöpyi kaksi henkeä.
Budur
[OO]2000[OO]
TAMMIKUU 2000
4. tammikuuta 2000
Hyvää uutta vuotta!
Leivoimme kaksi päivää perätysten,
yhden pienen leivän molempina. Söin sen, kuuman ja raa’an ja huusin:
”Herkullista!" Sitten me palasimme jauhoveteen joka on sekoitettu mukiin
sipulin kanssa. Minua ällöttää.
– Sipuli on välttämätöntä ikenille,
äiti sanoo. Muuten menetämme kaikki hampaat.
Kaikki hampaani heiluvat ja ovat tummuneet hieman. Pääasiassa me vain
makaamme suojapaikassamme koko päivän ajan.
Aikaisin aamulla, kun ei vielä ammuta,
menemme kaivolle kävellen mahdollisimman läheltä taloja. Kaivon ja kotimme
välissä on yksi talo. Vieressä kulkevat ihmiset haukkuvat ja riitelevät
kanssamme. Vettä ei ole paljon ja siinä on roskia.
Kävi ilmi, että kauempana olevassa
talossa asuu venäläinen mummo ja hänen tšetšenialainen aviomiehensä,
kahdestaan! Nelikerroksisessa talossa, jossa on kolme rappua.Taloomme tuli
uusia asukkaita. Myös tšetšenialainen mies, venäläinen vaimo ja tytär.
Pientaloalueen asukkaat tulevat
kaivolle kuolemaa uhmaten.Tänään vaaleahiuksinen tšetšeeni kysyi äidiltä missä
on vettä. Hän näytti noin seitsemäntoistavuotiaalta, sotilaspuvussa mutta ilman
asetta. Tšetšeeni kertoi itsestään. Hän auttaa vanhempia sotilaita hakkaamalla
polttopuita, kantamalla vettä ja valmistamalla ruokaa. Pojan taistelijaryhmään
kuuluu hänen sukulaisiaan. Hänelle ei anneta rynnäkkökivääriä.
Pojan kaulalla on vaaleanvihreitä
rukousnauhoja. Hän on hauska — vitsailee sekä venäjäksi että tšetšeenin
kielellä. Poika auttoi äitiä ja vanhoja mummoja nostamaan sankoja kauimmaisesta
kaivosta jonka pohjalla on vielä vettä. Hän haukkui niitä jotka halusivat ajaa
meidät pois kaivojen luota ja estelivät meitä nostamasta vettä. Poika sanoi
että heidän tulisi hävetä. Että vesi on Jumalalta eikä kuulu kenellekään.
– Onko vettä? Jos on, se on kaikille!
Missä kukin asuu? Lähellä vai kaukana? Ketä he ovat? Mitä kansallisuutta? Sillä
ei ole merkitystä! hän opetti käytöstä sieluttomille ja röyhkeille ihmisille.
Pian näimme myös hänen toverinsa.
Pulskia nuoria miehiä, monet heistä olivat vaaleaihoisia ja -hiuksisia.
Hiuksissaan punaisen sävyä! 25–40 -vuotiaita. He sanoivat asukkaille:
– Jättäkää sangot kaivolle ja siirtykää
sivuun. Me nostamme veden ja kaadamme sankoihin. Kaikille kaksi sangollista.
Voitte sitten itse hakea veden! Säästytte vaaralta, tässä ei ole mitään suojaa.
Kaivo oli tosiaankin sellaisessa
kohdassa että lähin rappukäytävä on kaukana, seitsemänkymmentä askelta. Kaikki
seisoivat rappukäytävässä ja taistelijat nostivat vettä. Kun he kaatoivat
vettä, he toistivat sanoja "Bissmi Llahi!" (Allahin vuoksi!)
Heidän joukoissaan on kaunisääninen
kaveri. Se on hän joka ilmoittaa kutsun rukoukseen. Hänellä on ihmeellinen,
korkea ääni.
Miehet kertoivat: Kun tulimme
asuinalueellenne, asettauduimme isoon nelikerroksiseen taloon. Mutta kun
tutustuimme ympäristöön, päätimme että meidän on pysyteltävä kauempana
ihmisistä. Liikaa asukkaita! Niinpä siirryimme pientaloalueelle. Siellä meillä
on kattila joka lämmittää ja oma kellari. Ja jos ratkaiseva taistelu alkaa,
alue on siviileille turvallinen. Varmaan sen takia emme nähneet miehiä
aikaisemmin.
Stasja-mummo kiitteli auttajiaan kauan
ja kutsui heitä "omiksi pojiksi”. Äiti kuiskutti minulle:
– Eilen kun Stasja näki pojan, kaikista
nuorimman ja hauskimman, hän toivoi kuolemaa. Näytti nyrkkiä selän takana.
Murisi: "Eivätkö he kaikki ole vieläkään kuolleet?" Ja tänään, näetkö
kuinka hän kumartelee! Näin että Stasjan oikeassa kädessä oli hääsormus. Sama
jonka hän otti Raisan sormesta! Raisan joka kuoli rukoillessaan pommituksen
aikana.
– Siltä näyttää! En ollut lainkaan
yllättynyt.
Budur
7. tammikuuta 2000
Tänään on samanaikaisesti kaksi
valoisaa juhlaa! Ortodoksikristittyjen joulu ja taianomainen yö ennen muslimien
Id al-Fitriä. Huomenna on Id al-Fitri. Silloin pitää kestitä vieraita eikä ovia
suljeta. Meidän ovemme on jo kauan auki koska pelkäämme että muuten palaisimme
kuoliaaksi kotiimme.
Ikkunoita ei ole, niiden paikalla on
sisäänpäin taipuneet ristikot. Ikävä kyllä meillä ei ole mitään millä kestitä
vieraita. Sipuli on loppunut ja jauhoista on jäljellä vain kaikista homeisimmat
ja märimmät, pussin pohjalla.
Tänään aamulla emme voineet lähteä
mihinkään koska pihaamme tulitetaan kranaatinheittimellä.
Aika ajoin tankit tulittavat. Tankit
näkyvät kukkuloilla. He ovat molemmilla puolilla ja me olemme keskellä. Asunnot
palavat.
Pihalta kuului kunnon jyrähdys. Ihmiset
huusivat ja äiti heittäytyi rappukäytävään. Neljä miestä asepuvuissa käveli
sankojen kanssa kaivoja kohti.
– Mihin olette menossa! äiti huusi
heille. Haluatte osoittaa pelottomuutenne? Ette ajattele vaimojanne ja
äitejänne? Odottakaa rappukäytävässä!
Tulitus kiihtyi. Pihallamme osui yhä
useammin, naapurin mummot huusivat ja kirkuivat yhä enemmän. Äiti meni
koputtamaan heidän oveensa ja kutsui heidät luoksemme. Hän asetteli naapurit
suojapaikkaamme käytävässä. Äiti kutsui miehet rappukäytävästä huoneeseemme
odottamaan tulituksen loppumista. He tulivat, yllättyneinä ja epäröivinä.
"Vieraat" eivät keksineet, mistä puhua. He olivat hiljaa. Sitten he
kysyivät kuinka meillä on ruokaa. Äiti näytti heille vaitonaisena tyhjän säkin
jonka pohjalla oli märkiä jauhoja.
Taistelijat sanoivat:
– Läheisen talon takana on toinen talo.
Sen rapun oven takana on säkillinen jauhoja, valkoisia ja korkealaatuisia.
Voitte hakea sen illalla, on helpompi tuoda ne kelkalla.
Äiti oli iloinen:
– Pelastitte meidät! Me näemme nälkää.
Poika, joka toi meille lääkkeitä ja ruokaa, lähti pakolaiseksi. Me
sinnittelemme. Tilanteemme on tämä: meitä on kaksi ja tyttäreni jalka on
sirpaleiden vahingoittama. Muistatteko miten lokakuussa torille osui raketti?
Hän ei voi juosta pakoon tai piileskellä jos joudumme hätään. Minä en voi itse
lähteä ulos etsimään tarvitsemaamme enkä voi jättää yksin haavoittunutta
14-vuotiasta tyttöä.
– Ja me ajattelimme että teillä on jo
kaikkea! tšetšeenit olivat yllättyneitä. Tehän ette vaeltele ympäristössä,
teidän naapurinne vaeltelevat kaikkialle. Kerran heidät löydettiin
pientaloalueelta, vieraasta talosta. Heidät löysi toinen taistelijaryhmä. Yksi
tšetšeeninainen, toinen dargiini. Heidän kanssaan toisten omaisuutta keräsivät
venäläinen mies ja nainen. He säikähtivät ja selittivät etsivänsä ruokaa, mutta
heidän säkeissään oli kristallia! Heitä ei teloitettu, se olisi ollut syntiä.
Heidän passinsa takavarikoitiin, ja siinä kaikki. Päätettiin että asia
käsiteltäisiin sodan jälkeen. Miehet muistivat että kuukausi sitten yksi kaveri
kävi luonamme. Hän sanoi että täällä ensimmäisessä kerroksessa asuu hänen
tyttönsä joka on haavoittunut. Hän pyysi että puolustaisimme häntä jos arabit
haluaisivat viedä hänet. Mutta arabit lähtivät pian muualle. He asuivat
lähellämme. Kulkivat mustissa vaatteissa ja mustissa parroissa. Varmaankin
näitte heidät. Hetkinen, kaverihan puhui teistä?
Se lämmitti sydäntäni.
– Minun nimeni on Budulai, esittäytyi
vanhin mies. Syömme yksinkertaisesti ja paistamme itse leipämme. Emme käy
naisten luona. Meidän täytyy pitää itsemme puhtaina.
Tunsin hänet. Tämä mies kaatoi muita
useammin vettä talomme siviileille. Hän toisti aina "BismiLlahi".
Punahiuksinen, vaaleasilmäinen ja pulska. "Tšetšeeni, joka näyttää satujen
venäläiseltä voimamieheltä", hämmästelin.
Viiden aikaan illalla haimme jauhot.
Hurraa!
Kaadoimme jauhot heti suuriin
kattiloihimme jotta ne eivät kastuisi. Piilotin jauhojen sekaan lempikasettini,
ja myös harjoja, kampoja, teippiä ja muuta pikkutavaraa. Jäänteet torilla
myymistämme Bakusta tuoduista tavaroista. Naapurin mummot tulivat välittömästi.
Äiti kaatoi heille paljon jauhoja, viitisen kiloa, heidän pataansa! Sanoin:
– Onnittelen juhlan johdosta. Venäläistä
joulua ja "tšetšeenien pääsiäistä"!
Stasja ja Nina olivat iloisia. He
lupasivat antaa vastalahjaksi mukillisen makaronia ja kaksi perunaa mutta eivät
tuoneet. He pettivät.
Tänään rappumme ovi hajosi täysin.
Valtava räjähdys! Sekä ovi että sitä vahvistavat levyt menivät
silmänräpäyksessä lastuiksi. Hyvä ettei rapussa ollut ketään. Muutama koira
haavoittui. Yksi niistä kuoli, sen päät ja käpälät irtosivat.
Huomenna aamulla, kun on vielä pimeää,
pitää laittaa uusi ovi ja vahvistaa se takapuolelta. Aseistautuneet,
tšetšeenitaistelijoiksi tekeytyneet miehet kuljeskelevat ja ryöstelevät.
Pientaloalueella asuvien Vovkan ja Oljan talo paloi ja romahti lopullisesti
uudenvuoden yönä 31. joulukuuta.
Budur.
14. tammikuuta 2000
Ortodoksien uusivuosi. Meillä on jauhoja,
siitä kiitos tšetšeenitaistelijoille! Tänään on isoisoäitini Julia-Malikin
syntymäpäivä. Hän syntyi vuonna 1900, 14. tammikuuta, ja asui Stavropolissa.
Hänet kastettiin teininä ja hän otti nimekseen Julia. Isänsä puolelta hän oli
muslimi.
Me huolehdimme hänestä halvaantuneena.
Hautasimme Groznyihin. Vuoden päästä, samalle Karpinskin hautausmaalle,
hautasimme rakkaimman setäni Anatolin. Muistan kuinka vaikeaa oli huolehtia
isoisoäidistä. Äiti luopui sen vuoksi hyvästä työpaikasta. Hän oli suuren tehtaan
vanhempi varastopäällikkö mutta hän siirtyi asuntolan siivoojaksi.
Sairaan ja liikuntakyvyttömän
hoivattavamme luona piti käydä kahden tunnin välein. Mutta ajan mittaan
isoisoäitimme sai puhekykynsä takaisin. Ja hän alkoi istua — halvaantumisen
jälkeen, 92-vuotiaana! Isoisoäiti kertoi paljon nuoruudestaan. Hän oli
vuosisadan ikäinen. Samaan aikaan aloitin ensimmäisen luokan koulussa, olin
kuusivuotias.
Kaikista vaikeuksista huolimatta
rakastimme kovasti Julia-mummoa, äidinäidin äitiä. Olisimmepa tienneet
tulevasta sodasta! Luovuimme tuolloin huoneestamme kommunalkassa
Rostov-na-Donissa. Muutimme kaiken omaisuutemme Groznyihin, antiikkikalusteet,
kirjat ja astiat. Rostovin asuntomme päätyi asuntohallinnolle.
Groznyissä meillä oli kaksi asuntoa
keskustassa, kaksio ja yksiö. Molemmat olivat keskustorin alueella. Näiden
lisäksi meillä oli Zavety Ilitšin kadulla yksiö jossa asuimme äidin kanssa. Nyt
kylpyhuoneemme, tai tarkemmin sanoen sen lattia, on romahtanut. Vettä ei ole,
putket ovat tukossa ja rikki. Seinät ja katto ovat kaikki mustia, rasvaisessa
noessa. Voimmeko enää koskaan korjata asuntoamme? Pysyykö talomme pystyssä?
Miten voimme elää tästä eteenpäin? Heikottaa kovasti. Puiden pilkkominen on
vaikeaa.
Poika, jolla on rukousnauhat
kaulallaan, kurkisti rappuumme. Hän on yksi niistä jotka antoivat meille
jauhoja.
– Täti, hän kysyi äidiltäni
tšetšeeniksi. Voisitko pestä housuni? Olen mammanpoika enkä osaa. Olisi noloa
kysyä vanhemmilta miehiltä eikä niin saa tehdä.
Poika kysyi kaukaa, seisten rapun ovella.
Me pidimme hänen käytöksestään.
– Hyvä on, tuo ne! äiti suostui. Mutta
minulla on sydäntauti. En voi pestä kaikkien vaatteita, ei ole voimia. Vain
sinun!
Hän meni ulos ja tuli pian takaisin.
Mukanaan hänellä oli sangollinen vettä ja kapea kahvipurkki jossa oli
pesuainetta. Pussissa oli likaisia housuja. Hän jätti ne ovelle. Äiti pesi.
Aikaisin aamulla nuori poika haki märät vaatteet ja sanoi kuivattavansa ne
samassa kellarissa jossa hän asuu. Siellä on puhdasta ja lämmintä. Hän kiitti
meitä, toivotti terveyttä ja onnea.
– Saanko tulla toistekin? hän kysyi
poistuessaan kadulle. Pyydän, vielä kerran! Entä jos minut tapetaan? Haluan
olla silloin puhtaissa vaatteissa.
Äiti nyökkäsi.
Yksinäinen Manja-mummo tuli käymään.
Hän sanoi ettei hänellä enää ole jauhoja taikinakokkareita varten ja rahat ovat
loppumassa.
– Meilläkään ei ole rahaa. Vain sata
ruplaa, äiti heilutti päätään. Mutta jauhoja me voimme antaa. Jos tarvitset,
tule huomennakin.
Äiti antoi hänelle puolet suurimmasta
taikinakokkareestamme. Manja itki ja sanoi:
– Jos huomenna on rauhallista, tulen
hakemaan leipää Berezkasta. Pitääkö teille tuoda jotain?
– Ei kiitos! äiti kieltäytyi.
Manja pyysi äitiä antamaan anteeksi ja
meni pois. Kesti pitkän tovin ennen kuin ymmärsimme mitä meidän pitäisi antaa
anteeksi vanhalle Manjalle. Kauan sitten, ennen sotaa Manja juoksi kerran
luoksemme lapsenlapsensa Vitjan kanssa. Heidän kodissaan tapeltiin. Isoäiti ja
lapsenlapsi, säikähtäneitä, piileskelivät luonamme.
Kutsumattomien vieraiden lähdettyä
huomasimme menetyksemme. Iso määrä makeita suklaavohveleita oli
"haihtunut". Vohvelit olivat laatikossa sen sängyn alla, jossa
"vieraat" yöpyivät. Silloin me kauppasimme suklaata, keksejä ja muuta
makeaa. Koska ainoastaan ruokaa oli hävinnyt, äiti ei edes puhunut koko asiasta.
Tänään ammunta on ollut vähäistä mutta
omakotitaloon korttelin nurkassa osui. Se on jo kolmatta kertaa tulessa. Me
kannoimme huonekaluja kadulle. Talossa asuvat Vovka ja hänen vaimonsa Olja.
Heidän luonaan on myös eläkkeellä oleva Maria, Oljan äiti. He eivät voi lähteä
mihinkään.
He muuttivat toiseen taloon. Korttelin
vastakkaiseen kulmaan. Jäljellä olevat asukkaat auttoivat muutossa ja mekin
kannoimme palleja ja tuoleja. Heidän koiransa kuoli. Talon romahtaessa levyt
painoivat koiran kuoliaaksi. Vovka ei saanut vedettyä sitä turvaan. Koira
uikutti, vikisi ja paloi kotitalonsa kanssa.
Budur
18. tammikuuta 2000
Ovemme lensi irti. Korjaan sitä.
Illalla taloihimme ammuttiin tykeillä. Sellainen tulitus ei voinut päättyä
hyvin. Yksi ammus teki harvinaisen ilkityön: se lensi Azan veljen ensimmäisen
kerroksen asunnon ikkunaan. Kaikki mitä oli yksiössä hajosi pieniksi lastuiksi!
Veli haavoittui päähän ja oli koko yön tajuton. Aamulla Šahrudin kuoli siskonsa
Azan käsiin. Pihassamme häntä kutsuttiin yksinkertaisesti Šahidiksi,
uskonsoturiksi.
Hänet haudattiin portaikon viereen.
Hauta suojattiin huolellisesti suurilla naruilla jotta nälkäiset koirat eivät
avaisi sitä. Ne voivat kaivaa ruumiin esiin ja syödä sen. Azan veli oli hyvä
ihminen, rauhallinen, kohtelias ja hiljainen. Todella sääli! Hän oli harmiton.
Se on arvokas luonteenpiirre, erityisesti sodan aikana.
On harvinaista että asuintalon
ensimmäiseen kerrokseen osutaan. Yleensä vain yläkerrokset, kolmas, neljäs ja
sitä ylemmät tuhoutuvat. Pihamme miehet kaivoivat Šahidille haudan henkensä
uhalla. Kuten viimeksi, Raisan kuoleman jälkeen, heitä auttoi naapurimme Tagir
pientaloalueelta.
16. tammikuuta Manja-mummo kuoli kun
katuamme tulitettiin Grad-raketeilla. Manja oli matkalla hakemaan leipää
torilta. Emme tiedä kuka hautasi hänet ja mihin. Vastapäisen talon asukkaat
tulivat etsimään hänen asuntonsa omistuskirjoja ja eläkkeen rippeitä, ja
penkomaan hänen tavaroitaan. Eli he ovat nähneet ruumiin. Manja oli sairas,
hänellä oli märkiviä rupia, mutta se ei hillinnyt helpon saaliin etsijöitä.
PS:
Sirpaleet jaloissa sattuvat kovasti. Ja
sydämestä ottaa. Minä tunnen kuinka pääni pyörii ja pitää pitää seinästä kiinni
ettei kaatuisi. Kaatua lattialle nälästä. On erittäin vaikeaa nousta takaisin
ylös, uskokaa minua.
Polina-Budur
20. tammikuuta 2000
Eilen illalla, 19. tammikuuta, venäläiset sotilaat veivät meidät kotoamme.
Kelloni näytti vähän yli yhdeksää.
– Nopeasti, nopeammin! he määräsivät.
Äidin ei annettu ottaa passiaan ja
pussia johon hän oli laittanut kuolleiden sukulaisten kuvat. He sanoivat:
– Passiasi et enää tarvitse.
Nina-mummo meni ulos lumeen
tohveleissa. Hän ei ehtinyt pukea kenkiä. Nina-mummo uskoi että asunnot
tarkistetaan, henkilöpaperit luetaan ja palaamme kotiin. Näin tapahtui myös
vuonna 1995 mutta tällä kertaa kaikki asukkaat, jotka vietiin kodeistaan,
kerättiin vastapäisen talon keskimmäiseen rappukäytävään. Siellä asuvat Aza ja
Lina.
Kun kävelin pihani läpi, näin kirkkaan
auringon ja valkoisen, säkenöivän lumen. Kaunista! Mutta jalassani jo neljän
kuukauden ajan asuneet sirpaleet pistivät sisältä päin ja käveleminen sattui.
Alaspäin menevässä portaikossa oli paljon saippuapaketteja punaisessa
pakkauksessa. Ne olivat tippuneet valtavasta laatikosta. Nostin yhden paketin
ja piilotin sen taskuuni. Ehkä tarvitsisin sitä käsien pesemiseen?
Kun kävelimme pihamme läpi, näin myös
miten sotilaat veivät ulos laatikoita. Kävi ilmi että niissä oli kristallia.
Sitten he avasivat paketit, kirosivat ja rikkoivat kristallin kaikkien silmien
edessä pihallamme. Mutta en ymmärtänyt miksi he tekivät niin.
Sitten meidän määrättiin laskeutumaan
kellariin, ja meitä kiellettiin keskustelemasta. Lörpöttelijät luvattiin tappaa
kranaatilla. Istuimme kellarissa kolmisen tuntia ja keskustelimme hiiren
hiljaa, huulet tuskin liikkuen. Kaikki pelkäsivät että kellariin heitettäisiin
kranaatti. Aikuiset sanoivat että sellaista on jo sattunut.
Oli tiivistä, märkää ja todella
tunkkaista. Ja Jurotška jonka järjen valo oli himmennyt, Ninan lapsenlapsi,
kuiskutteli minulle ufoista. Hän kertoi että nämä sotilaat eivät ole
todellisia, ja niiden sijasta tänne lensi murhanhimoisia muukalaisia toisesta
galaksista.Hän odotti "ystäviään, venäläisiä", jotka eivät olisi
lainkaan muukalaisia.
Lopulta meidät määrättiin tulemaan
ulos. Aza-täti ja Lina-täti kapusivat ylös auringonpaisteeseen ja alkoivat heti
kerätä itselleen kauniita punaisia saippuankappaleita. He ilmoittivat että
jotkut naapurit olivat jättäneet ne heidän vastuulleen. Minua alkoi heti
hävettää mutta en kuitenkaan antanut heille ainokaista palaani.
– Antakaa minun mennä asuntooni!
Hakemaan passini. Miten voin pärjätä ilman passia? äiti huolehti.
– Et saa! Passia et tarvitse. Ei saa
hakea tavaroita eikä sulkea ovia. Eteenpäin! Saattajien kanssa.
Aza antoi äidille mustan nahkatakin.
– Pelasta minulle edes tämä! hän pyysi
yllättäen.
Kahden talon asukkaat kulkivat jonossa.
Laskin että meitä oli yksitoista.
Nurkan takana, pihan uloskäynnin
kohdalla tulitus oli voimakkaampaa. Lentomiinat surisivat ja vihelsivät. Vähän
matkan päässä räjähti ammus. ja aivan meidän edessämme leiskahti. Me ja
sotilaat kuljimme yhdessä. Omat ampuivat. Sotilas vasemmalla puolellamme kirosi
radioon.
Sain selvää osasta hänen puheestaan:
– Hei, permiläiset! Me täällä. Me
olemme jo täällä. Ammutte omia!
Kuljimme edellä, Stasja-mummo, äiti ja
minä. Stasja pystyi hädin tuskin kävelemään. Otimme hänet keskelle ja kaikki
pitivät kiinni toisistaan. Itsekin olin niin väsynyt että nälän ja väsymyksen
takia pystyin hädin tuskin kävelemään. Kun miinojen suriseva vihellys kuului,
kaikki heittäytyivät maahan. Ja sitten kuljettiin taas.
Meidät vietiin jyrkänteelle. Katsoin
alas. Siellä oli liukasta savea ja lunta. Jurotška tärisi, teki ristinmerkkejä
sotilaille ja mumisi jotain, tyyliin:
– Hus, hus! Lentäkää pois täältä!
Joku sotilaista ampui lyhyen sarjan,
vähän päidemme yläpuolelle. Pelästyin ja tunsin putoavani. Minua alkoi
pyörryttää mutta äiti piteli minua pystyssä. Vaeltava sirpale oikeassa jalassa
heräsi ja leikkasi jalkaani hirvittävällä voimalla. Vanha Stasja-mummo tipahti
polvilleen ja alkoi huutaa:
– Mitä te teette? Me olemme omia,
venäläisiä! Älkää ampuko!
Äiti seisoi vaiti. Sotilaat nauroivat.
Se heistä, joka oli pyöreä kuin limppu, heilautti kättään:
– Olette vapaita! Kavutkaa alas.
Älkääkä uskaltautuko kotiinne, meillä on käynnissä puhdistusoperaatio.
Tottelimme häntä. Laskeuduimme alas
savea ja lunta pitkin. Sotilas, joka raivosi radioon, huusi perään:
– Mitä tulee teloitukseen, me
vitsailimme.
Emme tienneet mihin kävelimme, menimme
suojaan tulitukselta vieraisiin autotalleihin. Saattajamme näytti meille talon
jossa ei ollut ikkunoita ja ovia mutta jossa oli paksut tiiliseinät:
– Asukaa täällä toistaiseksi. Meidän
perässämme tulee toisia osastoja. He ovat julmempia. Me olemme kilttejä, olemme
Moskovasta, jotkut meistä ovat jopa korkeakouluista!
Hän oli pitkä ja oikein laiha.
Kohta naapurimme tulivat. Talo, johon
hän toi meidät, oli aivan tyhjä. Ainoa kaluste oli yksi sänky huoneen keskellä
ja siinä oli rautainen verkko ilman patjaa ja lakanoita. Kaikki istuivat siinä
vuorotellen lopun päivän ja koko yön ajan. Istuin lattialle enkä varannut
paikkaa jonossa.
Löysin taskustani kaksi pienen pientä
sokeripalaa. Ne olivat tummia noesta ja muistuttivat hiilenpalasia. Olin
säilyttänyt niitä siellä jo kauan. Halusin syödä ne ennen kuolemaa, jonka
uskoin saavuttavan minut joka tapauksessa, mutta unohdin ne taskuuni. Kun
laitoin käden taskuuni, löysin ne sieltä. Tarjosin niitä toisille, mutta kaikki
kieltäytyivät. Vain Stastja-mummo otti. Ja kun hän mursi yhden suussaan, hän
yski.
Aamulla kaikki lähtivät etsimään toista
taloa joka olisi ehjä ja jossa voisi nukkua. Emme syöneet eilen mitään emmekä
tänäänkään mutta löysimme talon. Siinä on ovet, on ikkunankarmit, jopa
keittiönpöytä! Ja sohva. Kasvomme olivat arvatenkin ilosta kirkkaita ja kaikki
lopettivat jupinan. Jakauduimme nopeasti pieniksi ryhmiksi ja lähdimme etsimään
teippiä jotta voisimme eristää sillä ikkunankarmit. Niin on lämpimämpää.
Saalistusretkemme oli menestyksekäs. Me
toimme välineitä — nauloja ja vasaran!
Päätimme ettemme eroaisi.
Pysyttelisimme kaikki yhdessä! Valtasimme reunimmaisen huoneen jossa oli vanha,
vihreä sohva. Huoneessamme meitä oli kuusi — minä ja äiti, Nina-mummo ja hänen
sairas lapsenlapsensa. Lisäksi oli vanha Stasja ja Maria-mummo omakotitalosta
joka paloi poroksi.
Äiti kaivoi lumen alta rautaisen,
ruosteisen sängynraadon Ninaa ja Jura-poikaa varten. Ninan märät jalat olivat
pahasti turvonneet. Vanhalle Stasjalle kannoimme sairaalasänkyä muistuttavan
sängyn, jossa oli korkea selkänoja. Meille suotiin yksimielisesti vihreä sänky
johon minä ja äiti asetuimme mukavasti, päät vastakkaisiin suuntiin. Oikea
jalka on todella kipeä ja minulla on kuumetta.
Meitä onnisti että hajonneen kaapin
lasien takaa löytyi lääkkeitä — aspiriinia ja validolia. Emme löytänyt ruokaa.
Iltaisin olen aina kipeämpi. Suurimman osan aikaa voin kävellä tavalliseen
tapaan, mutta yhtäkkiä voi iskeä kova, kauhea kipu. Silloin kaadun lumeen ja
huudan.
22. tammikuuta 2000
Aza ja Lina toivat naapuritaloista
lämpimiä peitteitä ja he nukkuivat rauhassa. Äitini ei kehdannut mennä
vieraisiin koteihin ja me kärsimme, palelimme. Itkin aamulla koska en kestänyt
nälkää ja sanoin äidille:
– Sinun täytyy ottaa heistä mallia!
Toiset toimivat olosuhteiden mukaan, me emme.
Hän sanoi:
– Niinpä kai, ja heilautti kättään
tahdottomasti.
Jotkut venäläiset sotilaat säälivät
meitä ja antoivat kaksi purkkia säilykeliha-annoksestaan. He sanoivat:
– Etsikää itse kaikki mitä tarvitsette.
Groznyissä on tuskin enää yhtäkään suljettua ovea.
Lähdimme etsimään mutta emme löytäneet
kuin paitsi jauhoja. Kolmelta päivällä keitimme taikinapalloista
galuški-keittoa ja saimme vihdoinkin syödäksemme. Illalla joku löysi vähän
riisiä ja joku toinen mukillisen makaroneja. Hurraa! Saimme
makaroni-riisikeittoa.
Talomme on varmaankin jo palanut ja
äidin passi sen mukana. Vovka ja Aza ostivat jostain vodkaa sotilaita varten.
Mitä varten? Minä en ymmärtänyt. Vovkan vaimo Olja-täti hihittää ja
kuiskuttelee jatkuvasti sotilaiden kanssa. Hän selittää että yrittää saada ruokaa
tällä tavalla. Hän määräilee kaikkia, huutaa ja raahaa huoneeseensa kristallia
ja mattoja vieraista kodeista. Huoneidemme välissä on keittiö.
Toiseen huoneeseen muutti nelikko —
Olja miehensä kanssa, Aza ja Lina. Naapurimme Nikolai ja hänen halvaantunut
äitinsä ilmeisesti katosivat johonkin. Kun meidät ajettiin ulos
"puhdistuksen" aikana, näimme kun sotilaat raahasivat ulos Nikolain
äitiä ja Nikolai yritti selittää ettei tähän saa kajota.
Etu- ja keskisormiani sattuu. Kun
kannoimme eilen sängynraatoa Nina-mummolle, sormeni jäätyivät kiinni kylmään
rautaan. Minulla ei ole lapasia, unohdin ne kotiin jääkaapin päälle. Tänään
äiti löysi säkin jossa on noin puolitoista ämpäriä tummia jauhoja. Se lojui
ojassa kadunkulmassa.
Äiti otti säkin selkäänsä mutta joku
tšetšeeninainen alkoi huutaa kovaan ääneen.
– Minun! Anna! Se oli minun taloni
vieressä. Olen vanha enkä ole syönyt kolmeen päivään.
Äitiä alkoi hävettää ja hän sääli
vanhaa naista. Hän antoi jauhot mummolle. Kuinka humalainen Vovka huusikaan
äidille!
– En enää ruoki teitä. Sen, joka ei
mitään tuo, ei syömäänkään pidä!
Me vaikenimme. Tiesimme että syy oli
meidän.
Jatkan
Etsiessäni polttopuita sommittelin
runon:
Lumessa, loppiaisena, 19. päivänä,
"Pois kotoa! Älkää sulkeko ovea!
Älkää ottako tavaroita!
Älkääkä rohjetko kenkiä pukea!
Menkää — pois! Eteenpäin! Ilman passia!
Ette tarvitse sitä enää! Pois!
Lumeen!"
Katsomme — edessämme naamiossa,
Sotilas venäläinen.
Polina
23. tammikuuta 2000
Vovka oli kännissä illasta aamuun ja
taas aamusta asti.
Nina ja hänen hullu lapsenlapsensa
leikkaavat ja hakkaavat polttopuita. He kantavat niitä taloon, tekevät varastoa
tulituksen varalta. Eristimme äidin kanssa ikkunat. Teippasimme karmit
uudestaan, onhan talvi, tammikuu, ja me asumme käytännössä kadulla. Sitten autoimme
mummoja, kannoimme heille puita.
On jo keskipäivä.
Tänään Vovka raahasi ja laittoi
keittiöön rautaisen hellan. Savupiipun hän ohjasi kadulle. Hella on suuri.
Toivottavasti kärsineet jalkani ja varpaani eivät nyt enää jäädy. Kuljen
vanhassa, pitkässä mustassa takissa. Se on äidin. Nukuin sen päällä kun meidät
vietiin pois kotoa. Sen alla on vielä kaksi puseroa ja reikäinen takki.
Jotta minua ei ahdisteltaisi, äiti
laittoi finnejä esittäviä taikinatippoja leukaani. Hän värjäsi ne punatiilistä
hiotusta jauhoista. Näyttää siltä että minulla olisi joku tauti. Tämän
näköisenä kuljen kadulla. Olen neljätoistavuotias! Äiti pelkää puolestani.
Ympärillä on paljon humalaisia miehiä. Minulle sanottiin ettei kannata mennä
sotilassairaalaan leikkausta varten. Miksi?
Nyt Vovka muistutti äidille että hän on
"Mämmikoura jonka on jo aika kuolla” koska antoi jauhot mummolle. Äiti ei
kestänyt kritiikkiä ja pillahti iskuun. Jostain syystä "lounaamme"
viivästyy.
Vovkan vaimo Olja, Aza ja Lina
hävisivät johonkin, mihin? On jo puoli viisi illalla.
Kävi ilmi että kaikki kolme matkustivat
kuljetuspanssariajoneuvossa luoksemme, kotitalollemme, sotilaiden kanssa.
Eivätkä he kertoneet kenellekään mitään! Sopivat sotilaiden kanssa ja siinä
kaikki. He toivat joitain isoja säkkejä, selittivät että sinne, koteihimme, on
sijoittunut toinen joukko-osasto ja he pelastivat tavaroitaan. He veivät
säkkinsä toiseen huoneeseen ja sulkeutuivat sinne saman tien. Odotimme heitä.
Olin todella nälkäinen mutta vielä
enemmän halusin tietää mitä kotiimme kuuluu. Matkailijat, lopultakin, saivat
askareensa tehtyä ja kertoivat meille:
– Rappukäytävämme sisääntulo on
muurattu umpeen tiilillä. Taloon pääsee sisälle mutta vain toisten rappujen
kautta, rei’istä jotka on hakattu asuntojen seiniin. Kaikki talon asunnot on
nyt yhdistetty sisään rakennettujen käytävien avulla. Mutta tällainen reitti
vaatii aikaa ja me kiirehdimme.
– Toitteko meidän dokumenttimme? Passi
on meille välttämätön! äiti huolehti. Passini on tyhjässä jääkaapissa. Se on
kätketty tulipalon varalle.
– Hittoako sitä kukaan tarvitsee!
ärähti tšetšeeni Aza.
Ja vain vähän aikaa sitten äiti pelasti
hänen jakkunsa. Kuinka ilkeitä kaikista on tullutkaan!
Siitä päivästä asti naapurihuoneessa
oli kauniit termospullot ja aivan uusi palvelutaso.
– Suoraan sanoen olen kateellinen siitä
että he näkivät talomme, minä tunnustin.
Näin heti miten Olja-täti irvisti.
– Siellä, sisäänkäyntimme luona, on
läjä roskaa ja vuori tiiliä. Ei siitä pääse läpi.
– Jotain tavaroita on varmaankin jäljellä, Lina rauhoitti äitiä.
Hän on kiltimpi. Kiitos siitä!
Sydämeeni ottaa ja haluaisin kovasti
kotiin.
Naiset kertoivat että ne sotilaat,
jotka kuljettivat heitä, riitaantuivat pahasti kotiimme leiriytyneiden, toisen
joukko-osaston sotilaiden kanssa. He melkein tappelivat ja ampuivat toisiaan.
Polina.
24. tammikuuta 2000
Kannoimme vettä, toin puolikkaan
sangollisen.
Tykkien ammukset putoavat nyt aivan
lähelle. Tykit on sijoitettu mäelle, palopostien kaivojen lähelle, reitille
koululleni? 50. Näkyy hyvin miten talot palavat ja romahtavat. Jyrinä. Käry.
Usein ammukset lentävät aivan yläpuolellamme, näin sotilaat huvittelevat. He
ampuvat vähän päidemme yläpuolelle, samaan aikaan kun keräämme vettä.
Vieraissa, raunioituneissa taloissa on vettä joka on kaadettu sankoihin, mutta
se on jäätynyt ja joskus sankoja ei saa irti. Silloin kun se onnistuu, viemme
veden kotiimme. Meillä on kamiina. Tuli vähän lämpimämpää. Jää sulaa sangossa
mutta lunta on vaikeaa sulattaa. Ja se on aina noen mustaamaa.
Nukumme edelleen mutta emme enää palele
niin pahasti. Tänään meitä onnisti, löysimme suolattuja säilöttyjä tomaatteja.
Veimme ne kotiin. Äidille se on hankalaa, hän kantaa toisessa kädessä
vesisankoa, toisessa purkkia. Minä voin kantaa vain puolikkaan sangon,
astuminen sattuu.
Me syömme kerran vuorokaudessa, kolmen
aikoihin päivällä. Mutta naapurimme löysivät ja toivat meille jauhoja. Niinpä
tänään meille kaikille on vielä yksi kokkare. Sen voi syödä saman tien, tai
laittaa piiloon illaksi.
Haluan syödä koko ajan. Jalkoihin
sattuu. Raketinsirpaleiden vuoksi.
Jatkan
Juuri äsken tapahtui jotain sikamaista.
Humalainen Vovka löi ja kuristi vanhaa Stasja-mummoa. Hän huusi:
– Kirotut elukat! Etsikää ruokanne
itse! Ei ole minun työni ruokkia kaikkia vanhoja narttuja.
Stasja-mummoa puolusti tšetšeeni Aza:
– Hän hädin tuskin kävelee!
Vovka löi myös häntä. Aza tuli aivan
punaiseksi ja itki. Mikä roisto! Sääli ettei minulla ole voimia tukkia hänen
törkeää turpaansa. Onpa siinä taas yksi suuri hyväntekijä.
Jotkut venäläiset sotilaat säälivät meitä,
häädettyjä. He antoivat meille säilykkeitä päiväannoksistaan, yhdestä kahteen
tölkkiä. Kaikille yhteensä!
– Meille annetaan vain puolikas
päiväannos, yksi sotilas tunnusti. Loput johtajat myyvät omaan pussiinsa,
tšetšeenitaistelijoille, Mutta ottakaa te. Teitä on ikävä katsoa. Tehän näette
nälkää!
Vovka ja Lina. Aza ja Olja-täti
lajittelevat heti kaiken ruoan. Paremman he piilottavat luokseen toiseen
huoneeseen. He syövät ne salaa, öisin. Säästävät myöhempää hetkeä varten
eivätkä anna mummoille tai minulle ja äidille.
Eilen illalla menin kadulle. Katselin
tätä outoa elämää ikkunasta pihan puolelta.
Riitelen joku päivä jonkun, äidinkin
kanssa, varmaankin siksi että minua häiritään jatkuvasti. Ei anneta kirjoittaa
muistiinpanoja eikä runoja, eikä lukea. Tuskin he uskovat Jumalaan tai
Totuuteen. Kehen voi ylipäätänsä uskoa?
Ymmärsin vihdoinkin! Kaikki nämä päivät
naapurimme ovat vain ryöstelleet. He huutavat meille tarkoituksella jotta
ihmiset kadulla luulisivat meidän tarvitsevan kristalliastioita. Mutta
talossamme on jo yllin kyllin astioita. En tarvitse niitä lainkaan. Muistan,
miten yksi filosofi vaelsi maailmalla, mukanaan vain muki vettä varten.
Tultuaan lähteelle ja nähtyään miten paimen hörppi vettä suoraan lähteestä, hän
rikkoi mukinsa kivikkoon.
Tunnen jatkuvasti kuoleman tuoksun, se
tuoksuu metallilta. Jos menemme "kävelylle", äiti ei anna minun mennä
asuinhuoneisiin jottei syntyisi kiusausta viedä jotain. Kun menemme vieraaseen
taloon, menemme suoraan keittiöön ja kellariin. Ruoka on pääasia! Ruoan
vieminen ei ole synti. Emme koskaan arvostelleet ihmisiä jotka veivät ruokaa
kotoamme.
Käymme kylpyhuoneissa. Niissä on
lääkkeitä, vettä ja saippuaa. Nykyisin peseydymme harvoin koska säästämme
vettä. Tänään meitä onnisti todenteolla — löysimme lääkkeitä. Särkylääkettä!
Join saman tien kaksi tablettia. Kun kipu jalastani katosi, menimme viereiselle
kadulle pyytämään asukkailta lapasia minua varten. Mutta kukaan ei antanut.
Meille sanottiin:
– Etsikää itse tai kysykää
"omiltanne". Tuossa "isäntänne", huolehtikoot teistä, he
osoittivat venäläisiä sotilaita.
– Tietysti etsimme! äiti murisi.
Olisi pitänyt pyytää tšetšeeniksi,
silloin he olisivat antaneet meille. Nyt saimme vain haukut.
Etsimme lapasia mutta emme löytäneet.
Meitä ei onnista.
Tänään lounas oli herkullinen.
Perunakeittoa! Kokit, Aza-täti ja Lina-täti olivat yrittäneet parhaansa.
Lounaan jälkeen halusin maata mutta Lina tuli ja ilmoitti:
– Toin jo vettä ja tomaatteja. Teitä
kaikkiako varten minun pitäisi raataa?
Vanha Stasja nukkui. Nina ja hänen
hullu lapsenlapsensa eivät olleet kotona. Päätimme uhrautua ja auttaa — tuoda
ruokaa ja vettä.
Tiilisessä omakotitalossa oli
venäläisiä sotilaita ja joku tšetšeenivaari. Otin sieltä sangollisen vettä ja
astuin ulos. Äitikin otti sangollisen ja hillopurkin. Sitten hän näki
purkillisen tulista kastiketta ja onnistui ottamaan senkin. Sotilaat keräsivät
isoon muoviseen pakkiin lasipurkkeja ja säilykepurkkeja, ilmeisesti koko
joukkuetta varten. Tšetšeenivaari pyöri myös siellä, säkki kädessään. Hänkin keräsi
itselleen ruokaa. Kukaan ei häirinnyt toisiaan! Päinvastoin, vallitsi
yhteisymmärrys ja myötätunto.
Meidän perässämme sieltä astui ulos
Lina. Nina-mummo tuli meitä vastaan. Hän auttoi kantamaan vesisangon ylös
portaita pitkin.
– Löysimme lapsenlapseni kanssa sipulia
ja tulitikkuja, hän ehti kehuskella.
Ehdimme juuri ja juuri astumaan sisään
kun venäläiset sotilaat ryntäsivät sisään ovesta. He huusivat että olimme
varastaneet heidän taskulamppunsa ja että nyt he ampuvat meidät kaikki! He
tärisivät raivosta ja suuttumuksesta. Kaikki naapurimme vaikenivat, jäätyen
pelosta, koska meitä tähdättiin kahdella rynnäkkökiväärillä joista varmistimet
oli poistettu.
Näin tosiaan taskulampun. Se oli siinä
talossa mistä olimme juuri poistuneet. Taskulamppu oli pystyssä lamppu alaspäin
keittiön ikkunalaudalla. Astuin eteenpäin ja kerroin siitä. Suostuttelin
raivostuneita sotilaita olemaan ampumatta meitä ja miettimään. Palaamaan
takaisin ja etsimään huolellisesti. Sanoin etten ottanut taskulamppua ja he
ymmärsivät etten valehdellut heille. He räkäisivät ja poistuivat. Jos minä en
olisi toiminut, voi olla että huoneeseemme olisi jäänyt vain ruumiita. Ja se
olisi ollut oikein meidän varasnaapureillemme.
Kuka saattoi meidät tällaisiin
ongelmiin? Vanhus vai Lina? Arvatenkin varas oli Lina.
Prinsessa
25. tammikuuta 2000
Aamulla meille kerrottiin että
venäläiset sotilaat veivät eräästä talosta kaksi tyttöä heidän äidiltään. He
olivat kouluikäisiä. Äiti etsi laatikollista vodkaa jolla hän voisi ostaa
lapsensa takaisin sillä muuten heitä ei palautettaisi. Aza ja Olja toivat
jostain varastamiaan kauniita pyyhkeitä ja he selittivät:
– Näitä voi käyttää nenäliinojen
sijasta.
He veivät ne suoraan omaan
huoneeseensa.
Päivällä näin että pihallamme on tuore
hauta. Aikuiset selittivät:
– Se on naapuri. Hän kuoli läheisessä
talossa.
En ollut edes huomannut mitään
tapahtuneen!
Yöllä tulitetaan kovasti mutta kukaan
ei mene talon kellariin suojaan. Nukumme omilla paikoillamme.
Nina-mummon sairas lapsenlapsi tuo
jostain kirjoja. Parhaat niistä Lina ottaa itselleen. Tulituksen aikana poika
on aina kauhean peloissaan ja selostaa:
– Voi luoja. Enkö näe koskaan äitiä?
Onko hänet tapettu? Mennään piiloon viemäritunneliin!
Hänen mummonsa vitsailee:
– Jos tottelet, tapaat vielä äidin.
Oikeasti Varja-täti ja Bašir lähtivät
pakolaisiksi eikä kukaan tiedä ovatko he vielä hengissä. Heidän paikkansa
bussissa maksoi valtavasti. He lähtivät matkaan tulituksen aikana. Näin kuoli
kokonainen perhe pakolaisia talosta? 88. 46 ihmistä paloi hengiltä kun ammus osui
bussiin. Yksi lapsi pelastui.
Äitiä ottaa sydämestä ja annoin hänelle
tippoja. Hän pyysi hautaamaan hänet viljelypalstoille mikäli hän kuolee. Ja
että hänet hautaisin minä eikä kukaan lähipiiristämme. Hän selitti että heidän
apunsa vastaanottaminen olisi hänestä vastenmielistä myös kuoleman jälkeen.
Vastasin hänelle etten voisi haudata häntä koska maa on roudassa. Kaikki on
hautautunut lumeen.
– Polta sitten, hän ehdotti.
Yritin kuvitella miltä se näyttäisi
yläpuolelta katsottuna, roudassa oleva maa, hitaasti leviävä tumma täplä
nuotion ympärillä ja hänen ruumiinsa joka sulaisi tulessa.
Mutta kun näin miten hän kärsi,
lupasin:
– Teen kuten haluat.
Ja kun hän ei enää nähnyt, pyyhin
kyyneleeni.
Jatkoa
Vovka toi lasipurkkeja joissa oli suolattua karhunlaukkaa. Hän tarjoili sen
meille lautasella. Söimme karhunlaukan yhdessä silmänräpäyksessä.
– Loppu on minun! Minä rakastan sitä!
hän ilmoitti. Ja vei kaikki purkit omaan huoneenpuolikkaaseensa.
Kahdensadan metrin päässä meistä
omakotitalo paloi tulituksen seurauksena. Kaikki yrittivät yhdessä sammuttaa
taloa mutta turhaan. Talo paloi poroksi. Outoa ettei kukaan vienyt mitään
itselleen. Kaikki tavarat vietiin ulos talosta ja asetettiin kadulle,
lahjoitettiin vastapäiselle talolle. Hajotin muiden kanssa osan palanutta aitaa
polttopuiksi. Löysimme sipulia ja jäätyneitä teepakkauksia.
P.S:
Nuoret naapurimme ovat alkaneet
häipymään öisin johonkin. Pelottomia naisia! Kun Olja lähtee, hänen miehensä
Vovka juo tavallistakin enemmän.
Prinsessa Polina-Budur
26. tammikuuta 2000
Yö
Toisen huoneen naapureista on tullut
aivan törkeitä! He nukkuvat vieretysten, tupakoivat ja ryyppäävät huoneessaan.
Tällaisena aikana! Sota-aikana, jolloin henki on kokoajan hiuskarvan varassa.
Savu tulee huoneeseemme. Me kaikki hengitämme sitä, lapset ja vanhukset.
Nyt kävi vielä hienommin: he sulkivat
huoneemme oven ja telkesivät sen kiinni tuoleilla. Me kuusi istuimme sisään
suljettuina, aivan kuin rangaistuina. Vessaan ei pääse ja keittiössä meidän
"tyttömme" juhlivat venäläisten sotilaiden kanssa! He juttelevat
rauhassa ja haukkaavat ruokaa. He keittivät jotain maukasta, pökerryttävä
tuoksu.
Vaikka varmaankin elintarvikkeet oli
annettu kaikkia varten. Meidän on nälkä ja he ryyppäävät! Punaviinipullot
näkyvät hyvin lukonreiästä. Venäläiset sotilaat kuulivat ääniä ja kysyivät:
– Mitä, onko täällä vielä ihmisiä?
Silloin Vovkan vaimo ja Aza-täti
alkoivat selittää ärsyyntyneinä:
– Mitä ihmisiä? Se huone on rampoja
varten. Me ruokimme heitä. Kun äiti kuuli tämän, hän itki ja sanoi:
– Me eroamme heistä. Pidämme omat
ruokamme ja omat polttopuut. Teen pihalla meille oman tulisijan jossa on verkko
tulen päällä. Pihalla on tarpeeksi irtonaisia tiiliä.
Iloitsin ja kuiskasin hänelle:
– Muutetaan kokonaan pois heidän
luotaan!
Mutta äiti ei vielä uskaltanut päättää
että muuttaisimme muualle. Nainen ja tyttö ovat helppo kohde, erityisesti koska
häntä ottaa kokoajan sydämestä. Mummot tukivat meitä ja sanoivat kuorossa:
– Kyllä! Olemme samaa mieltä. Eroamme
ja lähdemme.
Mutta jo muutaman minuutin päästä
heidän rohkeutensa ehtyi ja he säikähtivät omaa uskaliaisuuttaan. He alkoivat
laulaa aivan toista laulua:
– Pitää sietää! Ylpeydestä ei hyödy
kukaan. Te ette osaa elää yhteisössä.
Selvää petturuutta ja pelkuruutta.
Lopulta vain minä ja äiti erosimme, naapurimme viereisestä huoneesta katoavat
edelleen öisille retkilleen. Joku valaisee heidän ikkunaansa taskulampulla ja
viheltää. Nyt "daameillammekin" on taskulamppu.
Äiti voi paremmin. Hän onnistui
nousemaan seisaalleen. Me löysimme hänen kanssaan kuivat sukat vieraasta
talosta ja vaihdoimme niihin. Emme edelleenkään löytäneet lapasia. Erään talon
sohvalla näimme tapetun miehen. Hänen päässään oli hieman verta ja käsinojalla
lojuvassa kädessä oli lasillinen teetä. Hän oli aivan kuin elävä mutta ilma
tuoksui metallilta. Miksi kuolleet haisevat metallilta ja tuhkalta? Hänen
ympärillään oli lasten leluja ja vauvan sänky.
Äiti ei antanut viedä edes ruokaa siitä
talosta. Hän on taikauskoinen. Puhuu ettei kuolleilta saa koskaan ottaa mitään.
Sitten me etsimme jauhoja ja sokeria. Katsoin huoneeseen toisessa talossa. Voi
mitä siellä olikaan! Pöydällä oli avattu salkku ja läpinäkyvässä muovipussissa
sen vieressä oli uusi nahkatakki!
Pyysin äitiä ottamaan takin koska oma
takkini on aivan puhki ja reikäinen. Mutta äiti ei antanut. Hän haukkui minut,
mikä tylsimys! Aivan kun hän ei näkisi että ympärillämme kaikki vievät kaiken.
Kaikki kulkevat ryhminä, aikuiset ja lapset, sotilaat ja siviilit, naapurit ja
satunnaiset seuralaiset.
Illalla, kun tulitus oli tauonnut,
menimme ulos äidin kanssa. Näemme ettei taloa, jossa oli takki, ole enää
olemassa. Siitä oli jäljellä vain kekäleitä ja perustukset. Sanoin:
– En voi enää koskaan saada sellaista
takkia.
Äiti syytti minua:
– Kestä! Jotta omaan asuntoomme jäisi
yhtään mitään, emme saa viedä mitään paitsi ruokaa ja lääkkeitä. Hyvä ja paha
saavat palkkansa, erityisesti sota-aikana.
Myöhemmin yöllä melkein kuolin. Menin
pihalle kello yhdentoista aikaan. Oli pimeää. Tähtiä ja pakkasta. Piilotin
sinne taikinakokkareen kodittomalle koiralle. Menin ulos koiran vuoksi. Kutsuin
sitä ja aloin ruokkimaan.
Yhtäkkiä kuulin laukauksen. Ja toisen!
Seinään viereeni iskeytyi luoti ja joku nauroi humalaisella äänellä. Minua
ammuttiin. Ampuja käytti selvästi pimeännäkölaitetta. Ilmeisesti sen läpi
näytämme haamuilta joita tarkka-ampujien on mielenkiintoista tappaa.
Heittäydyin suojaan nurkan taakse ja kyykistyin. Istuin kuin ankanpoikanen
viiden minuutin ajan. Nousematta kyykystä kömmin rappukäytävään ja kotiin.
Jalkoihin sattui niin että purin huuleni verille.
Kotona kerosiinilampun valossa
katselimme äidin kanssa luodinreikää huivissani. Vielä ruokkiessani koiraa
kuulin selvästi Linan, Azan ja Oljan keskustelun venäläisistä sotilaista.
Heidän puheensorinansa ja tupakansavu tulivat ikkunan läpi. Naiset nauroivat ja
keskustelivat kuka on miehenä paras. Kellä on minkälaiset
"sukukalleudet" ja muita likaisia asioita. Kuinka alhaista.
On yli puolenyön. Riitelin juuri Oljan,
Vovkan vaimon kanssa. Päätin vihdoinkin pestä hiukseni koska niitä kutittaa jo.
En ollut pessyt niitä viikkoon! Silloin Olja alkoi huutaa:
– Haluatko miellyttää sotilaita? Lutka!
Ottaen huomioon ulkomuotoni! Ja
haavoittuneen jalkani?
Vastasin hänelle:
– Jumala on jo kironnut teidät kaikki!
Lutkat asuvat viereisessä huoneessani.
Olja sihisi että vihaa minua ja
tappaisi minut mielellään, minkä jälkeen hän sulkeutui huoneeseensa säkkien
sekaan. Rotta! Luuleeko hän todellakin että jo neljätoistavuotiaana olen
samanlainen kuin he?
Patoška.
27. tammikuuta 2000
Tänään rakkaat naapurimme livistivät
jälleen kotitaloomme, kuljetuspanssariajoneuvoissa sotilaiden kanssa. Heille
kuljetuspanssariajoneuvot ovat kuin tavallisia autoja. Se oli toinen kerta
häätömme jälkeen. He eivät tuoneet äidin passia eivätkä työntekijän kirjaa
vaikka lupasivat.
Sen sijaan he toivat paljon isoja
kasseja. Erityisesti kunnostautuivat Olja ja Aza. Voi olla että he valehtelevat
eivätkä käyneet kodeissamme? Olen jo kauan sitten lopettanut näiden
kyltymättömien ihmisten tarinoiden uskomisen. Olja toi äidilleen pinon huiveja
joista valita. Babuška Maria kiitti luojaansa ja valitsi mieluisimmat tehden
samalla ristinmerkkejä ja rukoillen.
Vovka oli humalassa, kiroili minulle ja
puhui suoranaisia törkeyksiä. Sanoin että olen nuorempi kuin hänen tyttärensä
ja että hän on täysin menettänyt omatuntonsa. Sen jälkeen hän hiljeni.
Myöhemmin, kun me kaikki söimme, ukko Halid, tšetšeeni ja paikallinen asukas
juoksivat luoksemme
– Auttakaa! Tyttäreni talo palaa.
Pelastakaa tavarat!
Kukaan ei noussut.
Vain minä ja äiti menimme ulos. Ukko
näytti suurta taloa. Tulipalo ei ollut suuri mutta ei ollut ketään joka sitä
olisi sammuttanut. Me veimme ulos kaksi tyynyä, ison sinisen,
viisikymmenlitraisen kattilan, jotain vanhoja takkeja ja muutaman sangon.
Kaiken tämän me veimme ukon kanssa hänen pihalleen. Talo joka paloi oli melkein
tyhjä. Ilmeisesti tytär ja vävy olivat vieneet suurimman osan tavaroista.
Vanhus lupasi kiittää meitä ja antaa
meille vermišellejä. Unohdimme varoittaa häntä että syömme erillämme
naapureista. Halid ei pettänyt meitä vaan toi mitä lupasi. Mutta hän oli
selvästi saita. Hän toi vain vähän, muovikassissa vaikka oli sanonut että
hänellä oli kokonainen säkki! Tšetšeeni Aza sieppasi vermišellimme ja piilotti
ne huoneeseensa. Minä ja äiti jäimme nuolemaan näppejämme. Loukkaannuin
kamalasti!
Jotta muut eivät näkisi tuskaani ja
voimattomuuttani, menin ulos kadulle. Aurinko paistoi häikäisevästi ja
haavoittunutta jalkaani sattui. En edes huomannut kuinka itkin. Sillä hetkellä
joku ojensi minulle pehmolelun — jäniksen. En muista lahjoittajan kasvoja. Näin
vain hänen silmänsä, se oli venäläinen sotilas. Hän kirjoitti katkaistulla
oksalla lumeen: "Meidän on aika palata kotiin.".
Äiti piti lelusta ja antoi pitää sen.
Jänis on keltainen ja kaunis. Menen sen kanssa nukkumaan.
Jatkoa
Lisää uutisia, Päiväkirja!
"Daamimme" toivat punaisia
leninkejä. Yllätyin näistä lahjoista mutta heti kun naapurit lähtivät luotamme,
äiti laittoi ne kaikki kaappiin ja sanoi:
– En tiedä onko kyseessä juoni vai ei
mutta emme vie näitä tavaroita kotiimme. Esitämme että olisimme ottaneet ne
vastaan jottemme loukkaisi.
Otin kaikki asusteet esille ja sovitin
niitä. Pidin eniten vaaleanpunaisesta leningistä. Yritin suostutella äitiä
jotta hän suostuisi jättämään meille ainakin sen. Mutta äiti ei antanut
periksi.
– Olet hölmö! Eivät ne ole lahjoja. He
antoivat vaatteet jotta me olisimme sekaantuneet heidän puuhiinsa! Meillä ei
ole sukulaisia emmekä voi lähteä mihinkään. Jäämme tänne. Ihmiset ajattelevat
että me varastimme. Viha venäläisiä kohtaan vain lietsoo epäluuloa. Ymmärsin
että äiti on oikeassa.
Näinä päivinä olemme alkaneet syödä
paljon paremmin. Tutkimme vieraita kellareita ja keittiöitä. Syömme mitä
löydämme, joskus kaksi kertaa päivässä! Naapurimme saavat ruoka-annoksemme
sotilailta mutta meille ne eivät päädy.
– Jos erositte itse, teille ei kuulu
mitään, Vovkan vaimo ilmoitti. Muut tukivat Oljaa jotta heidän kollektiivillaan
olisi enemmän ruokaa. Me emme kiistäneet. Päätimme pysytellä rauhallisina ja
pidimme mielessä mitä kävi ukko Halidin makaroneille.
Pärjäsimme itse, ilman sotilaiden tukea
mutta minulla on koko ajan nälkä. Joskus ruokimme iäkkäitä huonetovereitamme ja
"yhteistä" lastenlastamme. He ovat ystäviämme silloin kun vastapuoli
ei ole katsomassa. He haukkuvat hiljaa mutta omiensa nähdessä eivät sano
poikkipuolista sanaa. Kyseessä on jonkinlainen peli. Outoja aikuisia.
Prinsessa.
28. tammikuuta 2000
Tänään haimme vettä kaukaa, palopostien
kaivojen takaa. Kaikki hakijat säilyivät hengissä!
Vain Nina-mummoa alkoi heikottaa
matkalla kuten myös minua — miltei lyyhistyin kivusta. Hänen vetensä piti antaa
sotilaille, panssarimiehille, eihän sitä hukkaankaan voinut heittää! Oman
veteni toin perille kotiin. Vettä hakemassa oli monia naisia, kaikki olivat
tuoneet mukanaan kärryjä ja kanistereita.
Mäellä oli venäläinen tykki joka
tulitti. Tulinen ammus lensi päidemme yli. Äiti kiipesi mäelle sotilaiden
luokse, seisoi siellä ja katsoi kotiamme. Hän kommentoi:
– Kotimme on pystyssä mutta katon alta
nousee savua. Yläkerrassa on tulipaloja. Meille sanottiin ettei meidän pitäisi
käydä kotoamme 15–20 päivään mutta ei se mitään! Palaamme joutuisammin, otamme
riskin.
Äiti toistaa joka päivä:
– Meidän on aika palata kotiin.
Se on hänelle kuin loitsu. Sama kuin
lumeen kirjoittaneen sotilaan ajatus. Sen joka antoi minulle jäniksen.
– Tie on vaarallinen, ilman suojaa. Se
on vaarallinen! Täytyy mennä suurena ryhmänä, samalla lailla kuin lähdimme
kotoa, kaikki päättivät yhdessä. Aloimme kaikki yhdessä kerätä kamppeitamme.
Jimme tavarat jotka etsimme ja joita kannoimme yhdessä. Minulle ja äidille
annettiin sangollinen jauhoja, yksi purkki tomaatteja, ja peräti kymmenisen
perunaa! Näiden lisäksi annettiin kaksi litran purkkia: hilloa ja
adžik-kastiketta.
Naapureidemme sänkyjen alla on paljon
kaikenlaista ruokaa, kotitekoisia säilykkeitä, mutta vanhoille Stasja- ja
Nina-mummoille ja Ninan sairaalle lapsenlapselle annettiin samanlainen pieni
annos kuin meille. Raahasin kotiin paljon hyödyllisiä tavaroita: tulitikkuja,
vanua, validolia ja kirjan "Mainio kakkosluokkalainen", joka kertoo
koululaisista.
Äiti heitti pois takkinsa joka oli
joskus kaunis mutta on nyt likainen ja kamiinan savuttama. Hän pukeutui miesten
villapaitaan jonka hän löysi keittiössä. Se on aivan puhdas! Hän laittoi
keltaisen takkinsa villapaidan paikalle.
– Minkä vuoksi? minä kysyin.
– Sen voi pestä kun vettä tulee taas
hanasta. Omistajat näkevät ettei meillä ollut vaihtoehtoja.
Äiti näyttää heti paremmalta,
villapaita sopii hänelle.
Tänään pyysimme ensimmäistä kertaa apua
sotilailta. Pyysimme että he täyttäisivät kanisterimme dieselillä tai
bensiinillä ja he antoivat niitä meille. Nyt voimme tehdä kotona tuikkulampun.
Kotiin, kotiin! Hurraa!
Jatkoa
Ilta. Tuikkulamppu. Olemme kotona.
Teimme "vaelluksemme". Kävelimme syvässä lumessa, ylämäkeen. Kaikkien
edellä kulki Stasja-mummo joka kantoi omaa osuuttaan jossain kassissa ja
huohotti kaiken aikaa. Hän kääntyi, katsoi meitä ja odotti apua. Välillä hän
vinkui hupaisasti, välillä hän vaikersi.
Stasjan takana kuljimme me. Äiti oli
korjannut hajonneet kärryt. Hän asetti niihin puisen laatikon jossa oli meidän
ruokavarastomme. Minä pakkasin kassiin vaaleita herneitä, ne olivat minun
löytöni. Kassissani oli keltainen jänis, hillopurkki, vanua, erilaisia
lääkkeitä, kirja koululaisista ja vielä punainen villapaita. Lahja
Lina-tädiltä. Äiti ei huomannut sitä. Jospa kotona ei ole mitään jäljellä ja
pitää vaihtaa vaatteita! Kotiinpaluun ansiosta ryhmämme välit paranivat
hetkeksi. Naapurimme lopettivat tappelemisen ja haukkumisen.
Pidin minulle lahjoitetut leningit ja
ripustin ne kaappiin. Ne kaikki oli ommeltu tilaustyönä mikä sai äidin version
juonesta näyttämään uskottavalta. Heti meidän perässämme lumisella tiellä kulki
Nina-mummo ja hänen sairas lapsenlapsensa. Lapsenlapsi kantoi kahta pinoa
kirjoja jotka oli sidottu narulla. Mummo kantoi omaa osuuttaan yhteisistä
ruoista. Hän oli lyhyt ja paksu ja vajosi syvälle lumeen. Hänen hengityksensä
kulki raskaasti.
Loput kulkivat Ninan perässä. Vovkan
vaimo veti samanaikaisesti kahta kärryä, yksi kummassakin kädessä. Myös Vovka
veti kahta täyteen lastattua kärryä. Jonon hännillä kulki Lina, hänen kärrynsä
oli miltei tyhjä. Hän käveli ryhdikkäästi ja kevyesti. Kaunis nainen — punaiset
hartioille valuvat hiukset ja vaaleansiniset silmät. Lina on aina huolitellun näköinen,
jopa sodassa! Nelikymppisenä hän näyttää nuorelta ja urheilulliselta
opiskelijalta. Kotimatkan aikana selvisi että he olivat jättäneet Maria-mummon.
Vartioimaan joitain tavaroita. Ja Aza jäi hänen kanssaan.
– Meillä on siellä paljon tavaroita. Ei
niitä voi heittää hukkaan, Olga selitti.
Mummot provosoivat häntä
yksinkertaisella kysymyksellä:
– Mihin kaikki muut ovat jääneet?
– Pitää vielä hakea Olgan äiti, ovela
Vovka sanoi näyttäen surullista naamaa.
Ja tosiaankin, kun me irrotimme tiiliä
päästäksemme kiinni muurattuun rappuumme, kaikki vastapäisen talon naapurit
lähtivät hakemaan "mummoa", tyhjät kärryt mukanaan. Mitä iljetyksiä!
Kaikki lähtivät kotoa vain vaatteet päällään, ilman tavaroita. Nina-mummo
ajettiin lumeen vain tossut päällä. Minä lähdin kotoa äidin vanhoissa
kalosseissa, ilman saappaita, ja Tšetšeeni Aza pelasti ainoan jakkunsa.
Kun naapurit lähellä olevasta
nelikerroksisesta talosta näkivät meidät, he tulivat luoksemme. Talo oli sama
jossa armenialainen Raisa kuoli. Naapurit kertoivat:
– Kun Nikolai tuotiin kotoaan
halvaantuneen äitinsä kanssa, vanha äiti alkoi tehdä kuolemaa
kuljetuspanssariajoneuvojen luona. Joku sotilaista ei pystynyt katselemaan sitä
ja määräsi että heidät tulee viedä sairaalaan. Kahden päivän päästä Nikolaista
tuli orpo. Hän hylkäsi jäljellä olevan omaisuutensa, ja lähti pakolaiseksi
kauas synnyinmaahansa. Hänellä ei ollut paikkaa mihin jäädä. Yksi hänen
toisessa kerroksessa sijaitsevan asuntonsa seinistä romahti jo ennen
loppiaista.
Lopulta kun hämärä jo koitti, saimme
kotirappumme avattua. Asunnossamme ei ollut enää ovea! Astuessamme kotiimme
meitä tervehti ensimmäisenä rei'ille ammuttu jääkaappi jonka irronnut ovi
makasi sen vieressä lattialla. Astuimme asuntoomme ja näimme että lakanat
olivat veressä. Magnetofonia ja televisiota ei enää ollut. Pakkaamamme
omaisuus, tiskit ja sänkyvaatteet olivat hävinneet eikä edes alusvaatteita
ollut enää jäljellä. Asuntomme oli lopullisesti kallistunut, asunnon käytävä ja
keittiö olivat romahtaneet kellariin.
Henkilöllisyystodistuksia, muita
asiakirjoja ja valokuvia ollut enää jäljellä. Monet isoäidin luota Rostovista
tuomistamme ikivanhoista tavaroista olivat hävinneet. Löysin uusien
saappaitteni varret, joku oli leikannut ne irti. Kaikki on sotkettu. Tavarat ja
sängyn tyyny. Olimme niin väsyneitä että puimme vain päällemme sen mitä
löysimme.
Lumi satoi huoneeseen ikkunan läpi.
Väliäkö sillä! Olimme kotona. Äiti teki tuikkulampun vauvanruokapurkista.
Peittelimme itsemme vanhalla, resuisella matolla ja nukahdimme käytävään patjan
päälle. Aamuun mennessä käteni olivat aivan jäässä. Emme löytäneet hanskoja,
jopa vanhimmat niistä olivat kadonneet.
P.
29. tammikuuta 2000
Aamulla meitä onnisti. Huomasimme että
vanha polttopuiden sekaan piilotettu vaasi oli tallella! Osa kirjoista oli
säästynyt. Äidin lempilautaset lojuivat pihalla ja löysimme muutamia laseja
meidän keittiöhopeastamme! Kukaan ei ollut myöskään löytänyt ja vienyt isoa
magnetofonia joka oli viimeinen ostoksemme sotaa edeltävältä kesältä.
Kaksi ystävätärtä, Stasja ja Nina,
muuttivat jälleen seinän takana olevaan inguušien asuntoon. Nina-mummo huutaa
lapsenlapselleen aamuvarhaisesta asti. Poika vaatii ruokaa ja haluaa lähteä
etsimään jotain. Vastapäisessä talossa asuvat naapurit vetävät tänään jälleen
kärryjä. He ahkeroivat ja kantavat kotiinsa toisten omaisuutta, operaation
koodinimi on "Mummo".
Ikkunoiden takana on välillä hiljaista,
välillä siellä ammutaan. Lentokoneet lentävät alhaalla.
Meidän on löydettävä ovemme
mahdollisimman pian. Mutta tärkeintä on löytää asiakirjamme.
Lattiamme on noussut kuprulle ja nurkat
ovat, päinvastoin, vajonneet kohti kellaria noin 30–40 senttiä. Kellarista
nousee kylmyys ja sieltä kuuluu rottien vikinää. Nekin ovat nälkäisiä. Minä en
mitenkään onnistu lämmittelemään. Istun jätteeltä haisevan kamiinan luona ja
jäädyn. Kamiina ei lämmitä.
Tänään löysimme pihan likaisesta
lumesta lapsuudenaikaiset valokuvani. Niitä oli tallottu. Me kuivattelimme
niitä keittosammiosta tehdyllä kamiinallamme. Naapurin mummojen käytävällä,
vessan vieressä, lojui äidin passi, kaikista arvokkain omaisuutemme!
Peitimme ikkunan lakanalla ettei tule
niin kylmä. On vaarallista kiertää talo ja korjata ikkunoita. Tien toisella
puolella olevilta palstoilta ammutaan koko ajan. Olkoon, me maltamme odottaa,
kestämme.
Prinsessa Budur.
30. tammikuuta 2000
Nukumme ilman ovea, lattialla. Laitamme
ovelle levyn, sen päälle vaatteidenpesukattilan ja polttopuita. Löysimme ovemme
mutta sen saranat on irrotettu. Täytyy löytää uusia saranoita.
Jotkut ovat varastaneet jauhot jotka
sotilaat antoivat meille. Ne ja isot kattilat on viety. Jauhon sekaan oli
piilotettu jäljellä oleva myyntitavaramme ja kasettimme. Löysin suuria nauloja
ja remonttivasaran.
Ikkunoidemme takana olevilta palstoilta
ammutaan ajoittain. Juuri äsken osui ikkunan alle! Lyhyt välähdys ja
paineaalto. Vilkaisin ja piilouduin nopeasti, näin että asfalttiin oli
ilmaantunut reikä. Lakana suojasi meitä.
Venäläiset sotilaat ampuivat Linan
pörröisen kissan, luoti otsaan. Lina itki. Pihakoira Belotška, jonka pelastin
tulitukselta rappukäytävään, haavoittui luodista kaulaan mutta sitä ei
lopetettu. Belotška kärsi kolme päivää ja sitten kuoli sitten, hengittäen
syvään. Äiti nosti koiran syliinsä ja hautasi pensaisiin tien syrjään. Meidän
kissamme kuolivat nälkään jo loppusyksystä.
On kylmä, en voi enää kirjoittaa. Ruoka
loppuu.
Budur.
31. tammikuuta 2000
On käynyt ilmi että kotona on
vaikeampaa elää kuin "matkalla". Jäädyn. Ruoka on melkein loppunut.
Viimeaikoina sirpale oikeassa jalassa ei ole särkenyt. Luulen että se on
koteloitunut eikä enää vaella ja leikkaa jalkaa.
Tänään minun pitäisi korjata ulko-ovi.
Asetin se jo paikalleni. Nyt se pitää hioa alhaalta että se sulkeutuisi. Lattia
on noussut pystyyn oven kohdalla! Jos lähdemme ulos, hakkaamme oven kiinni
nauloilla ja otamme kannat mukaanne. Muuten kuolemme nälkään.
Mummot huijasivat meitä. He pyysivät
jauhoja tehdäkseen taikinakokkareita, sanoivat että lapsenlapsi syö paljon eikä
heillä ei ole lainkaan jauhoja. He lupasivat antaa jauhoja vastaan makaronia
mutta eivät taaskaan antaneet. Me syömme joka päivä keitettyjä
taikinakokkareita, sipulin kanssa.
Vatsaan ja oikeaan kylkeen sattuu. Kerran päivässä paistamme
taikinakokkareita. Ilman öljyä koska sitä ei ole. Resepti: Soodaa, lumesta
sulatettua vettä, jauhoja. Taikinakokkareet ovat aina raakoja mutta ne
maistuvat paremmilta kuin "galuški".
Kerran naapurin mummot valmistivat
rapussa keittoa tiilien päällä ja lähtivät hetkeksi muualle, koska lähistöllä
räjähti lentomiina. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kauhaisin lusikallani
heidän keittoaan, söin tulikuumia makaroneja. En halua kuolla nälkään.
Haimme polttopuita. Poltamme
parvekkeiden lautoja, jotka ovat tipahtaneet ylimmistä kerroksista tulituksen
seurauksena. Meillä on jatkuvasti ongelmia veden kanssa. Tallomme lunta ja
suodatamme siitä pois nokea. Näin saamme vain vähän vettä, se riittää vain
juotavaksi. Kuljemme likaisina, yötä mustempina. Kaivoissa ei ole vettä.
Jatkoa
Menimme hakemaan polttopuita ja sen
ansiosta henkemme säästyi! Asuntoomme lensi "rautalintu". Kun tulimme
takaisin kotiin, huomasimme lattialla lapiollisen sirpaleita. Lounaspöydällä
lojui Koraani. Toisin kuin meitä, sitä ei onnistanut. Se oli aivan haavoittunut
ja sen vieressä lojui pieniä sirpaleita.
Säästän tämän kirjan. Sen täytyy päätyä
sodanvastaiseen museoon. Toivottavasti joskus sellainen avataan! Seinään, joka
on yhteinen naapurin mummojen kanssa, ilmaantui reikä! Seinään tuli vino
murtuma ja nyt se liikkuu.
Me asetimme ulko-oven lopultakin
paikoilleen. Tulee lämpimämpää.
Prinsessa
HELMIKUU 2000
6. helmikuuta 2000
Aamu
On kylmä. Olemme kotona ja nukumme
monta vanhaa takkia samanaikaisesti puettuna. En ole riisunut kenkiä
viikkokausiin. Ikkunat on peitetty ohuella vanerilevyllä ja vanhoilla
peitteillä. Keittokattilasta tehty kamiinamme ei saa ikkunatonta huoneistoa
lämpimäksi. Hengitys höyryää aivan kuin kadulla. Kädet ovat kylmästä punaisia,
kuin hanhen räpylät. Oikeaa jalkaani ei ole särkenyt aamusta asti. Iso sirpale
on rauhoittunut. Nuku rauhassa, rautainen toverini!
Sotilaat kävivät luonamme, katsoivat
asiakirjojamme ja sanoivat tiukasti:
– Jos taloistanne tai palstoilta
ammutaan asemapaikkaamme, teloitamme teidät kaikki!
– Ne jotka ampuivat ovat häipyneet
kauan sitten, äiti vastasi. Taloissamme asuu vain sodan piinaamia siviilejä.
Vanhuksia, lapsia. Täällä ei ole yhtäkään tšetšeenitaistelijaa!
Sotilaat eivät huutaneet meille, he
olivat selvin päin. Heti kun he tulivat, menin naapurin mummojen luokse. En
halunnut keskustella sotilaiden kanssa. He kirjoittivat henkilötietomme ylös ja
lähtivät.
Nyt ammutaan enää vain öisin, tykeillä
palstoille "varmuuden vuoksi!". Ammukset räjähtelevät tien toisella
puolella. Yöllä valot välähtelevät jatkuvasti ikkunan takana. Aidat palavat ja
mökit palavat, meille asti lentää vain sirpaleita.
Päivällä taas tarkka-ampujat
huvittelevat. Kun kävelet, ne säikäyttävät sinut ja ampuvat jalkojen eteen tai
pään yli. Tonkkani ammuttiin rikki kun toin vettä alemmalta kadulta. Säikähdin,
heitin sen rautatien penkereelle ja juoksin pakoon. Äiti kiroili kovaäänisesti
venäjäksi. Menin takaisin, hain tonkan ja sanoin:
– Olkoonkin enää puolet mutta tuon
perille asti!
Hienoa! Tonkka muuttui vesimyllyksi.
Hyvä etteivät sentään osuneet jalkoihin. Mutta sääli pois valunutta vettä!
Hakiessani vettä näin koiranraadon
puussa. Se oli todella korkealla, levitettynä oksien väliin, aivan latvassa.
Ruho oli osittain lahonnut. Jäljellä oli valkoharmaa talja ja surulliset
koirankasvot jotka katsoivat ihmisiä ylhäältä. Aluksi en voinut ymmärtää miten
se päätyi sinne. Koirat eivät ole kissoja. Ja sitten arvasin — räjähdyksen
paineaalto oli heittänyt sen sinne!
Etsimme levyjä pihan siltä puolelta
jossa on rappukäytäviä. Talomme seinät tekevät meidät näkymättömiksi niille
jotka ampuvat. Eräs nainen haavoittui taannoin kun hän meni tien yli vihreään
lastentarhaan, lapsi sylissään. Pelkäämme sen kadun ylittämistä mutta meillä ei
ole mitään syötäväksi joten otamme riskin! Juoksemme tien yli nopeasti ja
siksakkia tehden.
Maailma, jossa harhailemme, on raudan
hiillostama ja pieksemä. Menemme vieraisiin, rikottuihin asuntoihin joissa ei
ole ovia eikä ikkunoita. Siellä on pelottavaa, erityisesti kun laskeudumme
kellareihin etsimään ruokaa ja säilykkeitä. Me tiedämme, että kellareissa on
usein räjähdeansoja, ja ihmiset räjähtävät ojentaessaan käsiään kohti
hillopurkkia tai kompastuessaan ansalankaan.
Törmäämme jatkuvasti tapettuihin, ja
miltei aina he ovat keski-ikäisiä naisia ja miehiä kotivaatteissaan. Ruokaa on
erittäin vaikeaa löytää mutta ilman sitä emme voi jäädä henkiin. Nälkäiset
ihmiset ovat keränneet kaiken ruoan aikoja sitten: sen ovat vieneet siviilit ja
he jotka suojelivat kaupunkia toinen toisiltaan — tšetšeenitaistelijat ja
venäläiset sotilaat. Kaikkihan halusivat syödä, ja mikäli mahdollista,
monipuolisesti.
Monena peräkkäisenä päivänä emme
löytäneet mitään syötävää ja söin lunta sieltä missä se on puhtaampaa. Ja
lopulta meitä onnisti — eilen löysimme suolattuja tomaatteja purkeissa. Toimme
niitä kokonaiset viisi purkkia. Söin niistä saman tien yhden mutta vatsani ja maksani
kipeytyivät. Löysin vielä tulitikkuja ja purkin jossa oli kahvinjämiä aivan
pohjalla. Ja äiti löysi jonkin aikaa sitten märkää tattarijauhoa
sellofaanipakkauksessa. Emme tiedä onko se homehtunut. Ehkä se on syötävää?
Kaikkitietävä kansa kulkee pihamme ohi
ja kertoo:
– Nyt jaetaan ruokaa ilmaiseksi! Teetä
maidolla, puuroa.
Mutta kukaan ei tiedä missä tämä
paratiisi on. Jokaisella on eri versio siitä missä päin kaupunkia se sijaitsee.
Mutta muilla alueilla ammuskellaan.
Prinsessa Budur.
9. helmikuuta 2000
Haimme vettä, ja palattuamme kotonamme
on taas "vieraita". He penkoivat tavaroitamme ja kirjahyllyä. Olimme
tuskin tulleet sisään kun he napsauttivat kiväärinlukot ja utelivat
painostavasti:
– Ketä te olette?
– Me asumme täällä. Mutta ketä te
olette? äiti kysyi venäläisiltä sotilailta.
Hän meni sisään ja istui heti alas.
Olimme hyvin väsyneitä koska matka oli pitkä. Kauemmalla vesikaivolla on aina
pitkä jono. Luonnollisestikin äiti näytti heille asumistodistuksen, passin ja
minun syntymätodistukseni.
– Aivan kuin asuisimme suuressa
vankilassa, hän vitsaili surullisesti.
– Teillä on hyvä kotikirjasto. Tulemme
toisinaan ja haemme kirjoja, sotilaat selittivät.
Muistin silloin ensimmäisen sodan ja
miten parketista tehdyssä nuotiossa, isoisän asunnon keskellä, oli poltettu
tsaarinaikainen Puškinin teos. Niin sotilaat valmistivat lounasta! Minä
ajattelin: "Tuolloin kirjoista tehtiin nuotioita asuntojen keskelle ja nyt
niitä luetaan. Asiat ovat paremmin".
He jatkoivat etsimistään, meidän
katsellessamme. Ja samanaikaisesti he esittäytyivät meille. Kävi ilmi että
toisen nimi on Saša. Toinen heistä esittäytyi kapteeniksi.
– Aivan! On parempi lukea kirjoja kuin
juoda vodkaa päivin öin, äiti jupisi. Mutta kun ulko-ovi on säpissä, ei pidä
murtautua sen läpi. Parempi olla ihmisiksi ja odottaa asukkaita.
Äiti esitti kirjastovirkailijaa ja
esitteli heille hyllyä. Hän näytti missä on fantasiakirjallisuutta, missä
salapoliisiromaaneita ja missä kirjoja historiasta, kirjeitä, muistelmia ja
päiväkirjoja.
– Katsokaa tänne! hän innostui
huomaamatta itsekään. Täällä on meidän iloiset ja hauskat kirjamme, Ilfin ja
Petrovin 12 tuolia, Avertšenkon ja Kozma Prutkovin kirjat.
Ja sitten hän yllättäen ehdotti:
– Lahjotan teille jotain jonka tulette
muistamaan. Jotta tietäisitte missä olette olleet. Meillä Kaukasuksella on oma,
ainutlaatuinen kulttuurimme ja mainioita legendoja. Isäni on venäläinen. Hän
rakastui tähän alueeseen! Opetteli paikallisia kieliä ja kunnioitti tapoja.
Niistä monet hän omaksui itsekin ja eli arkea niiden mukaan.
Äiti nosti ylimmältä hyllyltä suuren,
kauniin valokuvakirjan, jonka nimi oli Tšetšeenien
muinainen maa, ja antoi sen Sašalle. "Kapteenille" hän ehdotti
Alla Dudajevan, Tšetšenian tasavallan ensimmäisen presidentin lesken
muistelmateosta. Venäläiset sotilaat olivat tyytyväisiä.
– Älkää uskoko tšetšeenien vastaista
puhetta, äiti sanoi. Älkää uskoko että täällä asuu vain lukutaidottomia
"mutakuonoja". Lukekaa runoja, katsokaa kuvia. Mielenkiintoisia
aiheita jotka on esitelty hienosti! Katsokaa, tässä on lasten
piirustusnäyttelyn esittelylehtinen. Tšetšeenilapset piirtävät ihanasti! Heillä
on lahjakkaita tanssijoita ja urheilijoita. Erittäin musikaalisia. Lopulta
sotilaita soimasi heidän omatuntonsa ja he lupasivat:
– Palautamme tavarat jotka olemme
vieneet teiltä. Etsimme ne! he yskäisivät. Kysymme meikäläisiltä.
Sitten he molemmat kaivoivat reppujaan
ja samanaikaisesti poimivat niistä purkit säilöttyä naudanlihaa! Kun näin ne,
tulin huonovointiseksi. Voin pahoin ja päätäni pyörrytti. Ymmärsin heti ettei
äiti halua ottaa heiltä ruokaa mutta vaikenin.
Saša ja kapteeni sanoivat:
– Osastossamme kaikille vakuutettiin
ettei kaupungissa ei ole enää rauhallisia asukkaita. Täällä asuu vain
bandiitteja. Kaikki on tuhottava! Me olimme niin järkyttyneitä kun tulimme kaupunkiin
ja näimme kuinka paljon lapsia ja vanhuksia asuu tuhotuissa taloissa ja
rappukäytävissä. Kuinka näin monet jäivät henkiin? Mehän ammuimme suoraan teitä
kohti.
– Emme tiedä itsekään, äiti oli yhtä
yllättynyt kuin hekin.
Lopulta tapaaminen lähestyi loppuaan:
– Hyvä on. Meille ei pidä palauttaa
mitään, nuo kirjat ovat teille muistoksi. Sillä mitä veitte aikaisemmin ei ole
väliä, emme ole vihaisia. Olkoon tämä vaihtokauppa.
Hän osoitti kahta säilykepurkkia.
Hengähdin helpotuksesta ja astuin Marjam-tädin asuntoon. Mutta sitten aloin
täristä kamalasti. Vilunväristyksiä. Jo pelkkä ajatus ruoasta alkoi
heikottamaan. Kuulin kuinka äiti sanoi Kapteenille ja Sašalle:
– Älkää loukkaantuko mutta ei pidä
tulla toiste luoksemme!
Sotilaat ymmärsivät koska he nyökkäsivät,
mutta ehkä he ymmärsivät jotain muuta kuin mitä äiti tarkoitti. He hyvästelivät
kohteliaasti ja astuivat ulos. Rappukäytävässä heidät yllätti Stasja-mummo:
– Rakkaat lapseni, antakaa mummolle
jotain, kuului hänen kova äänensä. Syötävää tai pikkurahaa!
Nauroimme äidin kanssa.
"Kappas vain! Hänellä on taas omia
lapsia", meitä huvitti.
Budur.
10. helmikuuta 2000
Olemme onnellisia. Söimme eilen pitkän
paaston jälkeen ja lähdimme etsimään ilmaista ruokalaa. Sellaisesta kiertää
sitkeitä huhuja. Ja että se sijaitsee jossain meidän alueellamme.
Pysähdyimme levähtämään aina kahden
korttelin välein ja puolessatoista tunnissa päädyimme Katajaman pysäkille asti.
Emme löytäneet luvattua ruokalaa ja kävi ilmi että sen avaamista vasta
suunnitellaan. Valtatiellä oli joidenkin verisiä takkeja. Kuka ravisteli niistä
irti niiden omistajat? Tai ehkä sotilaat heittivät ne
"puhdistusoperaation" jälkeen summamutikassa
kuljetuspanssariajoneuvoonsa. Vilkaistuaan takkeja, halusivat niistä eroon ja
heittivät pois.
Ymmärsimme että on parempi kulkea
talojen välissä. On edes jonkinlaista suojaa. Valtatiellä on sotilaiden
tarkastuspisteitä ja yllättäen voi alkaa taistelu johon me joudumme kuin
pikkukivet myllyyn. Me lepäsimme, makasimme lumessa. Jalkojani sattui niin
kovasti etten voinut kävellä kauemmaksi ja menetin melkein tajuntani. Mutta
kuitenkin, jäädyttyäni aikani kinoksessa, nousin pystyyn ja harhailin kotiin
äidin perässä. Työnsin itseäni eteenpäin ajattelemalla lämmintä juotavaa ja
taikinakokkareita.
Kävi ilmi että matkamme aikana jotkut
olivat jälleen rikkoneet ovemme lukon. Se lojui käytävällä. Naapurin mummot
sanoivat että he nukkuivat eivätkä nähneet tai kuulleet mitään. Huomasimme että
suuri magnetofonimme oli viety. Olimme piilottaneet sen polttopuiden alle.
Sašasta ja Kapteenista on tullut
tavallisia vieraita Azan ja Linan luona vastapäisessä talossa, aivan kuin
aikaisemmin syksyllä 1999 siellä kävivät aivan toiset ihmiset. Me näimme
kirjoja liittovaltion sotilaiden käsissä. Näimme laatikoita, joissa oli
sotilaiden päiväannoksia. Aza ja Lina ruokkivat jalomielisesti naapurimme
mummoja Stasjaa ja Ninaa näillä säilykkeillä.
Lopulta meille selvisi: ilmainen
ruokala avattiin jo viikko sitten bussivarikon pysäkillä. Sen lähellä on
poikkeustilaministeriön sairaala, joka auttaa siviilejä. Pitää mennä sinne.
Huomenna kenties.
Vielä yksi uutinen: Tänään tuntematon
tyttö meni pientaloalueelle tapaamaan sukulaisiaan. Hän oli pukeutunut hyvin
mutta käveli sisätossuissa. Hänen jalkansa kastuivat lumessa ja äiti ehdotti
hänelle:
– Mennään meille! Annan sinulle
lahjaksi kalossit ja kuivat sukat.
Tyttö kiitti mutta kieltäytyi astumasta
sisään. Hän puhui kanssamme ja näytti veljensä valokuvan. Valokuvassa hänen
veljensä vieressä minuun katsoi Aladdin! Tyttö sanoi iloisesti:
– Tammikuussa molemmat olivat vielä
hengissä. Heidät kuljetettiin yhdessä pois kaupungista.
Hurraa! Hur-raa-aa! Me halasimme
toisiamme kuin sisarukset ja hyvästelimme. Äiti itki kadulla. Hän muisti kuinka
Aladdin kantoi meille tummaa leipää pommitusten aikana.
Prinsessa Polina-Budur.
11. helmikuuta 2000
Eilen meille tuli Vovka, Olgan mies.
Juoppo ja törkimys. Hän murehti. Hänen vanha äitinsä, joka asui bussivarikon
pysäkin lähellä, kuoli yöllisen tulituksen aikana. Ammus leikkasi talon nurkan
irti kun äitinsä oli yksin nurkkahuoneistossa.
Hän makasi ennen nukkumaanmenoa ja
katseli läheistensä valokuvia. Poika hautasi hänet omin käsin, palaneen kotinsa
pihalla olevaan ojaan. Kaikki äidin asunnon omistuskirjat ja hänen passinsa
olivat hävinneet. Näemmä lähimmät naapurit ehtivät asuntoon ensimmäisinä, aivan
kuten meidän talossamme.
Vovka ryyppäsi rankasti suruunsa ja
tuli yllättäen meille jutustelemaan. Oli myöhä, yhdeksän aikaan illalla ja hän
puhui äidin kanssa kauan, ystävällisesti. Äiti unohti kaikki riidat ja loukkaukset
karkotuksemme ajalta. Suotta! He polttivat yhdessä tupakan. Äiti kaatoi
Vovkalle lasillisen hajuvettä lasiin ja Vovka joi. Vovka syytti itseään siitä
ettei hän ollut tuonut äitiään asumaan kotiinsa vaan oli jättänyt tämän yksin
sota-aikana. Minä ajattelin että varastaminen kiinnostaa häntä enemmän kuin
omasta äidistään huolehtiminen.
Sitten humalainen venäläinen naapuri
alkoi käyttäytymään aivan törkeästi, hän kurkotteli minua kohti, lähenteli ja
sanoi että "erotun muista". Mihin voisin lähteä yöllä? Sala-ampujat
ampuvat pihalle, näkyy valojuova-ammuksia. Häivyin hänen ja hänen humalaisten
kyyneliensä luota. Poistuin huoneesta ja istuin tunnin ajan yksinäni
tuhoutuneessa keittiössäni. Pimeydessä, rottien kanssa.
Minä rukoilin hiljaa että kaikkivaltias
auttaisi minua ja että Aladdin palaisi. Päätin että suostuisin hänen
vaimokseen, vaikka toiseksi tai kolmanneksi! Kunhan vain voisin elää ilman
kaikkea saastaa, toisin kuin muut ihmiset täällä ympärilläni. "Aladdin,
tule ja pelasta minut! Vie minut pois täältä, niin nopeasti kuin voit",
kutsuin äänettömästi ja muistin uneni. Näin unta että Aladdin kuoli ja makasi
raunioiden välissä. Voi Jumala, kunpa se ei olisi totta!
Huoneeseen kuului Vovkan kiroilu ja
typerää jutustelua. Lähes vihasin äitiäni sillä hetkellä. Lopulta Vovka lähti
nukkumaan kotiinsa vastapäiseen taloon. Saatoin kuulla kuinka naisen ääni huusi
hänelle. Häntä nimiteltiin likaisilla sanoilla. Se oli hänen oma vaimonsa.
P.S.
Tänään aamulla, vieraiden ihmisten
nähden Vovka tarrasi äitiin kiinni. Käski äitiä painumaan v... En sekaantunut
enkä puolustanut häntä. Sai mitä ansaitsi! Oma vikansa kun leikkii ystävää
saastan kanssa. Oma vikansa kun kutsuu sian kotiinsa.
Budur
12. helmikuuta 2000
Ystäväni Havan äiti tuli tänään.
Ensimmäiseksi hän tuli luoksemme ja kysyi missä on hänen miehensä Sultan. Me
kerroimme:
– Sultan, naapurimme Azan hautajaisten
jälkeen, lähti taloonne pientaloalueella. 19. tammikuuta meidät vietiin pois
"puhdistuksen" aikana mutta miestänne ei viety meidän kanssamme.
Kauniin Havan äiti pillahti itkuun. Aza
ja Vovka kutsuivat vakavina hänet luokseen. He kertoivat tietävänsä missä
Sultan makaa ja veivät hänet mukanaan. Sittemmin kävi ilmi että vaellellessaan
pientaloalueella etsimässä saalista Aza, Olga, Vovka ja Lina olivat jo kauan
sitten löytäneet ystävättäreni isän. Hänet ammuttiin eikä vain häntä. Hänen
vieressään lumessa makasi vielä kaksi ihmistä.
Paikalliset asukkaat kertoivat:
– Tällä kadulla ja seuraavalla tästä
ylöspäin oli liittovaltion joukkoja joissa oli osseetteja. Se oli
painajaismaista! He vihasivat erityisesti inguušeja vuoden 1992 konfliktin
vuoksi. Kolmikko ammuttiin yhdessä. Siihen kuului täällä asunut venäläinen
poika, tšetšeeni ja mukaan tuotiin yksi inguuši, "jotta internationaali
olisi koossa", Venäjän sotilaat nauroivat. Ruumiita ei annettu haudata.
Kaukana tästä talosta ammuttiin vanha
nainen, yöpaidassa ja lämmin huivi olkapäillään, yhdessä tyttärensä kanssa.
Tytär oli täysin alasti, kolmikymppinen. Noin kaksi korttelia ylempänä,
matkalla meiltä päin pientaloaluetta ylös mäelle ammuttiin seitsenvuotias
tšetšeenityttö äitinsä ja tätinsä kanssa. Kadun asukkaat kertoivat että
sotilaat veivät mukanaan ammutun lapsen vanhemman sisaren, suurin piirtein
ikäiseni tytön.
Leipätehtaan asuntolan kellariin
sotilaat heittivät kranaatin. Siellä kuoli tšetšeeneitä ja venäläisiä jotka
piileskelivät siellä tulitusta. Monet kuolivat, heidän joukossaan lapsia. Yksi
kuolleista oli nainen jonka nimi oli Galina. Tapasimme hänen äitinsä Berezkan
torilla. Siinä kellarissa kuolivat varmaankin ne nuoret tšetšeeninaiset joiden
luona me olimme kerran turvassa pommitukselta Berezkan alueelta. Ainakin
kolmikko oli aikeissa mennä juuri siihen kellariin.
19. tammikuuta meidät vietiin kotoamme.
Me vaelsimme yhdeksän päivää alueella jonne liittovaltion joukot olivat jo
asettuneet. Tuolloin ajattelimme että meitä kohdeltiin julmasti ja
epäoikeudenmukaisesti mutta itse asiassa meidät pelastettiin. Muistin mitä yksi
sotilaista sanoi:
– Meidän perässämme tulee toisia
osastoja. He ovat julmempia
Olimme siis väärässä. He vain
leikittelivät kanssamme, tietäen mitä käy heille jotka jäävät koteihinsa.
Perässä seuraavat tappavat heidät.
Nälkäiset koirat ovat jo kauan sitten
alkaneet syömään ruumiita. Sultanilta, mallikansalaiselta ja siviililtä, kahden
lapsen isältä, oli pureskeltu naama ja käsi. Hänet käärittiin suureen mattoon
ja vietiin pois kärryllä. Lina ja Aza saattoivat leskeä. Tultuaan takaisin he
kertoivat että tarkastuspisteillä sotilaat kysyivät:
– Mitäs, mattojako kannatte?
Ja vaimo näytti miehen kenkiä.
Tapasimme sattumalta ulkomaalaisia
toimittajia. He kuvasivat ohjelmaa. Haastattelivat meitä, lupasivat tekevänsä
dokumentin.
Hava parka! Hän rakasti isäänsä kovin.
Kamalaa kuinka alas ihmiset ovat vajonneet. Päässäni soi Viktor Tsoin kappale:
Kaksituhatta vuotta sotaa!
Sotaa ilman erityistä syytä.
Sota on nuorten asia.
Lääke joka parantaa ryppyjä.
P.S.
Me varmaankin muutamme johonkin,
emmehän voi elää raunioissa! Minun on käytävä koulu loppuun. Palaneen tarhan
vihreään aitaan kirjoitan varmasti: "Aladdin! Budur muutti..." ja
uuden osoitteeni. Jos hän elää, hän löytää minut.
Rakastan häntä.
Prinsessa.
13. helmikuuta 2000
Riitelen äidin kanssa jatkuvasti. Hän
puhuu minulle törkeyksiä ja hyökkää kimppuuni nyrkein. Hänen kanssaan on ollut
vaikeaa lapsuudestani asti. Ilmeisesti sodan vuoksi hänen henkinen tasapainonsa
on järkkynyt ja sirpaloitunut viime aikoina.
Eilen illalla minun oli paha olla:
maksaan, vatsaan ja sydämeen sattui. Teen yksin kaikki työt, hakkaan puita,
valmistan ruokaa ja pesen vaatteita vaikka olen haavoittunut. Melkein kaaduin
heikkoudesta ja jalkojeni kivun vuoksi, ja hän kävi kimppuuni ja huusi, että
nostaa minut hiuksistani ilmaan jos en tee kaikkia kotitöitä. Hän löi minua
kasvoihin ja haukkui.
Sitä mukaa kuin olen aikuistunut hän on
tullut vain raivoisammaksi joka päivä. Luulen että hänen naisen kohtalonsa on
ollut hyvin hankala ja surullinen. Nyt kun hän näkee nuoruuteni, hän pelkää
salaa että minua onnistaa ja että löydän onnen ja rakkauden. Minä erehdyn
harvoin. Pyydän Jumalalta kärsivällisyyttä ja rohkeutta tämän kaiken
kestämiseen. Pelkään riitaa äitini kanssa enemmän kuin sotaa. Pelkään että hän
menettää harkintakykynsä.
P.
14. helmikuuta 2000
Kävimme Ivanovon pysäkillä. Kerrottiin
että siellä jaettaisiin humanitääristä apua mutta tieto osoittautui vääräksi.
Tapasimme siellä kuitenkin Tanja-tädin ja hänen 16-vuotiaan Julka-tyttärensä.
Kilpailimme heidän kanssaan kun myimme lehtiä keskustorilla. He kertoivat
meille itkien kuinka perheen isä tapettiin. Heidän naapurinsa ehti piiloutua
tiiliseinän taakse, makasi siellä pidätellen hengitystään ja näki kaiken. Isä
tapettiin vaikka hän oli iäkäs venäläinen. Sodan sekasorrossa hän ei ajellut
partaansa ja häntä luultiin separatistitaistelijaksi.
Tanja jäi yksi kolmen lapsen kanssa.
Hänen vanhin poikansa kantoi isän ruumista selässään lähes kahdentoista tunnin
ajan tulen alla pienen, muutaman kymmenen metrin kokoisen pihan halki. Pihaa
tulitettiin ja hän ryömi hitaasti, makasi tuntikausia kivimurskassa ja piileskeli
raunioiden alla.
Äiti unohti vanhat riitamme. Hän kutsui
äidin ja tyttären kylään ja neuvoi heitä keräämään kesällä hedelmiä
puutarhastamme. Me seisoimme kauan valtatiellä. Tanja ja Julka olivat jo
käyneet ilmaisessa ruokalassa ja suosittelivat sitä meillekin. Mukaan
kannattaisi ottaa pieni kattila tai tonkka. He selittivät:
– Siellä on useampia jonoja, kaikilla
pisteillä on oma jononsa. Siksi ruokalassa vallitsee sekasorto. Siellä voi
syödä kylliksi ja ottaa puuroa mukaan kotiin.
Heti kun olimme astuneet pihallemme,
Aza ja Lina kutsuivat meitä keräämään Sultanin tavarat.
He selittivät näin:
– Kuolleen leski pyysi meitä kokoamaan
kaiken valmiiksi.
Ensimmäiseksi he veivät kaikki keittiön
kalusteet viereiseen asuntoon. Naapurimme sanoivat että leski oli määrännyt
heitä tekemään näin. Lina ja Aza irrottivat varovaisesti kauniin
kristallilampun ja veivät sen pois.
– Muuten se varastetaan. Me pelastamme
sen, he selittivät meille.
Olga tuli auttamaan heitä. Näin miten
hänen takkinsa alle katosi kaunis kattila joka oli kylpyhuoneen lattialla.
Kysyin häneltä:
– Mitä sinä teet?
Silloin teeskentelijä-Olga lausui
säälivänsä Sultania ja häipyi pihalle, teeskennellen itkua. Pyysin vanhoja
oppikirjoja eri aiheista, jos omistaja ei enää niitä tarvitsisi, jotta voisin
opiskella etukäteen koulun opetussuunnitelmaa. Se ei muutu kovin nopeasti. Aza
ja Lina lupasivat ne minulle.
Pidin puisista kirjahyllyistä mutta
Lina ei antanut minun ottaa niitä. Hän oli aikaisemmin sopinut Havan äidin
kanssa että saisi ne itselleen. Naiset antoivat meille puolikkaan purkin
keinotekoista hunajaa. Kiitoksia avusta. Se oli seissyt avonaisena ja kuivunut
eikä kukaan ollut halunnut koskea siihen. Ei kummoista mutta makeaa kuitenkin.
P.
15. helmikuuta 2000
Voin huonosti. Äiti toivoi aamulla
kuolemaani ja kirosi minut. Kiroukset vääristävät hänen kasvonsa, tekevät
niistä vieraat ja pelottavat. Aivan kuin toinen olento pyristelisi pinnalle
syvältä hänen sielunsa sisältä. Se olento tärisee, pyörittelee silmiään ja
huutaa loputtomasti. Sydämestäni ottaa joka päivä ja joka päivä ymmärrän
voivani yhä huonommin. Pelkään kaatuvani heikkoudesta ja tunnen olevani
lopussa.
Tänään lämmitin kamiinaa ja hakkasin
puita mutta voimat eivät enää riittäneet niiden pinoamiseen. Juon validolia ja
tippoja. Kaaduin käytävässä. Menin ja makasin patjalla käytävän lattialla.
Silloin äiti tuli luokseni ja huusi minulle:
– Perkeleen laiskuri!
Protestoin ja sanoin ettei se ole
totta. Silloin hän alkoi lyömään minua, käyttäen hyväksi puolustuskyvytöntä
tilaani. Aivan kuin piru olisi mennyt häneen. Viimeisillä voimillani työnsin
hänet syrjään ja pakenin.
Nyt istun tuhoutuneessa asunnossa joka
sijaitsee toisessa kerroksessa asuntomme päällä. Täällä jääkylmä. Tuntuu että
hän vihaa minua. Ehkä sota tekee ihmisistä, jotka ovat vielä taannoin
rakastaneet toisiaan, vihollisia. Kelloni meni muuten rikki, se putosi kädestä
ja hajosi.
16. helmikuuta 2000
Kävimme poikkeustilaministeriön
sairaalassa bussivarikon pysäkillä. Siellä oli kiinnostava röntgen!
Minut laitettiin pöydälle, katsoin
suureen valkoiseen valkokankaaseen yläpuolellani ja siellä näkyi kaikki saman
tien. Sirpaleitani katseltiin. Yksi niistä on valtava. Ja suurin osa pienistä
sirpaleista tuli itse ulos.
– Pitää nopeasti poistaa tuo joka on
oikeassa jalassa. Se on varmaankin jo alkanut hapettua, kirurgi sanoi
painokkaasti.
Minua alkoi pelottaa mutta kuvittelin
viereeni Aladdinin joka sanoi:
– Se on tehtävä!
Suostuin leikkaukseen. Auttakoon Jumala
minua.
Minulle määrättiin leikkauspäivä.
Pelkään kovasti. Enkä tarvitse nukutusta, luulen että kuolen pelosta, pyörryn
enkä tunne mitään. Lääkärit tarkastivat äidin, kuuntelivat hänen sydäntään.
Lääkärit antoivat lääkepistoksen lääkettä ja muutaman ilmaisen tabletin
validolia ja valeriaanaa. Pyydettiin tulemaan uudestaan kun paikalla on
sydänlääkäri ja ehdotettiin sähkösydänkäyrän ottamista. Äiti kieltäytyi:
– Olen tiennyt oman diagnoosini jo lapsesta asti. Sairastuin kuusivuotiaana
ja siitä asti olen koko elämäni ajan ollut reumatologin asiakas.
Hän kiirehti. Pelkäsi että myöhästymme
ruokalan ruoanjsta. En edes sanonut että sydämestäni ottaa, ujostelin.
Venäläisillä naislääkäreillä ja
sairaanhoitajilla on lyhyeksi leikatut hiukset. He ovat kaikki lihavia ja
polttavat tupakkaa. Poikkeustilaministeriön sairaala koostuu useasta suuresta
teltasta ja sotilaat suojaavat sitä. Jos tulitus alkaa, kaikki kyykistyvät.
Prinsessa Budur.
17. helmikuuta 2000
Aamulla joimme teetä taikinakokkareiden
kanssa ja lähdimme kohti sairaalaa, leikkaukseen. Mutta kun olimme kulkeneet
suurimman osan reitistä, kävi ilmi että venäläiset sotilaat olivat sulkeneet
tien. He ilmoittivat:
– Tänään tie on suljettu koko päivän
ajaksi. On turha protestoida, häipykää!
Meidän piti kääntyä. Oikeastaan olin
salaa iloinen odottamattomasta lykkäyksestä.
Jatkoa
Elämäni on yhtä helvettiä! Kaikki alkoi
siitä kun kuulin purkauksen kirosanoja. Sitten äiti juoksi luokseni, löi ja
jatkoi huutamista. Hän huusi minulle jostain pöydästä. Kysyin häneltä:
– Mitä tapahtui?
Hän hakkasi minua yhä luudalla ja
samalla selvitti:
– Leivoit eilen taikinakokkareita
pöydällä etkä siivonnut jauhoja pois sen jälkeen!
Mutta en tehnyt taikinaa eilen pöydällä
vaan pöydän päälle laitetulla paperilla. Eli pöydälle ei voinut jäädä jauhoja.
Menin katsomaan pöytää: siinä oli tosiaankin teetahra mutta ei jauhoja. Otin
rätin ja pyyhin sen pois.
– Miksi järjestit tuollaisen tappelun
vaikka olisin voinut vain pyyhkiä pöydän? kysyin häneltä.
– Sinäkin siinä, elukka! kuulin
vastaukseksi. Hän sieppasi veitsen ja kävi kimppuuni.
Yhtäkkiä minut valtasi sellainen
välinpitämättömyys ihmisten alhaisuutta kohtaan että seisoin täysin
rauhallisena ja katsoin häntä veitsineen. Hän seisoi edessäni hetken aikaa ja
meni pois. Kun pesin lautasia pesusoikossa, äiti laittautui vierelleni. Hän
asetteli kätensä rinnalleen kuin luutnantti ja alkoi huutaa että hän vihaa
minua ulkonäköni, ääneni ja ylipäätänsä kaiken vuoksi. Kuuntelin häntä hiljaa
enkä ehtinyt reagoida kun hän käytti sopivaa hetkeä hiipiäkseen lähelleni ja
löi minua kasvoihin kaikin voimin. Työnsin hänet luotani ja sanoin:
– Kuuntelen sinua kuin tytär mutta
miten sinä käyttäydyt!
Se suututti häntä vielä enemmän ja hän
jatkoi lyömistä, keskeyttämättä huutoa ja haukkumista. Minun täytyi jälleen
juosta pakoon. Menin jopa muutamaksi minuutiksi ulos tulituksen alle, ajatellen
että näin voisin tehdä kaikesta lopun. Mutta sitten muistin sinut, päiväkirja,
mietin asiaa uudestaan ja tulin takaisin. Äiti huusi että kuolema on pelastus
nälästä ja sairauksista, pelastus puutteista ja synneistä. Hän oli hysteerinen
ja puhui vieraalla äänellä jota en ollut aikaisemmin kuullut.
– En voi enää nähdä ihmisiä. Ketään
ihmisiä, mitään ihmisiä!
Hän sanoi että haluaisi metsään tai
saarelle. Sinne missä on kukkia, puita, lempeitä eläimiä, hiekkaa ja vettä. Ja
pääasia ettei olisi ihmisiä. Sen jälkeen sydämestäni ja maksastani otti yhä
enemmän. Pystyin tuskin liikkumaan, olin voimaton. On ilmeistä että huomenna
meidän olisi pakko raahustaa sairaalaan.
Prinsessa.
18. helmikuuta 2000
Aamu
Aurinko paistaa ja lumi sulaa.
Todellinen kevätpäivä! Voimistelin: hengitin joogan sääntöjen mukaan. Tarvitsen
vahvoja hermoja tällaista elämää varten. Pelkoni rapisi pois ja katosi.
Sitten joimme teetä ja söimme pohjaan
palanutta leipää ilman rasvaa. Pystyin vain juuri ja juuri pureskelemaan sitä,
se oli toissapäiväistä. Eilen emme paistaneet. Leipä oli kovaa kuin
kengänpohja.
Otin keppini. Aika lähteä matkaan!
Budur.
19. helmikuuta 2000
Eilen, 18. helmikuuta, minut
leikattiin. Lääkärit kuvasivat jälleen jalkani. He tekivät merkintöjä viherspriillä.
Ympärillämme ammuskeltiin, jossain oli meneillään taistelu. Tunsin pistokset,
niitä oli neljätoista: "Puudutus prokaiinilla". Mutta minuun sattui
ja huusin. Tämän vuoksi poikkeustilaministeriön lääkärit turhautuivat ja
leikattuaan jalan auki useammasta kohdasta he päättivät lopulta nukuttaa minut
kokonaan. Ensin he eivät uskaltaneet tehdä siitä koska epäilivät että sydämeni
ei välttämättä kestäisi sitä. Operaatio kesti noin kahden tunnin ajan.
Kun minua valmisteltiin nukutusta
varten, tutustuin laihaan sairaanhoitajaan Natašaan ja kirurgiini
Suleiman-Baudiin. Hän on lääkäri Moskovan sairaalasta? 9. Lääkäri on tšetšeeni
ja sairaanhoitaja venäläinen. Molemmat ovat Moskovasta. Olen tyytymätön vain
siihen ettei minulle annettu jalastani leikattua suurta sirpaletta vaikka
pyysin sitä. Mutta minulle annettiin vammastani todistus, jossa oli
poikkeustilaministeriön leima.
Sitten minua onnisti hieman: Ambulanssi
vei jotain naista Mozdokiin sairaalaan. He pelastivat sairasta. Lääkärit
antoivat pistoksia auton liikkuessa. Auton kyydissä pääsimme lähemmäksi kotia.
He veivät meidät kolmen korttelin päähän kotoa, lähemmäksi he eivät voineet
ajaa sortumien vuoksi.
Me hengähdimme penkillä, sitten
taivalsimme kotiin lämpimän auringon paistaessa. Lääkärit sanoivat:
– Kymmenen päivän päästä pitää tulla
vaihtamaan side.
He antoivat meille pyyhkeitä ja
siteitä, ilmaiseksi, ja sanoivat:
– Ne ovat siltä varalta ettette voi
tulla luoksemme taisteluiden vuoksi.
Yöllä särkylääkkeen vaikutus loppui.
Haavani olivat tulessa ja otin lääkettä.
Äiti meni hakemaan puuroa. Hän pyytää
ruokaa kotiin tuotavaksi minua varten.
Ilta
Kaikki on kunnossa. Äiti tuli. Ruoka on
vielä lämmintä, sitä ei tarvitse lämmittää. Annoimme mummoille parantumiseni
kunniaksi maitokaakta ja naapurillemme Valeralle hieman puuroa lautasella.
Budur
21. helmikuuta 2000
Vanhan tšetšeenin poika, joka opetti
Raisaa rukoilemaan, osoittautui venäläiseksi. Hän on adoptoitu, 23-vuotias ja
kääntyi Islamiin vuonna 1993. Hän teki töitä rakennuksilla.
Poika oli kuullut Aladdinista pihan
juoruilijoilta. Hän kertoi ettei ollut koskaan ajatellut minua mutta kerran
tulin hänen uneensa ja esittäydyin: "Minä olen prinsessa
Polina-Budur!" Hänen yöllinen näkynsä hämmästytti minua erityisesti, sillä
vain neljä ihmistä tiesi tästä nimestäni: Aladdin, minä, Jinni ja äiti.
Juoppo Vovka teki tänään tällaisen
tempun: hän suuteli äitiäni suoraan päälaelle. Mikä häpeä! Sietämätöntä
törkeyttä! Äiti nauroi ja raaputti sitä kohtaa.
Aladdinin ystävätär
24. helmikuuta 2000
Tikkejäni ei poistettu mutta siteet
vaihdettiin. Lääkärit katsoivat jalkaani ja sanoivat:
– Jalan sisällä on suuri kohta jossa ei
ole mitään. Et saa nostaa mitään raskasta etkä kävellä liikaa, se on
vaarallista.
Toisessa teltassa peukalooni teipattiin
samanlainen pieni patteri kuin kelloissa. Minulle selitettiin:
– Se nopeuttaa parantumista. Piste
sormessasi vastaa haavaa jalassa.
Minulle annettiin pistos sydänlääkettä
ja lähdimme ruokalaan. Sain sairaustodistusta vastaan erillisestä jonosta neljä
purkkia pasteijaa. Ne ovat oikein pieniä, rautaisia. Mutta helppo jakaa koska
niitä on kaksi molemmille.
Päiväkirja, anna minun sanoa pari sanaa uudesta ystävästäni: Alik on hänen
tšetšeeninimensä. Hän on inhimillinen. Kertoo paljon itsestään,
menneisyydestään, huumeista ja vankilasta. Alik tunnusti että on muutamia
kertoja vaipunut täyteen epätoivoon venäläisten vanhempiensa vaikean suhteen
vuoksi. Hän yritti itsemurhaa. Leikkasi ranteensa auki ja yritti hirttäytyä.
Oli ihme että hän pelastui.
Budur
26. helmikuuta 2000
Alik istui iltaa luonamme eilen mutta
minulla oli tylsää. Ajoittain säälin häntä.
Tänään riitelin äidin kanssa. Tai
tarkemmin sanoen en riidellyt, riita vain tapahtui. Äiti etsi kauan kynää eikä
voinut löytää sitä. Kotona vain minä kirjoitan. Hän suuttui ja saman tien
kirosanojen tulva vyöryi päälleni. Hän jatkoi haukkumista matkalla syömään
puuroa. Kuljin hänen rinnallaan jonkin matkaa, sitten annoin olla ja käännyin
takaisin kotiin.
Ryömin sängyn alle etsimään kirottua
kynää ja siellä oli suuri kuollut rotta. Mutta löysin kynän! Naapurimme Alik
oli tarkkaillut meitä ja tiesi ettei äiti ollut kotona. Hän tuli kylään ja
suostutteli minua naimisiin. Sanoin rehellisesti:
– Ei! Mutta kylään saa tulla ja
jutella.
Alik sanoi ettei halua painostaa minua.
Hän käy luonamme kylässä kuin naapuri. Hyvä että hän on olemassa. En ole niin
yksinäinen. Kiitos hänelle siitä.
Jatkoa
Äiti tuli ruokalasta. Nyt hän on
väsynyt eikä ole kimpussani. Hän toi ruokaa.
Alik tuli jälleen. Kerroin Alikille
uneni toisiamme keskeyttäen. Unessa oli sadun peikko, vakava ja ankara. Peikko
astui sisään ja kertoi:
– Eräällä hylätyllä palstalla makaa
ruumis. Hänen allaan on aarrekätkö. Jos löydätte hänet, aarre on teidän. Mutta
teidän tulee haudata kuollut. Jos ette löydä kuollutta nuorta miestä, Aza ja
Lina löytävät hänet ja vievät aarteen mutta eivät hautaa kuollutta. Palstoilla
makaava kuollut haluaa että löydätte hänet.
Menimme sinne äidin kanssa. Etsimme
muttemme löytäneet. Emme tosin uskaltaneet kävellä palstojen loppuun,
rautatielle asti. Siellä voi joutua ammutuksi tai astua ansaan, ja se on loppu!
Ja kaikista kamalinta on loppu joka tulee hitaasti.
– Uni on uni, äiti murisi. Turhaan sinä
otat sen kirjaimellisesti.
Mutta pyysin Alikilta että hän tutkisi
palstat.
– Kyse ei ole aarteesta. Pitää auttaa
ihmisen sielua, suostuttelin häntä.
– Teen sen, Alik lupasi.
Budur
27. helmikuuta 2000
Olimme sairaalassa. Tikkejä ei
poistettu, pyydettiin palaamaan kolmen päivän päästä. Tapasimme siirtolaisia
jotka ovat tulleet alueellemme Mikrorajonilta: tšetšeeni-isoäiti, hänen kolme
lastenlastaan ja heidän kanssaan asuva venäläinen Nadja. Nadja pelkää olla
yksin ja siksi pysyy yhdessä tšetšeeniperheen kanssa. Hän auttaa kaikissa
kotitöissä ja jakaa eläkkeensä. Hän on 60-vuotias.
Tšetšeenimummon lapsenlapset telmivät
ja kutsuvat mummoaan motkottajaksi. Vanhin tyttö on 13-vuotias, vuotta minua
nuorempi. Hänen nimensä on Sanet. Toinen tyttö on 12-vuotias. Hänen nimensä on
Aminat. Ainoa porukkamme poika on Alihan. Hän on kaikista nuorin ja kaikista
tottelemattomin. Heidän isänsä antoi meille kerran dieseliä ja kirveen. Sitten
Aza ja Lina alkoivat juoruamaan. Sanoivat että minulla oli poikaystävä. He
kertoivat kaikenlaisia valheellisia yksityiskohtia. Kuinka epäoikeudenmukaista!
Näiden naisten luona yöpyi nuoria miehiä kaiken värisissä ja sävyisissä
asepuvuissa, monta monta kertaa. Eikä varmasti samaan tapaan kuin minun ja
äitini luona.
Azan ja Linan juorujen jälkeen kaikki
pihallamme kääntyivät meitä vastaan. Kaksi naimatonta "daamia" olivat
selvästikin kateellisia ystävyydestäni Aladdinin ja Jinnin kanssa. Luulenpa
etteivät he voi kuvitellakaan sellaista suhdetta jonkalainen minulla oli heidän
kanssaan. Muistan hyvin kuinka Lina puhui Aladdinin kanssa syksyllä. Aladdin
loukkasi kaunista naista. Hän sanoi ettei sota-aikana ole sopivaa kulkea
puoliksi aukinaisessa huivissa ja meikata näyttävästi. Tuona päivänä hän nosti
kaikille vettä kaivosta muttei hänelle! Lina oli järkyttynyt ja hirveän
loukkaantunut. Kaikki kiinnittivät häneen aina huomiota, kosiskelivat häntä.
Tietenkin hän suuttui. Punaiset läiskät nousivat hänen kasvoilleen. Aladdin
kantoi meille vettä kotiin asti koko pihan nähden.
Se ei kuulu tšetšeenien tapoihin.
Miesten ei tule kantaa sankoa! Hän osoitti kaikille että hän arvosti minua ja
äitiä. Hän kunnioittaa meitä. Silloin kaikki suuttuivat, tšetšeenit ja
venäläiset.
– Huono juttu, äiti ymmärsi. Kateus
muuttuu pian vihaksi!
Mutta sinä päivänä olin erittäin
tyytyväinen.
Kävelemme valtatiellä. Kaikki
rupattelevat ja vitsailevat mutta minä kävelen vielä omassa menneisyydessäni.
Puhun mielessäni Aladdinin kanssa. Siksi en aina vastaa vieressä kulkeville jos
he sanovat minulle jotain.
Matkatoverieni vieressä valtatiellä
sipsuttaa koira. Kaikki nauroivat kun hänelle tarjottiin ruokaa ruokalassa.
Koira on pieni. Sillä oli karvavieru häntä ja se näyttää onnettomalta. Äiti
antoi sille hauskan lempinimen, "Luuta".
Kysyin Sanetilta pelkääkö hän kuolemaa
tai sitä että räjähdys voisi irrottaa hänen kätensä tai jalkansa? Vastaukseksi
hän nauroi kovaäänisesti ja sanoi:
– Jos Allah haluaa, kuka voisi muuttaa
kohtaloa? Kaiken mitä tapahtuu pitää tapahtua.
Varmaankin niin, ajattelin. Hän on
oikein rohkea. Ja minä pelkään.
Matka tuntui lyhyeltä. Minä ja äiti
olemme voimistuneet jaetusta puurosta emmekä enää väsy niin nopeasti.
Pyörryttää harvemmin. Äiti uskoo että toukokuun lopussa elämä helpottaa. Puut
alkavat tuottaa hedelmää. Se on lisäravintoa.
– Elämä järjestyy, äiti lupaa.
Budur
28. helmikuuta 2000
Tänään on Galina-mummon syntymäpäivä.
Hän on kuollut.
Kävin kerran hänen luonaan Rostovissa.
Olin aivan pieni ja olimme kyläilemässä. Tänään mietin heti herättyäni miten
voisin muistaa isoäitiä, taiteilijaa ja näyttelijää. Hän opetti minut pitämään
hyvistä kirjoista ja lahjoitti minulle teatterin ilon!
– Katsos! Muistit jo isoäitiäsi kauniin sanoin, äiti katsoi olkapääni yli.
Alik ei löytänyt ketään palstoilta.
Huomenna menen varmasti poistamaan
tikit ja nyt keitän keittoa.
Tänään naapurimme, Marjam-tädin luona
tapahtunut sattumus oli kuin mustaa huumoria. Stasja-mummo nousi tuolilta ja
otti tukea harkkorautaisen kamiinan jalasta mutta sinä hetkenä ruostunut jalka
taipui ja hajosi. Stasja pyllähti kuumaan kamiinaan. Hän paloi pahasti ja alkoi
huutaa:
– Voi vittu! Apua, pelastakaa.
Tulipalo!
Hänen ystävänsä Nina-mummo yritti
sammuttaa häntä, mutta savua nousi lisää ja se voimistui. Stasjan vanhat takit
kytivät. Tuolloin Ninan sairas, mielipuoli lapsenlapsi työnsi oman mummonsa
syrjään, sieppasi sangollisen jäistä vettä ja kaatoi kaiken Stasjan päälle.
Kuinka Stasja kirkuikaan!
Hän haisi vanhalta villalta. Stasja
kiroili ja löi toisen lastenlasta viimeisillä voimillaan. Hänen ystävättärensä
Nina huusi kuin hullu, molemmille.
– Idiootit! Meillä ei enää ole vettä,
ei pisaraakaan. Kannoimme sitä kolme tuntia kotiin tulen alla, loiset!
Kaikkialla oli lätäköitä ja
"pelastetun" ja "pelastettujen" välillä alkoi kova
välienselvittely. Kuulimme valikoiman kirosanoja, voimakkaiden läimäysten ääniä
ja tuskanhuutoja. Äiti lahjoitti naapureille täyden teekannun verran vettä. Hän
auttoi mummoja tuulettamaan savun pois heiluttamalla rättejä. En voinut
lopettaa nauramista.
Jatkoa
17:00
Menimme ruokalaan syömään puuroa kun
tarkka-ampuja ampui minua. Se väijyi tyhjässä, palaneessa viisikerroksisessa
talossa kolmen korttelin päässä meistä, risteyksessä. Kuulin luodinvihellyksen
ja kumarruin välittömästi. Jos en olisi kumartunut, en olisi voinut kirjoittaa
enää mitään sinuun, päiväkirjani.
Luoti meni vasemmalta puoleltani. Se
oli jo tippumassa, lensi muutamia metrejä ja osui kuin pieni kivi asfalttiin
selkäni takana. Äiti ja Nina-mummo olivat vieressäni ja säikähtivät
todenteolla. He kielsivät minua
puhumasta tapahtuneesta armeijan tarkastuspisteellä. Halusin mennä ja kysyä
miksi he tekevät noin.
Prinsessa Budur
MAALISKUU 2000
1. maaliskuuta 2000
Kävimme Ivanovon pysäkillä
hallintorakennuksessa. Meiltä on sinne todella pitkä matka.
Tarvitsen pian passin. Kävi ilmi että
nykyään jo 14-vuotias tarvitsee passin! Elimme kotonamme kaikessa rauhassa
emmekä tienneet siitä mitään. Nyt minulle valitetaan siitä että ainoa
henkilöllisyyspaperini on syntymätodistus. Tarvitsen rahaa passiin ja
valokuviin. Mutta mistä saisimme rahaa? Miten me voisimme tienata? Keräämällä
tyhjiä vodkapulloja? Voiko niin muka tienata mitään?
Kävimme syömässä puuroa. Pitkässä
jonossa tutustuin Vladikavkazissa opiskelevaan Natašaan. Hänestä tuli
pakolainen vuonna 1999. Kun heidän perhettään tulitettiin helikoptereista
heidän paetessaan kaupungista, he heittäytyivät autonsa alle. Perhe makasi
siellä tiiviisti ja piileskeli renkaiden välissä samaan aikaan kun auto muuttui
metalliromuksi. Sopivan hetken koitettua he kierivät tieltä ojaan, makasivat
siellä tuntikausia ja odottivat yötä. Yöllä he ryömivät metsään ja säästyivät!
Nataša pyrki opistoon varta vasten että hän voisi asua asuntolassa
Vladikavkazissa. Hän asui siellä toisten opiskelijoiden ja äitinsä kanssa.
Nataša kertoi miten hän käveli Vladikavkazissa ystävättärien kanssa puistossa.
Myöhään, iltayhteentoista asti! Minä en ole koskaan ollut puistossa ilman äitiä,
edes päivällä. Nataša ei halua asua tuhoutuneessa Groznyissä. Hän ei rakasta
kaupunkiaan ja päätti että pyrkii opinnot lopetettuaan opistoon toisen kerran.
Toiselle osastolle jotta hän voisi jatkaa asumista asuntolassa. Sitten hän
yrittää mennä naimisiin. Aivan sama kenen kanssa, kunhan ei tarvitse palata
tänne.
Äitiä ottaa sydämestä. Hän tuli ja
asettui makaamaan. Hän on niin kalpea että pelkään hänen kuolevan. Ja minä jään
yksin? Ei, ei! Minä lääkitsen hänet vaikka olen itsekin kovin huonossa
kunnossa. Alik ei tullut. En ole nähnyt häntä kahteen päivään.
Venäläiset sotilaat tappoivat mustan
koiran pihallamme sillä aikaa kun olin poissa. Aza osoitti heille koiraa ja
pyysi tappamaan sen. Hän sanoi että koira on ihmissyöjä. Aza on ilkeä noita
eikä nainen. Kuinka hän voi toimia noin? Ja Nina-mummo sanoi:
– Valheita! Valhe koiraa vastaan. Ei
koira ruumiita syönyt vaan kävi varkaiden kimppuun. Se ei päästänyt vieraita
tyhjään kotiin pientaloalueella jossa asui aikaisemmin. Koira oli suuri ja
kuljeskeli paksuna.
Kohta se olisi synnyttänyt pentuja.
Sotilaat ampuivat koiran rappumme luona. He sanoivat, että Alik tuli ja vei
raadon jotten näkisi sitä. Hän sääli minua.
En voi rauhoittua tämän kuoleman
jälkeen. Yritän miettiä jotain muuta mutta ajatukset palaavat jatkuvasti taas
yhteen pihamme konnamaisuuteen.
Nämä rivit ovat KUOLLEILLE
((Runo 13 - kesken))
Harvojen annettiin se nähdä
kaukainen ja pilvinen ranta,
ja jälleen, kuten kauan kauan sitten,
tipumme mustalle ovelle,
kokoonnumme äänekkäästi joella,
kuin olisimme saavuttaneet päämäärän,
mutta... huomaamatta myös esi-isät,
jotka
(???)
rauhallisesti pahuuteen ja armoon,
he eivät voittaneet Kuolemaa,
He nousivat Kuoleman ohi!
Dhammapada
5. maaliskuuta 2000
Aamu
En ole riidellyt äidin kanssa
viimeaikoina. Mutta nyt häntä alkoi ottaa sydämestä! Hän ei kykene nousemaan.
Äiti puhuu että kovat rintakivut alkoivat kun palstoilla tulitettiin ankarasti
yöllä. Asettelen pulloja, joissa on kuumaa vettä, hänen jalkaterilleen ja
käsilleen. Annan pistoksen kordiamiinia kerran tunnissa. Sitä on jäljellä kuusi
ampullia. On validolia ja nitroja, joita annettiin sairaalassa.
Ilta
Olen todella peloissani! Kestämmekö
aamuun saakka? Löysin professori V. Nunajevin kirjoja. Hän on kardiologi.
Professori signeerasi nämä vihot ja lahjoitti ne meille viime kesänä. Luen
niitä ja niissä lukee että sydämen lihakset tarvitsevat vitamiineja. Pistoksia
pitää antaa joka kolmas tunti. Huomenna käyn kaikissa poikkeustilaministeriön
sairaalan teltoissa!
Päätin että juuri nyt on tärkeintä puhua
äidin kanssa. Ei saa antaa hänen vaieta eikä menettää tajuntaansa. Muuten voi
olla etten näe hämärässä jos hänen tilansa kääntyy huonompaan. Äiti puhuu
näkemästään tuskin erottuvalla äänellä.
– Puhu! pyydän häneltä.
Äiti kertoo:
– Asunnossamme on useita läpinäkyviä
olentoja. Ne tulivat hakemaan minua. Näen naisen pallilla, samettipuvussa.
Hänellä on päällään lyhyet liivit. Hän istuu matolla, vieressään on musta
kissa. Naisen hiukset on sidottu leteille.
Vastapäätä, omissa jaloissaan, äiti
näkee miehen. Hän kuvailee:
– Hiukset ovat tummia, hartioille asti. Mies on pukeutunut valkeaan,
peittää kasvonsa ja silmänsä käsillään. Nyt hän poisti kädet kasvoiltaan ja
seisoo sivuttain. Ei käänny vaikka haluaisin niin nähdä hänet. Mies on
pukeutunut tilaviin vaatteisiin. Vyötetty.
Äidin oikean käden puolella on
kolmikko. Hän selittää:
– Tutut piirteet. Äiti ja isoäiti.
He seisovat aivan vieri vieressä.
Kaikilla on päällään pitkät vaatteet, joustavia kuin ranteet. Vaatteiden värit
ovat hädin tuskin erotettavissa.
Lähellä, aivan sängyn luona, äiti näkee
miten pienet peikot hyörivät. Niitä on paljon. Niillä on päällään mustat
vaatteet ja päässä mustat hatut joissa on liepeet!
Äiti menetti tajuntansa. Säikähdin ja
aloin rukoilla, ajaa kuolemaa pois. Äiti kuiskasi uloshenkäyksellä tuskin
kuultavasti:
– En näe mitään. Silmäni sokeutuivat.
Annoin äidille kaksi piikkiä. Hieroin
kämmeniä ja sormia.
Äiti tuli tajuihinsa. Pakotin äidin
juomaan tulikuumaa sokeroitua vettä. Hänen hengityksensä syventyi hitaasti ja
hän nukahti. Nyt kirjoitin kaiken ylös etten unohtaisi.
On valoisampaa.
Aina kolmen tunnin välein annan äidille
piikin ja hän sanoi:
– Hän lähti pois.
Kumarruin hänen puoleensa ja kuulin:
– Valkoisiin pukeutunut mies. Se, joka
seisoi sängyn vieressä. Äiti toisti: se meni pois.
Äiti pystyi hädin tuskin puhumaan mutta
hän pystyi selittämään mitä hän näki rukoillessaan: huoneen nurkasta, sieltä
missä on ovemme, häneen alkoi paistaa vaalea, kultainen kimppu valonsäteitä.
Äiti tunsi kuinka valo meni hänen sisäänsä. Sillä hetkellä hän tunsi
helpotuksen.
Pyysin naapureita istumaan hetken aikaa
äidin luona. Näytin heille missä ovat lääkkeet. Suuntasin sairaalaan
pientaloalueen läpi melkein juosten, ohittaen tarkastuspisteet. Minut olisi
voitu ampua koska ulkonaliikkumiskielto on vielä voimassa. Mutta pelastuin.
Palasin takaisin lääkkeiden ja sairaanhoitajan kanssa.
Sairaalassa ei ollut lääkäriä. Hoitaja
kuunteli äitiä, katsoi häntä ja sanoi:
– Teidät täytyy viedä Mozdokiin! Siellä
on erikoissairaanhoitoa ja erikoislääkäri. On otettava sydänsähkökäyrä ja
sydänröntgen. Todennäköisesti teillä on mikroinfarkti.
Mutta äiti kieltäytyi ja sanoi:
– Tunnen oloni jo paremmaksi.
En nukkunut kolmeen päivään enkä
kolmeen yöhön. Neljäntenä päivänä nukahdin istualleni ja kaaduin tuolini kanssa.
Säikäytin kaikki meidän rapussamme. Teemuki meni rikki. Tien toisella puolella
olevilla palstoilla alkoi hullu ammunta.
Mummot toivat keittoa ja me söimme.
Äiti söi vähän, muutaman lusikallisen. Minä söin kaiken! Ikävää että
ruokakorttimme menivät hukkaan. Kantaminen on raskasta Ninalle eikä hän tuonut
osuuttamme ruokalasta. Minä en voi mennä sinne. Matka on pitkä kuten myös
jonot. Matkat mukaan lukien viidestä kuuteen tuntia. On vaarallista jättää äiti
yksin.
Naapurimme Valera tuli käymään ja toi
meille neljä perunaa. Hän istui luonamme 10 minuuttia ja lähti.
Budur
8. maaliskuuta 2000
Aamu
Äiti voi edelleen huonosti. Hän ei voi
istua, edes kahteen tyynyyn nojaten. Kiitos Alikille siitä että hän auttaa.
Pilkkoo ja sahaa minulle puita.
Joskus luulen että äiti kuolee. Poistun
tuskin mihinkään. Naapurit ovat hiljaisia mutta kuulen miten he kuiskailevat
että kohta olen orpo. Ihmiset eivät usko että äitini paranee. Jopa ne, joiden
kanssa olimme riidoissa, ovat vaiti. Jotkut tuovat ruokaa ja auttavat meitä
hieman, kiitokset heille. Äiti ei syö juuri lainkaan ja kun hän syö, hän
menettää tajuntansa.
"Hyvä Jumala, tee niin että äiti
paranee! Lähetä meille apusi, pelasta meidät nälältä! Sinä hallitset maailmaa.
Sinä tiedät kuinka raskasta on elää maan päällä", pyydän monta kertaa joka
päivä.
Budur
12. maaliskuuta 2000
Odotan Alikia. Hän lupasi tuoda ruokaa
ruokalasta. Annoin hänelle todistuksemme ja ruokakorttimme mutta häntä ei näy
eikä kuulu. Ehkä hän loukkaantui jostain?
Nukahtelen päivisin koska olen erittäin
väsynyt. Äiti voi paremmin.
Nukun, nukun ja nukun vielä kerran!
Prinsessa Budur
20. maaliskuuta 2000
Tänään on syntymäpäivänäni. Täytän 15
vuotta.
Olimme äidin kanssa Ivanovon pysäkillä.
Tarkoituksemme oli mennä jalan mutta autolla liikkeellä olevia tuttuja torilta
ajoi ohi. He tarjosivat meille kyytiä.
Olimme tietysti iloisia siitä ja
lähdimme matkaan. Komendantin virastosta sain väliaikaisen passin
henkilöllisyystodistukseksi. Siellä oli kamala jono mutta kapusimme aidan yli
ja selitimme sotilaille että äidillä on sydänongelma ja tänään on
syntymäpäiväni. Tarvittavat dokumentit ja valokuvat olin antanut jo
aikaisemmin.
Minulle selitettiin että ensiksi
annetaan väliaikainen henkilöllisyystodistus. Sitten, kuuden kuukauden päästä,
minulle annetaan elämäni ensimmäinen passi! Sitä varten pitää löytää rahaa
jostain. Käytimme neljä ja puoli tuntia matkaan sinne ja takaisin.
Naapurimme Alik ystävystyi kanssamme.
Hän tuo vettä ja hakkaa polttopuuta. Sanon hänelle:
– Odotan erästä. Ja tulen odottamaan!
Ja hän vastaa:
– Anna minun vain tulla kylään illalla.
Voimme pelata tammea. Äitisi on kanssamme. Tulen kylään kuin naapuri, se
riittää minulle.
Eilen, 19. maaliskuuta, naapuri
kolmannesta kerroksesta kävi kylässä, ystäväni Patoškan isoäiti. Hän antoi
minulle takin, vaaleansinisen. Hän on huomannut ettei minulla ole mitään
vaatteita.
Kiitos.
Tervehdys, maaliskuu!
Patoška-Budur
21. maaliskuuta 2000
Alik oli kylässä ja me rupattelimme.
Hän kertoi että pitää minusta kovasti ja että hän on valmis odottamaan
päätöstäni kokonaisen vuoden. Syntymäpäiväni johdosta Alik oli erityisen
huomaavainen tänään. Hän löysi raunioista pienen pupun. Vaaleanpunaisen pupun,
jolla on siniset silmät. Lelun. Mukavaa, että edes joku muisti minua.
Eilen, 20. maaliskuuta. Aza-täti vei
Znamenkan kylään valtavan pakettiautollisen täynnä tavaraa ja huonekaluja. Eikä
siinä kaikki. Hän palasi ja sanoi että hänellä on vielä paljon tavaroita
jäljellä, noin puolikkaan samankokoisen auton verran. Ja hän asui yksiössä. Kun
meidät karkotettiin, olimme kaikki yhdessä.
Kesällä 1996, kesän taistelujen aikana,
Aza auttoi haavoittuneita. Hän juoksi pelotta pihan poikki, tulituksen aikana,
ruisku kädessään. Äiti puhui:
– Ainakin yksi hyvä puoli, rohkeutta
häneltä ei puutu! Hän lääkitsi ihmisiä vaikeana aikana.
Mutta naapurin muut toimet eivät äitiä
miellytä.
Alik lähti juuri. Hän kertoi minulle
ettei hänellä ole dokumentteja. Sen vuoksi hän ei voi lähteä tästä hajalle
revitystä kaupungista. Nyt Alik liittyi sodan yhdistämään joukkioon. He asuvat
talossa jossa armenialainen Raisa kuoli. Tällä hetkellä sinne ovat asettuneet
iäkkäät venäläiset naiset Lida ja Galja, pikkuruisen sylikoiran kanssa.
Siellä asuu myös tšetšeenivanhus joka
opetti Raisalle islamilaisia rukouksia. Ja lisäksi hänen kaksi poikaansa: hänen
oma poikansa Bau ja ottolapsi Alik. Toiseen asuntoon muutti tšetšeenimies ja
hänen venäläinen vaimonsa. Seurueeseen liittyi myös kaksi tuntematonta kaveria.
En tiedä heidän nimeään. Kaksikko on usein humalassa.
Ranka joka on jäljellä
nelikerroksisesta talosta, on vaarallinen ja pysyy juuri ja juuri pystyssä. Osa
ylimpien kerrosten parvekkeista roikkuu kuin köynnökset tyhjän päällä ja siellä
asunnot romahtivat alas jo kauan sitten. Eläkeläinen Galja asui ennen sotaa
ylimmässä, neljännessä kerroksessa ja suhtautui erittäin myönteisesti
liittovaltion joukkojen hyökkäykseen.
– Kyllähän te ymmärrätte, hän paasasi
koko pihalle isänmaallisia puheita. Venäläiset sotilaat eivät tuhoa kotejamme,
he tekevät vain täsmäiskuja tšetšeenitaistelijoita vastaan!
On mielenkiintoista että hänen
asuntonsa romahti ensimmäisenä kun meitä pommitettiin sodan alussa.
Poistuttuaan talon kellarista Galja seisoi kauan pihallaan hiljaa ja itki.
Hänen punertava koiransa tärisi hiljaa hänen käsissään.
Muuten, eilen Putin lensi Groznyihin.
Tämä ukkeli on ehdolla Venäjän presidentiksi. Aikuiset puhuvat että hän on
nuori ja lupaava mutta kukaan ei tiedä hänestä juuri mitään.
Muistelen
Viime vuoden joulukuussa, ennen
puhdistusoperaatiota, naapuritalossa haavoittui armenialainen siviili. Hän
menetti osan sormistaan. Nuorimies kuoli. Hän yritti ylittää rintamalinjan
keskellä kaupunkia, Taškalan pysäkin luona ja toivoi saavansa hoitoa.
Tšetšeenitaistelijat päästivät hänet pois meidän puoleltamme mutta venäläiset
sotilaat eivät päästäneet häntä kulkemaan kauemmaksi. Häntä ammuttiin selkään
kun hän kääntyi takaisin kotiaan kohti. Hänet tapettiin äitinsä silmien edessä.
Hänen vanha äitinsä juoksi luoksemme ja
pyysi meitä hakemaan pojan ruumiin. Mutta naapurimme ja äitini eivät epäröivät
eivätkä lähteneet. He sanoivat rehellisesti: "Me pelkäämme. Lapset voivat
jäädä yksin!" Näin he selittivät kieltäytymisensä onnettomalle naiselle.
He ruokkivat häntä ja itkivät hänen kanssaan, siinä kaikki.
Tapetun äiti lähti pian pois naapuritalosta.
Hän ei voinut asua asunnossaan ilman poikaansa ja muutti tuttujen luokse, ei
kauas vaan samalle alueelle missä asumme. Mutta hän ei suuttunut äidille eikä
Stasjalle ja Ninalle. Hän kävi meillä vielä kylässä kun tulituksessa oli
suvantokohta.
Asukkaat, joita ei ajettu pois kotoa
puhdistuksen aikana, itkevät ettei heillä ole tavaroitamme. Me menimme
naapuritaloon, Galjan ja Lidan luo. Yhden huoneen seinällä oli noin
kaksikymmentä sokerisäkkiä, aivan vaaleita ja puhtaita, täytettyinä joillain
pehmeillä tavaroilla. Ne oli ommeltu huolellisesti umpeen, valmiina
lähetettäväksi muualle.
– Haluatteko tarkistaa tavarat? Saatte
itse avata langat ja etsiä omia tavaroitanne. Ja sitten saatte ommella kaiken
takaisin umpeen, Lida ilmoitti ylimielisesti kun äiti löysi hänen keittiöstään
meidän pyyhkeemme.
Äiti vastasi ettei aio etsiä mitään ja
että Jumala selvittää kaiken.
Äiti otti heiltä ne meille kuuluvat
tavarat jotka hän tunnisti ensi silmäyksellä: kannen isosta kattilasta, jossa
säilytimme ennen jauhoja, ja pyyhkeen. Teepyyhkeemme Galja, omien sanojensa
mukaan, löysi tunkiolta.
Emme alkaneet riidellä. Meitä inhotti
ajatus säkkien aukirepimisestä ja tavaroidemme penkomisesta niiden seasta.
Meillä ei ollut voimia hermoilemiseen tai tavaroiden penkomiseen. Äiti lausui
jääräpäisesti ja ylpeästi:
– Meillä on ollut kaikki ja kaikki
tulee myös olemaan.
Illalla kuulimme että sotilaat
tappoivat Nina-mummon sukulaisen. Hän oli töissä televisiossa ennen sotaa.
Monet tunsivat hänet.
Budur
25. maaliskuuta 2000
Olen ollut koko päivän kotona. Sydämeen
ottaa.
Alik käy meillä joka päivä, mutta
yritän olla antamatta hänelle toivoa jotten lopulta satuttaisi häntä. Hänen
kohtalonsa on ollut onneton. Äidin kuoleman jälkeen hänen isänsä meni
naimisiin. Uusi avioliitto tuotti jälkikasvua. Alik tunsi lapsuudesta asti
itsensä tarpeettomaksi. Isä ryyppäsi ja sen vuoksi Alik meni asumaan toiseen,
tšetšeeniperheeseen. Nyt Alik kutsuu toveriaan veljekseen ja tämän äitiä omaksi
äidikseen. Jossain kaukana Alikilla on mummo mutta he eivät tapaa toisiaan.
Alik puhui koko illan äitini kanssa.
Hän kertoi että juo vain harvoin viinaa. Alik sanoi että hän pitää minusta ja
että hän haluaisi mennä kanssani naimisiin. Hän kertoi että kun venäläiset
sotilaat veivät meidät ja vastapäisen talon asukkaat pois, heidät ja muut
jäljelle jääneet komennettiin kellariin. Alik, hänen ottoäitinsä, ottoveljet ja
venäläiset eläkeläismummot Galja ja Lida. Galjalla oli käsissään pieni, ihmeen
kaupalla henkiin jäänyt koira. Sotilaat laittoivat jääkaapin kellarin oven
päälle.
He istuivat siellä neljä vuorokautta
ilman ruokaa ja juomaa. Naiset ja miehet, nuoret ja vanhat. Vanhuksia alkoi
ottaa sydämestä. Ihmiset pääsivät pakenemaan rikkomalla seinän ja kaivaen
raudankappaleella tunnelin kadulle. Muuten he olisivat kuolleet nälkään!
Sotilaat hakkasivat Baudin ja Alikin tämän "omavaltaisuuden" vuoksi
mutta eivät rankaisseet heitä muuten.
Viikko sitten ruokajonossa tutustuin
nuoreen Mašaan. Hänellä on poika mutta mies kuoli ensimmäisessä sodassa. Maša
asuu vanhan sairaan äitinsä kanssa ja he selviävät juuri ja juuri. He tienaavat
keräämällä purkkeja ja pulloja. Alik oli kanssamme ja Maša piti hänestä.
Haluaisin että he ystävystyisivät.
Tänään en saa mitään kirjoitettua.
Tuntuu siltä kuin sydän olisi tulessa sisältäpäin Jos käännyn nopeasti, tunnen
viiltävää kipua.
Patoška
27 . maaliskuuta 2000
Pyörryin muutamaksi minuutiksi, melkein
kuolin. Näytti siltä kuin ihmiset ja esineet koostuisivat kultaisista
tanssivista kärpäsistä ja menetin tajuntani. Aivan kuin olisin tippunut
kristalliseen putkeen tai johonkin vastaavaan. Minua vedettiin ylöspäin
valtavalla nopeudella ja puoliksi näkymättömät olennot, jotka muistuttivat
sähköisiä nuijapäitä, huusivat minulle:
– Nopeammin ylös, lennä nopeammin
kanssamme! Nopeammin, muuten et ehdi!
Minusta tuntui kevyeltä ja unohdin
täysin olevani kuolemassa. Sitten minua ei enää vedetty ylöspäin ja tipuin
alas. Tämä tapahtui ruokalan jonossa. Jonossa tapeltiin. Nälkäiset ihmiset
repivät leivänpaloja ja puuroa ruuanjakajilta. Sitten minut kuljetettiin
poikkeustilaministeriön kenttäsairaalaan ja minulle annettiin piikkejä. Lääkäri
sanoi:
– Vika on sydämessä. Syke hädin tuskin
kuuluu.
Hän antoi vielä muutaman tabletin.
Äiti on raivoissaan siitä etten voi
tehdä mitään kotitöitä. Tänään hän alkoi huutaa minulle kaatuneen teekannun
takia. Hän löi minua! Odottamatta äiti puki päälleen kaikista pisimmän
leninkinsä, laittoi päähän suurimman huivinsa ja meni ulos. Ilman
henkilöllisyyspapereita, etsimään kuolemaansa. Hän sanoi ettei halua elää. Miksi
nähdä nälkää, nöyryyttää itseään jonoissa ja sairastaa koko ajan? Parempi saada
osuma sala-ampujan luodista!
Toivottavasti se menee ohi ja hän tulee
takaisin.
P.
28. maaliskuuta 2000
Äiti tuli takaisin. Kun sydämeeni otti
kovasti, Alik tuli kylään. Ovemme on hajalla emmekä sulje sitä. Hän kurottautui
ja otti kädestäni ja sanoi haluavansa elää kanssani loppuelämänsä. Ja että
minun tulisi vastata hänelle myöntävästi.
Alik on hyvä ystävä. Olen pahoillani
siitä että käy näin, mutta en rakasta häntä. Antakoon hän minulle anteeksi.
Budur
29. maaliskuuta 2000
Näin unta naapuristamme Tamarasta joka
katosi vuoden 2000 talven alussa. Hän aikoi lähteä pakolaiseksi. Tamara päätti
vierailla tyttärensä ja vastasyntyneen lapsenlapsensa luona Stavropolissa. Hän
lupasi palata mutta katosi jälkiä jättämättä. Nyt hänen sukulaisensa etsivät
häntä mutta eivät löydä häntä mistään.
Uni oli tällainen: On aamu. Tamara
koputtii avoimeen ikkunaamme ja sanoi:
– Älkää etsikö minua! Se tuntuu minusta
pahalta, olen kuollut.
– Hyvä on, minä vastasin.
Tämä naapuri loukkasi minua kerran
pahasti. Hän nauroi kovaäänisesti kun jalan sirpaleet haavoittivat minua ja
huusin kivusta. Niinpä en surrut unessani, mutta sitten Tamara alkoi näyttämään
minulle kuvia ja katsoin niitä, aivan kuin olisin katsellut televisiota.
Kuvissa hän kävelee kadulla ja aurinko
paistaa. Toiselle puolelle katua ilmestyi koiria ja toisella puolella juoksi
yksinäinen susi. Koirat haukkuivat. Tamara heitti niitä kivellä. Silloin susi
hyökkäsi hänen kimppuunsa.
Alkoi sekasortoinen yhteenotto ja
koirat ja susi raahasivat Tamaran kellariin. Kellarin lattia oli puinen ja
puulevyjen alla oli paljon vettä. Vesi oli likaista ja sameaa. Naapurini
heitettiin tähän veteen. Hän alkoi hörppiä vettä henkeensä ja vajota.
Unohdin näkeväni unta ja juoksin
etsimään jotain jolla voisin pelastaa hänet. Löysin kepin jonka päässä oli
koukku. Yritin kiskoa hänet pois sen avulla mutta unessani keppi katkesi. Ja
näkymätön ääni sanoi:
– Auttaminen on mahdotonta! Vesi on yli
kaksikymmentä metriä syvä.
Katsoin kauan vihertävää, sameaa vettä.
Näin kuinka sieltä nousee kuplia.
Heräsin kylmän hien peitossa.
Näin toisen unen:
Siinä oli Aladdin. Hänen hiuksensa
olivat pitkät, ja yhdessä korvassa oli korvakoru. Unessa hän otti taskustaan
siteen, hymyili ja sitoi käteni selän taakse. Sitten hän sitoi suun enkä voinut
sanoa sanaakaan. Ja sanoi:
– No niin, nyt olet vankini!
Jatkoa
Äiti on raivoissaan ja toivoi minulle
kuolemaa. Hänen hermonsa ovat aivan riekaleina. Kamalaa!
Alik tuli käymään. Hän sanoi että
tšetšenialaisen lain mukaan me voimme mennä laillisesti naimisiin koska olen jo
"perheiässä" — 15-vuotias! Monet luokkatovereistani menivät naimisiin
jo ennen sotaa, 13–14 -vuotiaina. Yksi heistä, Mila, oli syksyllä jo raskaana!
Näin hänet valtavan vatsan ja painavien kassien kanssa torilla. Hänen noin 20
vuotta vanhempi aviomiehensä käveli laiskasti edellä ja poltti tupakkaa.
Tiedän ettei se tekisi minua
onnelliseksi. En voi. Siksi kuolin hieman sisältäni. Alik on hyvä mutta hän ei
ole minun kohtaloni. Tietysti voisin suostua jotta pääsisin eroon äidistäni,
äkäpussista. Mutta jos tarjotulle rakkaudelle ei ole vastavuoroista tunnetta,
se kyllästyttää nopeasti ja pitää yhdessä vain jos tuntuu siltä ettei ole muita
vaihtoehtoja. Ja hän on sellaisia ihmisiä jotka eivät voi jäädä pitkäksi aikaa
pelkiksi ystäviksi.
Patoška
HUHTIKUU 2000
2. huhtikuuta 2000
Sairastin kaikkien näiden päivien ajan.
Alik tuli kylään ja auttoi kodinaskareissa. Alik suoristi ulko-ovemme jotta sen
saisi jälleen kiinni. Käytävän nurkassa osa lattiasta romahti kellariin.
Ovenraamit ovat haljenneet. Aikaisemmin, kun lähdimme kotoa, lukkomme
rikottiin. Se tapahtui monta kertaa! Olemme hukanneet oven avaimet. Nyt avaamme
ovemme haarukan kahvalla tai pienellä veitsellä. Syömme ruohoa ja keräämme
valkosipulia hylätyiltä palstoilta. Rahaa ei ole.
Budur
13. huhtikuuta 2000
Kurkkuni on kipeä, angiina, enkä voi
syödä. Eilen toimme kissan kotiin. Äiti kutsuu sitä Alisaksi, minä Loch
Nessiksi. Täysin villi eläin jota ei ole koskaan kesytetty.
Setä Valera keskirapusta kävi
hylätyillä palstoilla, pelkäämättä miinoja ja ansalankoja. Hän toi kukkia
kaikille pihan naisille, myös minulle. Minun kimpussani oli narsisseja ja
hyasintteja. Hän sanoi: "Nuorelle ladylle" ja lähti.
Käymme äidin kanssa syömässä
humanitääristä puuroa. Se on kaukana, Katajamassa. Puuro on ainoa ruokamme.
Joskus onnistumme oveluudella saamaan hieman lisää sitä. Silloin me jaamme
ruokamme Valera-sedän kanssa ja saamme ruokaa kaksi kertaa, emme vain kerran
päivässä. Kaikki talon vanhukset pyytävät:
– Tuo minullekin ruokaa, olen
nälkäinen!
–
Ja minulle!
Jonot ruoanjakopaikalla ovat valtavia.
Luukun vieressä on tungos. Monia ihmisiä alkaa heikottaa. Ne jotka saivat
säännöllistä ruokaa pakolaisleireillä ovat fyysisesti vahvempia. He ovat
röyhkeämpiä ja kiilaavat jonossa.
Alik ei puhu minulle. Hän vain nyökkää
minulle kaukaa vaikka emme ole riidelleet.
– Hän on taantunut ja liittynyt
retkueeseen jossa kaikki on sallittua. Ryyppää! asioita urkkineet naapurit
vastapäisestä talosta kertoivat.
Näinä päivinä ajattelen paljon itseäni.
Minkälainen olen? Muistelen Aladdinia. Tulen muistamaan hänet aina, jopa
vanhana jos elän siihen asti. Kerran ikkunamme alla jyrähti räjähdys, tuli ja
tuuli iskivät huoneeseemme. Aladdin suojasi minua itsellään ja vitsaili:
"Luulin että meidät lähetettiin jo taivaaseen!"
Sitten sota erotti meidät.
Vaikka olen itsekin vielä nuori,
haluaisin perheen ja lapsia. Sota leikkaa eläviä, ilman nukutusta, elämästäni
ovat poistuneet koulukaverit, naapurit ja ystävät. Minusta on tullut
muukalainen "täällä", mutta "sielläkään" en ole
"meikäläinen". Yhdet eivät pidä minusta koska äitini on venäläinen.
Toiset vieroksuvat koska isäni suku on tšetšenialainen. Minun ottoveljeni ja
ystäväni Aladdin, rakastan sinua! Ja tuomarimme on Jumala, ja ihmiset eivät ole
tuomareita. Kirjoittaisin sinulle paljon mutta ylpeyteni ei salli sitä. Nämä
rivit ovat sinulle:
Jos kuolema on meitä varten,
niin olet paratiisissa!
Rakkaani, rukoilen
tiesi puolesta!
Tänään näin ihmeellisen unen ja olin
kunnolla onnellinen. Unessa oli delfiinejä ja saaria.
Prinsessa.
16. huhtikuuta 2000
Alik raahaa mukanaan alumiinijohtojen
kappaleita. Tervehtii hädin tuskin. Pihaamme ajaa autoja. Niiden kuskit ostavat
metallia mutta maksavat naurettavan vähän: alumiinista kolme ruplaa kilolta,
kuparista seitsemän ruplaa. Mutta raha tarkoittaa leipää!
Kaikki kerrostalojen ja pientaloalueen
asukkaat aloittivat rikkinäisten kattiloiden ja johtojen etsimisen. Tunkiot ja
roskakasat pengotaan. Miehet ja vahvemmat naiset repivät pattereita ja kaasun
jakelulaitteita irti koska niissä on kuparia ja messinkiä. Minulla ja äidillä
ei ole voimia moiseen. Kaikki naapurimme keräävät aarteensa oman
rappukäytävänsä luokse ja vartioivat niitä. Kaverit, jotka muuttivat taannoin
taloihimme, raahasivat niin paljon kaikkea että sen poisviemiseen tarvitsi
kokonaisen bussin! Ja me tallustamme ilmaisen puuron luo.
Prinsessa Budur
18. huhtikuuta 2000
Kaikkivaltiaalle kiitos! Jinni lähetti
kirjeen ja valokuvan jossa hän on Aladdinin kanssa. Kohta he tulevat kylään
luoksemme.
Alik on alkanut valehdella että olisin
suostunut naimisiin hänen kanssaan. Hän ja Baud kulkivat ehjäksi jääneiden
suurien talojen rapuissa ja kertoivat niissä asuville ihmisille tuota roskaa.
Kun äiti kuuli tästä, hän kutsui heitä ääliöiksi ja valehtelijoiksi.
Tšetšeenien tapojen mukaan minun on
suostuttava. Muuten meille kostetaan nöyryytys eikä lähellä ole vanhimpia jotka
voisivat ratkaista konfliktin. Äiti häpäisi "veljekset" kaiken kansan
edessä. He ovat vihaisia kuin paholaiset ja uhkailevat meitä. He ilmoittivat
että kirjoittavat meitä vastaan jonkinlaisen ilmiannon. Luulevatko he että he
saavat minut puhumaan heidän kanssaan pelottelemalla? Mitä heittiöitä!
Tuollaiset ihmiset muistuttavat aitoja
muslimeita tai kristittyjä yhtä paljon kuin kissa muistuttaa koiraa. Hyi! En
aio elää elämääni selkä kumarassa. Minulla ei ole mitään muuta kuin ylpeyteni!
Ja suojelkoon kaikkivaltias minua tuollaisilta "ystäviltä" ja
naapureilta. Ja tuollaisilta tutuilta. Tänään, huomenna ja aina!
Budur
19. huhtikuuta 2000
Marjam ja Varja-tädit tulivat.
Varja-täti toi minulle nuoremman sisarensa vaatteita. Joimme yhdessä teetä.
Alikin ja Baudin ystävät jatkavat
meidän loukkaamistamme. He yrittävät pelotella meitä.
Kostavat minulle koska kieltäydyin. He
ystävystyivät muilla kaduilla asuvien, raunioissa ryöstelevien jätkien kanssa.
He myyvät saaliinsa ja ryyppäävät rahat. Joka päivä!
Yksi heistä, joka oli pukeutunut
"gantamirovilaisten" (tšetšeenien joukkio joka tuli kotimaahansa sotien
venäläisten rinnalla) univormuun, lähti perääni. Hän juoksi pihalla. Muut
asukkaat teeskentelivät etteivät näkisi mitään.
Ryntäsin Marjam-tädin luokse. Hänen
asunnossaan oli paljon väkeä: äiti, Nina ja Stasja-mummot, Varja-täti ja Bašir.
Rynnäkkökiväärillä aseistautunut "gantamirovilainen" oli humalassa,
hän oli ylpeä omasta röyhkeydestään. Hän potki oven lukon irti rohkeasti ja
tunkeutui vieraaseen kotiin. Kaikki pelästyivät ja vaikenivat. Naiset jopa
tarjosivat hänelle teetä. Mutta jätkä oli harmistunut. Hän julisti:
– En halua teetänne.
Häntä pyydettiin lempeästi lopettamaan
vihoittelu.
– Meistä ei ole sinulle turvaa, Varja
ja mummot varoittivat minua heti kiireen kaupalla ja perääntyivät kuin ravut.
Menin pojan luokse ja sanoin:
– Lähde täältä. Häivy!
Olin jo kyllästynyt jatkuvasti
odottamaan ja pelkäämään kuolemaani. Hän katsoi minua yllättyneenä ja lähti
pois, istuutui pihalle lähelle ikkunoitamme. Äitini meni hänen luokseen ja
kertoi mitä olimme kokeneet. Kertoi puhdistuksesta tammikuussa, kuinka ohjus
haavoitti meitä torilla. Gantamirovilainen pyysi juotavaa ja äiti toi hänelle
teetä. Poika joi teen. Hyvästiksi hän sanoi palaavansa vielä ja sanoi:
– Nimeni on Magomed tai Aslambek, miten
vain haluatte. Voitte valita itse.
– Älä tuhlaa aikaasi! Se on turhaa,
äiti kieltäytyi.
Mutta he erosivat rauhassa.
Marjam ja Varja muuttavat huomenna
pois. Lähtisin mielelläni heidän kanssaan mutta minulla ei ole rahaa. Ei meillä
eikä heillä. Bussiliput ovat todella kalliita.
Prinsessa Budur.
21. huhtikuuta 2000
Arvaatko päiväkirja mitä Alikin
ottoäiti puhuu? Alik on mennyt naimisiin! Ei mennyt viikkoakaan siitä kun hän
viimeksi tuli luokseni ja uskotteli rakastavansa.
Kuulin kun Alik riiteli aamulla
"gantamirovilaisen" kanssa ja lähti pois saman tien. Kerrotaan että
venäläisen isoäitinsä luokse. Hänen "veljensä" Baud ryyppäsi
raskaasti. Tietysti Alikista on ikävää etten suostunut hänen vaimokseen. Hän
toivoi että "minun" Aladdinilleni kävisi jotain! Mutta kaikkivaltias
päätti toisin. Minusta tuntuu että huhut häistä ovat huijausta. Baud ja Alikin
ystävät eivät ole lähteneet mihinkään vaan olivat pihalla koko päivän. Eivät
tienneet että Alik häipyisi. Sen vuoksi kukaan heistä ei mennyt ruokalaan
hakemaan ilmaista puuroa. He jäivät nälkäisiksi.
Kuultuani hääuutiset vastasin Azalle ja Linalle että toivon Alikille onnea.
Kiitos Allahille että pääsin hänestä eroon! Uteliaat naapurin naiset
hiippailivat ovelasti lähemmäksi koska he halusivat nähdä reaktioni. Ehkäpä
pillahtaisin itkuun? He nauttivat sellaisesta ja juoksevat ympäri pihaa uusia
juoruja kuultuaan. Mutta en voinut tarjota heille sellaista tyydytystä.
22. huhtikuuta 2000
Ihmiset ovat lahjoittaneet minulle niin
paljon vaatteita! He näkivät ettei meille ole jäänyt mitään ja että kuljen
ryysyissä. Kaikki hyvät ja uudet vaatteemme varastettiin. Eilen suurperheen
äiti lahjoitti minulle kengät mutta ne olivat liian pienet. Mikä harmi! Ne
pitää myydä tai vaihtaa leipään.
Luoksemme tuli kissa. Raidallinen. Se
asettui asumaan luoksemme. Annoin sille nimeksi Ibraška.
P.S.
Näin unta Sultanista. Hän sanoi
hymyillen: "Se on virhe! En ole kuollut, olen elossa."
Unen jälkeen minulta meni kauan
rauhoittumiseen. Vasta monen tunnin päästä onnistuin uskottelemaan itselleni
että hänet, siviili, ammuttiin eikä hän voi olla enää hengissä. Hänen sielunsa
ei vain voinut hyväksyä sitä.
Kirjoitin runon:
Kuin laulu keskeneräinen on elämäni tää,
joku aloitti mut se vaipui unholaan,
Se mitä oli kerran ei enää herää,
eikä nouse tuoreesta haudastaan.
24. huhtikuuta 2000
Alik joutui ojasta allikkoon! Hän on
kertonut että hänen lapsuudenkodissaan pyöri ryyppyremmi ja käytettiin
huumeita. Ja nyt kaikki toistui. Hän asuu hieman itseään vanhemman naisen
luona. Tämä on meikattu ja pitää hiuksensa auki. Nainen oli pukeutunut
päällystettyyn leninkiin ja vahakankaiseen mustaan takkiin. Alikin ottoäiti
suri ja valitti:
– Mikään usko ei hillitse häntä. Nainen
polttaa hasista ja Alikia odottaa sama, narkomania!
Alikia käy sääliksi eikä hän itsekään
iloitse. Miesparka, hän katsoo minua tyhjällä katseella eikä tervehdi.
Sen jälkeen kun pihalla kuultiin että
Aladdin on hengissä, minua on vihattu ja kadehdittu enemmän kuin ennen.
Olimme äidin kanssa alueen komendantin
luona. Siellä meille sanottiin että 25. huhtikuuta alkaen lämmintä ruokaa ei
enää jaeta kaikille — vain alle 14-vuotiaille lapsille ja eläkeläisille. Emme
ole eläkeläisiä ja täytin 15 vuotta 20. maaliskuuta. Eli meille ei annettaisi
ruokaa!
Me mietimme mitä tekisimme ja toimme
heille lääkärintodistuksia. Näytimme ne. Olimme hakeneet ne
poikkeustilaministeriön sairaalasta ja sairaalasta numero yhdeksän. Venäläinen
komendantti kirjoitti todistuksen jonka perusteella meille annettaisiin ruokaa
koko toukokuun ajan. Pelastuimme nälältä!
Kaiken tietävät Aza ja Lina odottivat
meitä pihalla ilmoittaakseen:
– Alik näytti ystävättärelleen isoäidin
talon. Hän on perijä, hänellä tulee olemaan oma koti! He kiusasivat minua,
"erehtynyttä morsianta" mutta en pettynyt. Kaikki haukkuvat Alikin
vaimoa. Olen varma että kaikki puolestaan haukkuvat hänelle minua! Olen varma
että he haukkuvat Alikin vaimoa koska he ovat kateellisia. Hänellähän on pysyvä
mies, kuten nykyään sanotaan, avomies. Ja Linalla ja Azalla ei ole edes
sellaista.
Budur-Patoška
25. huhtikuuta 2000
Saimme ruokakortteja! Juttelimme kauan
ahkeran Mašan kanssa joka on töissä ruokalassa. Hän on ainoa venäläinen nainen
joka onnistui työllistymään sinne. Harvalukuiset työpaikat ovat kaikkialla
tšetšeenien käsissä.
Päivällä vastapäisen talon asukit
tulivat kylään. Nuori nainen, Elita, josta tuli hiljattain leski ja hän jäi
yksin neljän lapsen kanssa. Hänen miehensä, bussikuski, kuljetti pakolaisia:
vanhuksia ja lapsia, vuoristokylistä ja vaaransi oman henkensä. Sotilaat
ampuivat hänen autoaan ja auto tippui kuiluun matkustajineen, jolloin kaikki
kuolivat. Elita on järkyttynyt. Hän on aivan nuori nainen mutta hänen hiuksensa
ovat harmaantuneet.
Hänen perheensä auttoi aina meidän
pihamme asukkaita. Elita suhtautui aina hyvin venäläisiin mutta nyt hän ei enää
puhu venäjänkielisille asukkaille eikä tervehdi. Meistä tehtiin vihollisia!
Rappumme naapurit tulivat kylään, äiti
ja poika jotka ajoivat minut sairaalaan viime lokakuussa. Ramzes oli
haavoittunut käteen ja jalkaan Urus-Martanissa. Tšetšeenitaistelijat pelastivat
hänet ja veivät sairaalaan mutta hän menetti osan sormistaan. Naapurit
kertoivat heti huonot uutiset: heidän autonsa on ammuttu korjauskelvottomaan
kuntoon.
Alikia ei näy pihalla. Sataa.
Setä Valeri keskimmäisestä
rappukäytävästä hakattiin pahasti. En tiedä kuka sen teki. Kun tänään tulimme
kotiin, emme saaneet oveamme auki. Piti kutsua yksi Borzovin veljeksistä
hakkaamaan ovemme auki ja hän teki sen. Huomenna korjaan oven. Meidän pitää
jälleen nukkua ilman lukkoa! Puoliksi kellarissa, vajonneet lattiat sekä juuri
ja juuri pystyssä pysyvät seinät — se on meidän asumuksemme. Ja nyt meillä ei
ole enää edes ovea.
Linasta ja Azasta on tullut aivan
törkeitä. Aamuisin he lähtevät kotoa tyhjin käsin ja illalla he raahaavat
kotiinsa säkkejä joissa on toisten omaisuutta. Toisinaan kankaan läpi näkyy
tavaroita jotka muistuttavat muodoltaan sankoja. Kymmeniä sankoja! Toisinaan
säkeissä kilisevät lasiset astiat.
Venäläinen eläkeläinen Lida, joka asuu
viereisessä talossa, huutaa kaikille ja kommentoi arvostelevasti. Joka päivä
hän pesee rappunsa luona kauniita vaaseja jotka hän on vienyt vieraista
kodeista ja sanoo:
– Asuntoni sai täysosuman. Minulla ei
ole mitään jäljellä, ei yhtään mitään!
Vielä, päiväkirjani, muista:
Tänä aamuna Vovka ja Olja ja isoäiti
Maria muuttivat pois. Heidän lähtöään vartioi neljä sotilasta rynnäkkökiväärien
kanssa. Sotilaat lastasivat omaisuutta valtavaan autoon! Selitys on että Olja
oli pari kuukautta töissä komendantinvirastossa ja palasi kotiin myöhään. Hänen
miehensä huolehti. Ryyppäsi. Yritti tulla vaimoa vastaan kotimatkalla. Mies
meni riitelemään Oljan töihin komendantinvirastoon ja haukkui häntä siellä. Hän
valitti kaikille, kertoi kuinka hänen vaimonsa työpaikalla liittovaltion
sotilaat sitoivat hänet puuhun ja halusivat ampua siihen paikkaan.
Olja-täti on ovela, hän ystävystyi
päällystön kanssa. Hän teki itselleen ja miehelleen uudet passit niiden
vanhojen tilalle, jotka tšetšeenitaistelijat takavarikoivat löydettyään heidät
vieraasta asunnosta varastamassa tavaroita! Hän itse kertoi siitä kaikille
pihalla. Nyt asia on muotoiltu näin: "Passi korvattu tulipalossa
menettämisen johdosta".
Hän itse kertoi meille kaiken tämän
hölmöyttään.
Hän laittoi miehensä kirjoille tämän
kuolleen äidin asuntoon. Kaikki asunnon asiakirjat oli varastettu sieltä! Huhut
korvauksista, jotka maksettaisiin tuhoutuneiden asuntojen omistajille, ovat
sitkeitä. Kun perhe lastasi tavaroita, yksi naapuruston vanhuksista,
sukunimeltään Andersen, tunnisti tavaroilla täytetyn matkalaukkunsa. Hän alkoi
huutaa:
– Minun! Minun laukkuni. Antakaa takaisin,
ryöstäjät!
Hän itki mutta kukaan ei kuunnellut
häntä. Yksi venäläisistä sotilaista, päinvastoin, puolusti muuttavia:
– Pää kiinni! Älä huuda ihmisten perään
tai saat mitä ansaitset! ja heristi rynnäkkökivääriään.
Näin että Olja-täti oli pukenut käsiinsä
äidin ruskeat käsineet. Ne olivat jääneet asuntoomme kun meidät ajettiin pois,
jääkaapin päälle. Nyt Olja oli pukenut ne päälleen ja auttoi lastaamaan autonsa
"omilla" tavaroillaan.
Lähtijät suunnittelivat liittyvänsä
Groznyistä poistuvaan armeijan osastoon ja matkustavansa sen mukana Mozdokiin.
Ehkä he vain pettävät meitä. He eivät luottaneet kehenkään naapureista sen
vertaa että olisivat pyytäneet muuttoavuksi! Vain sotilaat auttoivat heitä.
Perhe vei mukanaan pois kolme suurta
pakettiautollista erilaisia tavaroita. Minä säälin todella Andersenin mummoa.
Itse olen jo ymmärtänyt tavaroiden katoavuuden mutta hän tulee näemmä
ikävöimään omiaan jotka toiset varastivat häneltä hänen silmiensä edessä. Mutta
kuollessamme emme saa mitään mukaamme. Sen tiedän varmasti.
Muutama päivä takaperin Zolina tuli
tyttärensä kanssa. Heidän asuntonsa oli pahasti vaurioitunut ja he yöpyivät
naapureidemme luona. Zolina keräsi omaisuutensa rippeitä pölyn ja tuhkan
keskeltä ja kertoi, että hänen miehensä Suleiman ei koskaan saapunut heidän
peräänsä vaan katosi.
Patoška-Budur
26. huhtikuuta 2000
Luonamme on vieras. Hänen veljensä
antoi minulle lapun Aladdinilta, pakolaisleiriltä Ingušetiasta. Borzovyn
veljekset sekä heidän vanha äitinsä ja siskonsa lähtevät joksikin aikaa
Ingušetiaan. Siellä jaetaan pian ylimääräistä humanitääristä apua. He lupasivat
viedä kirjeeni Aladdinille ja Jinnille ja kertoivat että Ingušetiassa he
asuivat samalla kadulla Jinnin sukulaisten kanssa! Kun naapurimme vilustuivat
talvella ja olivat kipeinä, Jinnin sukulaiset antoivat heille maitoa joka
päivä. Kuinka pieni maailma onkaan!
Kun Elitan loppuja tavaroita pakattiin,
seisoin rappukäytävän luona ja katselin. En auttanut. Elita ei halua nähdä
ketään jolla on venäläinen sukunimi. Hän vihaa. Ymmärrän häntä. Mutta
tšetšeeninaapurimme jotka auttoivat häntä kantamaan tavaroita ja itkivät hänen
kanssaan hänen miehensä kohtaloa, varastivat osan kasseista ja piilottivat ne
rappukäytävän oven taakse. Aza, Lina ja Rezvan.
Sitten kun onnettoman lesken muuttokuljetus
kääntyi nurkan taakse, he kantoivat kassit suoraan rapun eteen ja alkoivat
jakaa saalista. He eivät hävenneet mitään vaan huusivat innosta. Mutta kävi
ilmi että he varastivat vahingossa lasten takkeja, koska Elitan perheessä on
paljon pieniä poikia ja tyttöjä. He mittailivat takkeja pihalla kaikkien nähden
mutta aikuisille typeryksille lasten takit olivat liian pieniä. Allah rankaisi
heitä!
Sitten he katsoivat ja huomasivat että
tarkkailen kaikkea oman rappuni luona. Aza kuiskasi:
– Venäläinen elukka tulee vielä
kielimään meistä.
Ja he menivät vastapäiseen taloon.
Budur
TOUKOKUU 2000
1. toukokuuta 2000
Eilen satoi rankasti mutta nyt aurinko
paistaa.
Ryöstelijät ravasivat koko yön ajan
ylösalas talossamme. Meidän pitää laittaa rappuumme uusi ovi mahdollisimman
pian. Tulisipa edes Bašir pian takaisin, muista naapureista ei ole juurikaan
hyötyä. Nyt pelottaa! Paljon enemmän kuin taistelujen aikana.
Talvesta lähtien pitkät
labyrinttikäytävät, jotka sotilaat puhkaisivat toisen kerroksen asuntojen
välille, ovat yhdistäneet kaikki raput. Vierailijat tulevat sisään yhdestä
paikasta ja menevät ulos ikkunoista tai toisten rappujen ovista. Ryöstelijät
ovat oppineet tulemaan sisään tyhjin käsin. He keräävät tavarat kärryihin jotka
he ovat heittäneet ikkunoista sisään aikaisemmin.
Kaksi päivää sitten luonamme kävi
poliisi ja kertoi uutisen että tšetšeenitaistelijat olivat muka ryöstäneet
minut sodan aikana. Sellainen seikkailu enkä minä ollut edes kuullut siitä!
Mutta äiti ja naapurin mummot ilmoittivat ettei mitään sellaista ollut
tapahtunut meillä. Tšetšeenipoliisi, joka oli töissä uuden esivallan
komendantinvirastossa, käveli pöytämme ääreen, avasi kirjan ja näki Jinnin ja
Aladdinin valokuvan. Hän kysyi:
– Keitä he ovat?
Äiti loukkaantui kamalasti.
– Olette törkimys, hän huomautti.
Ärsyttääkseni kutsumatonta vierasta
sanoin:
– Ne ovat kavereita
kirjanpitokurssilta, joilla kävin ennen sotaa.
Kutsumaton vieras oli varsinainen
virtahepo, laittoi ovet kiinni ja änkesi lähelleni. Hän alkoi lääppiä minua, se
elukka! Kun me sanoimme että hänen tulisi hävetä ja vastustelimme, hän suuttui.
Hän julisti:
– Minä edustan esivaltaa. Jos haluan,
tulen luoksenne vaikka keskiyöllä! Tarkistan henkilöllisyytenne jotta ette tee
konnuuksia.
Äiti tuli punaiseksi raivosta:
– Jos tulet kerrankin, toiste et
uskalla! Hän huusi ja näytti esivallan edustajalle hävytöntä käsimerkkiä.
Poliisi äimistyi ja ilmoitti vievänsä minut kuulusteluihin. Äiti nimitti häntä
idiootiksi ja sanoi että haavoituin torilla, lokakuussa.
Meillä on kymmeniä todistajia ja äiti
sanoi että jos näkee poliisin vielä kerrankin ovellamme, hän valittaa
venäläiselle komendantille ja uudelle hallinnolle. Ja hän lisää valitukseen
kaikki tarvittavat kopiot lääkärintodistuksista. Sairaalasta ? 9 ja
poikkeustilaministeriön sairaalasta!
– Lennät ulos "tuottoisasta"
työstäsi herjauksen ja tekaistujen tarinoiden vuoksi, äiti huusi ja menetti
malttinsa lopullisesti. Poliisi pakeni juosten ja murisi raivosta jotain
tšetšeeniksi.
Me selvitimme: tämä "toveri"
oli aluksi puhunut Baudin kanssa ja myöhemmin käynyt yötä myöten kylässä Azan
luona. Hän puhui Linan kanssa mutta ei tarvinnut tämän palveluksia. Ovela Aza
meni pihaan ja ilmoitti kaikille kovaan ääneen:
– Poliisi lähti!
Mutta me seisoimme rappukäytävän luona
ja näimme ettei hän ollut lähtenyt mihinkään. Minä ja äiti kiersimme talon ja
tarkistimme! Esivallan edustaja puhui kaikessa rauhassa ikkunalla Azan kanssa
sodasta ja joistain tietokoneista. Siitä että Aza on päätynyt
"kirjoihin" ja että hän voisi auttaa Azaa mutta vain, jos Aza
"on järkevä". Ja vielä parempi, jos Aza voi antaa tietoja, vinkkejä.
Me katsoimme varovaisesti heidän huoneeseensa ensimmäisessä kerroksessa: Aza
oli kattanut vieraalle pöydän. Pian hän poistui pihalle.
Minä ja äiti, kuin kaksi vakoilijaa, olimme
ehtineet kiertää heidän talonsa. Menimme lähelle suurta takkaa joka on
rakennettu keskelle pihaa taloista tippuneista tiilistä. Toivoimme että Aza
kertoisi meille edes osan totuudesta mutta Aza sytytti tulen ja asetti suuren
teekannun tulelle. Hän ilmoitti vielä kerran kovaan ääneen:
– Poliisi lähti jo kauan sitten!
Aza odotti kunnes tee kiehui. Hän
selitti että tänään hän on saanut tarpeekseen kaikista. Hän söisi päivällistä
ja asettautuisi nukkumaan.
– Älkää koputtako oveeni, Aza varoitti
kaikkia naapureita. Syön lääkkeitä ja asettaudun nukkumaan. Päätäni särkee.
Kotona äiti sanoi:
– Joskus hän oli kunnollinen ja rohkea!
Kuinka hän on voinut muuttua noin? Vai pelkääkö hän vain kovasti?
2. toukokuuta 2000
Tässä yksi viimeisimmistä
tuotoksistani:
((Runo 16 - kesken))
Lumi on jälleen verinen,
taistelu jatkuu tää,
johonkin juoksen,
mutta en ole kanssasi enää,
läpi savun ja liekkien,
kranaatinheitin tulittaa vihaisesti,
nuorena kuolemaan,
joku taas lähti,
ja eräs äiti,
hautaa lastaan,
ja teloittamaan taas yksi,
vitsaillen komennetaan,
ja en voi avata,
käsiäni jotka ovat ristissä,
ystäväni kuoleva,
makaa kinoksen päällä.
9. toukokuuta 2000
Tänään kaikki jotka juovat ovat
ehtineet menettämään kaiken inhimillisyytensä. He ampuvat jatkuvasti aseillaan ilmaan,
heittiöt! Monet perheet ovat palanneet kotiin lastensa kanssa. Kuinka vauvat
voivat nukkua? Heillä ei ole omatuntoa! He ovat unohtaneet tavalliset elämän
äänet ja kuurouttavat itseään tuolla ammuskelulla, aivan kuin se olisi
huumetta.
Seitsemäs toukokuuta ruokalassa töissä
olevan Mašan kotiin hyökkäsi neljä paikallista tšetšeeniä. He hakkasivat hänen
vanhan, sairaan äitinsä ja kuusivuotiaan pojan. Kaikki rahat, kaikki
todistukset ja kaikki ruoka vietiin. He hakkasivat ja raiskasivat Mašan ja lähtivät.
Maša ei tiedä kuinka elää tästä eteenpäin. Naapurit haluavat omia itselleen
hänen vanhan kotinsa ja maapalansa. Vallanpitäjät vaihtuvat mutta venäläisiä ei
puolusta kukaan!
Samalla kun olimme ruokajonossa Maša
meni meidän neuvostamme komendantinvirastoon kertomaan tapahtuneesta. Hänelle
annettiin avuksi vain muutama purkki säilykkeitä. Hän on vielä nuori,
24-vuotias eikä hänen kohtalonsa ole ollut helppo. Hänen ensimmäinen
aviomiehensä oli tšetšeeni mutta yhteiselo ei kestänyt kauan. Mies kuoli auto-onnettomuudessa.
Toinen aviomies oli venäläinen. He elivät yhdessä kahdeksan kuukautta mutta
mies kuoli syyskuussa 1999. Mies oli hyvä! Hän ei juonut ja oli valmis
adoptoimaan Mašan pojan mutta hän ei ehtinyt saamaan paperitöitä valmiiksi.
Maša itki. Hän sanoi pelkäävänsä. Ehkä
heidät tapetaan vanhan talon ja maatilkun vuoksi.
– Sitä ei voi myydä, hän valitti.
Kukaan ei osta! Kaikki odottavat vain sitä että pakenemme henkemme pitimiksi.
Neuvoin Mašaa vaihtamaan nimensä.
Lupasin tuoda hänelle tikarin itsepuolustusvälineeksi ja rukouskirjan. Päätin
että pyydän jotain ostamaan hänelle käsikranaatin. Nyt monet venäläiset naiset
ostavat niitä sotilailta. "Puolustaudu ja pysy hengissä!" — se on
tärkein tehtävä. Näin ja kuulin "Berezkan" luona kuinka venäläiset
sotilaat opettivat kahta mummoa.
– Täytyy irrottaa rengas ja painaa
laukaisin alas. Parempi seisoa lähellä seinää, se on turvallisempaa. Kranaatti
pitää heittää mahdollisimman kauas.
– Mitä pitää tehdä? kuuro mummo kysyi.
– Pitää tehdä näin, sotilas näytti hänelle.
Näin miten mummo otti kranaatin ja
antoi sotilaalle vaihtokaupassa purkin hilloa!
Eilen tapasin Alikin. Hän sanoi että
hänelle kerrottiin meistä likaisia juoruja, niin härskejä että hän oli vieläkin
poissa tolaltaan. Hänen tšetšeeniperheensä oli kieltänyt häntä tapaamasta
meitä. Hänet teljettiin kotiin, juotettiin viinaa ja sanottiin että hänen pitää
kostaa meille! Mutta Alik ei suostunut vahingoittamaan meitä. Hän mursi kiinni
teljetyt ovet ja lähti. Tällä kertaa Alik uskoo jättäneensä jättänyt ottoperheensä
lopullisesti.
– Äitiä käy sääliksi, hän toisti. Mutta
tulen vielä käymään hänen luonaan!
Alik tarkoitti iäkästä tšetšeeninaista
josta oli tullut hänen ottoäitinsä. Hän kertoi elävänsä tosiaankin nuoren
naisen kanssa mutta he eivät ole menneet naimisiin. Hän haluaisi ottaa käyttöön
tyhjän asunnon meidän taloissamme ja olla naapurimme. Alik lupasi antaa Mašalle
kallisarvoisen lahjan — käsikranaatin. Hän löysi sen silloin kun etsi kuollutta
palstoilta meidän pyynnöstämme.
– Kun Maša on säikäyttänyt ne kerran
kunnolla, toista kertaa he eivät enää tule! Alik pohti heiluttaen käsiään.
Mutta parempi heittää se toiseen suuntaan eikä ihmisiä kohti. Kunhan tulee
tarpeeksi ääntä.
Miksi niitä venäläisiä ja tšetšeeneitä,
jotka haluavat muuttaa pois tasavallasta, ei tueta? Maamme on pannut sodan
jalkoihin eläkeläiset ja meidänlaisemme ihmiset ilman suuria perheitä. Se on
jättänyt kohtalon armoille. Yksinäiset, äidit lapsien kanssa, invalidit,
sairaat! Mitä tarvitaan? Halukkaat pitää evakuoida. Heille pitää tarjota
asuntoja ja työtä, rauhallisissa kaupungeissa jotka eivät ole huonompia kuin
Groznyi. Helmikuussa 1944 Stalin karkotti tšetšeenit kolmessa päivässä
Kazakstaniin. Miksi nyt vuonna 2000 siviilien evakuoinnista on tullut
ratkaisematon ongelma? Ilmeisesti kukaan ei tarvitse heitä.
Kaikkien vapaaehtoisten muuttajien
talot ja asunnot pitää antaa heille jotka niitä tarvitsevat. Heille, joiden
tilanne on parempi, ja jotka voivat, ja mikä tärkeintä, haluavat jatkaa
elämäänsä Tšetšeniassa. Pois muuttavien on välttämättä saatava hyvä rahallinen
korvaus henkisistä kärsimyksistä ja materiaalisista menetyksistä. Kaikkien,
riippumatta kansallisuudesta ja uskonnosta. Sellainen on projektini. Jos olisin
itse vallan kahvassa, toimisin näin!
Jo yhdeksän päivää on kulunut kirjeeni
lähettämisestä. Aladdin, veljeni, ystäväni, voiko olla ettet tulekaan?
Prinsessa Budur
10. toukokuuta 2000
Tänään me kuljetimme käsikranaatin
kaikkien sotilaiden tarkastuspisteiden ohi, äidin taskussa. Tarkastuspisteitä
oli kolme tai neljä.
Kävimme kotona Mašan luona. Kamala
köyhyys! Siellä ei ole lainkaan tavaroita. Keräsin pois muuttaneiden
naapureiden meille lahjoittamien tavaroiden joukosta lahjoja Mašalle. Me
ostimme suklaata hänen pojalleen. Keräsimme pikkurahaa viemällä tyhjiä vodkapulloja
joita lojui joka puolella.
Äiti paistoi kaksi leipää ja siveli ne
hillolla. Minä toivon että Maša kääntyisi islamiin. Silloin, jos hän muuttaa
nimensä, hänen elämänsä paranee. Me puhuimme kärsineen Mašan kotona kovaan
ääneen että meidän miehemme tarpeen vaatiessa asuvat hänen kotonaan. Ja he
saavat huligaanit kiinni.
Lähistöllä asuvat katsoivat ja
kuuntelivat. He ilmeisesti arvelivat että olemme hänen ensimmäisen miehensä,
lapsen isän sukulaisia. Kun lähdimme Mašan luota, pyöräilevä poika roikkui kauan
perässämme. Hän selvästikin seurasi meitä.
11. toukokuuta 2000
Pyörryin puurojonossa. Sydämestäni
alkoi ottaa eikä kukaan saanut minua tajuihini pitkään aikaan. Sattumalta
lähistöllä oli naislääkäri. Hän huusi:
– Pulssi katoaa. Me menetämme hänet!
Minut pelasti venäläinen sotilas, vettä
kuljettava ajuri. Hän heitti valtavan vesisäiliön maahan. Jonossa seisovat
huusivat raivostuneina sillä juomavedestä on suuri pula. Mutta vesikuski ei
kuunnellut heitä vaan veti minut nopeasti kuljettajan puolelle. Äiti kiipesi
vierelle, käsissään vaalea rätti.
Ympärilleni syntyneen sekasorron aikana
huomaamattoman näköinen nuori tšetšeeni piirsi omalla verellään punaisen ristin
valkoiseen rättiin! Äiti laittoi tämän "lipun" ikkunaan.
Epätoivoisesti tuutaten venäläinen sotilas ohitti kaikki tarkastuspisteet ja
ajoi meidät sairaalaan. Lääkärit ehtivät tuomaan minut takaisin äidilleni ja
tämän maapallon kamaralle.
Prinsessa
14. toukokuuta 2000
Maša ilmoitti että häntä on alettu
tervehtimään. Naapurit lähettivät lapsensa tuomaan hänelle ruokaa. Niinpä!
Teatteriesityksemme oli siis onnistunut.
15. toukokuuta 2000
Keräsimme alumiinia ja saimme 50
ruplaa. Sadetta! Loputtomia harmaita ja himmeitä päiviä.
Tässä runo vanhasta vihkosta jonka
löysin pihalta:
Pääskyset visertävät kattojen yllä kierrellen,
Vaatetettu kevät astelee kauniina!
Käy taloon surun ja murheen
Tuo kukitettu kaunotar komeana ja kopeana.
Kuinka sietämättömät nuo juhlavat kasvot kevään!
Kuinka surullinen tuo puiden asu vihreä!
Ja ajattelen: koska kuihtuvat alla syksyisen sään?
ja keltainen lehtimatto meidät jälleen yhdistää?
En tunne kirjoittajaa.
Aladdin! Nämä rivit ovat meistä.
Odotan.
Budur
22. toukokuuta 2000
Käymme kauppaa äidin kanssa. Eilen
saimme uutisia Aladdinilta ja hän lupaa tulla kymmenes päivä kesäkuuta.
Borzovyn veljekset ovat talossa ja toivat uutisia. Heidän vanha äitinsä toi
itselleen kissan. Pienen ja oranssin.
Menen palstoille hakemaan marjoja ja
hedelmiä vaikka siellä voi olla lankamiinoja. Mutta mitä muutakaan voin tehdä?
Haluan syödä! Sinun emäntäsi, päiväkirja.
30. toukokuuta 2000
Hei!
Näin unta legendaarisesta Titanicista
enkä turhaan! Torilla tapasin Kusumin sukulaisen, hänen vanhan tätinsä. Hän
alkoi heti ehdottaa että menisin naimisiin hänen vanhan poikansa Abdullahin
kanssa. Se kuuluu tšetšeenien tapoihin — esitellä ja naittaa. Hän kertoi meille
paljon. Esimerkiksi että Kusum haavoittui olisi kohta tulossa äitinsä luokse
Groznyihin. Kirjoitin ylös tädin osoitteen.
Mutta tärkeimmät uutiset olivat
katkeria: Kusumin poika kuoli sodassa, Daud oli 21-vuotias!
Dal getš Doila tsun! *) <Alaviite:
*) Levätköön taivaassa.> Se tapahtui talvella.
Ja muistin kun eräänä talviyönä heräsin. Rotat vikisivät kylmästä ja
yrittivät mönkiä luokseni lämmittelemään. Poltin kynttilää mutta ne eivät enää
pelänneet valoa. Ne yrittivät tulla lähemmäksi, lämpimään. Lopulta en enää
yrittänyt ajaa niitä pois ja ne hiljentyivät jalkoihini. Sitten tunsin
tönäisyn. Avasin silmäni. Ja vieressäni oli haamu. En ollut unessa vaan näin
sen! Pitkä mies vaaleassa kaavussa. Hän peitti kasvonsa huolellisesti huppuun:
– Tulin hyvästelemään sinut. En halua säikäyttää! Haavoituin vakavasti, hän
sanoi. Tulin näkemään sinua viimeistä kertaa.
– Koska Daud kuoli? kysyin sukulaiselta. Ennen uutta vuotta vai sen
jälkeen?
– En tiedä, Kusumin sukulainen vältteli
vastausta. Mutta haava osui kaulaan ja päähän, edes äidin ei annettu nähdä
ruumista. Ruumis oli niin pahasti runnoutunut.
Budur
KESÄKUU 2000
4. kesäkuuta 2000
Kävimme Kusumin luona, tarkemmin sanoen
hänen sairaan äitinsä ja pikkusiskonsa luona. Tapahtui jotain omituista. Kun
koputimme, joku tuli ulko-ovelle ja juoksi sitten pakoon kevyin askelin. Viiden
minuutin päästä luokseni tuli Kusumin nuorempi sisar, ihmeellinen lapsi
käsissään. Me arvasimme heti että se oli hänen tyttärensä. Hän syntyi
tammikuussa 2000, tulituksen aikana! Tytölle oli annettu itämainen nimi
Raisojana.
Kusumin sisko oli hermostunut,
erityisesti puhuessaan minun kanssani, mutta kutsui meidät sisään. Tarjosi
teetä. Hänen naamansa nyki oudosti. Hän sanoi että Kusum ja Aladdin ovat
onnellisia. Kohta heille syntyy lapsi.
Hän vahvisti sisarenpoikansa Daudin
kuoleman.
Iso, rikas talo! Mutta omituista ettei
hänen kuolevalla äidillään ole halpaa lääkettä päänsärkyä vastaan. Säälin
kuolevaa mummoa. Istuin hänen vieressään ja tein hänelle kevyen hieronnan.
Pyysimme Kusumin vieraaksi luoksemme. Kaikesta huolimatta olisimme iloisia
tapaamisesta.
Aladdin, älä ole pelkuri. Kerro meille
totuus. Me ymmärrämme. Kunhan et vain häviä elämästämme jälkiä jättämättä!
Suoraan sanoen olen niin väsynyt kaikenkattavaan ja kaikenläpäisevään
valehteluun että vain runot ovat pelastus minulle.
((Runo 18 - kesken))
Olen kuoliaaksi väsynyt olemaan,
en ota elämältä mitään vastaan,
mutta köyhää maatani rakastan,
koska en ole nähnyt muutakaan.
O. Mandelstam
7. kesäkuuta 2000
Taistelut ovat alkaneet taas! Koko yön
ajan on ammuttu Tšernoretšen kylän puolella, se on noin kahden tunnin
bussimatkan päässä luotamme. Näimme kolme suurta lentokonetta. Moottorin
äänistä päätellen ne olivat pommikoneita. Ne lensivät kotiemme yllä sinne päin.
Voi kaikkivaltias! Anna minun nähdä
Aladdin edes kerran! Kuinka sieluni sureekaan.
Palstoillamme on kahdeksan
koiranpentua. Niitä suojelee kaksi isoa koiraa — isä ja äiti! Kissani Ibraška
nukkuu koko ajan. Se on vanhentunut.
Tykeillä ammutaan tänään kovasti. Ne osuvat palstoille jotka ovat tiemme
toisella puolella.
Zavodskoin alue on tulessa.
Budur
11. kesäkuuta 2000
Keräämme hedelmiä hylätyillä
palstoilla. Jalat uppoavat usein astuessa, ja silloin ajattelen niitä jotka
makaavat siellä matalissa haudoissa. Myymme saaliimme pienillä toreilla ja
vaihdamme leipään. Äiti raivaa meille varovaisesti polkua kasvustoon. Yritämme
kulkea astumatta polkumiinoihin ja osumatta lankamiinoihin.
Kilpailijat hyökkäävät torilla
kimppuumme. Naapuri, jonka luota haimme teeliinamme, on vihollinen. Lida
huutaa:
– Palstat jätettiin minulle! Ne ovat
kokonaan minun.
Mutta totuus selvisi pian. Palstojen
todelliset omistajat, esimerkiksi naapurimme Zulai, tulivat takaisin. Me
kysyimme häneltä:
– Mitä meidän pitäisi tehdä?
– Annan kaikkien kerätä hedelmiä. Ja
ennen kaikkia teidän, hän sanoi ja antoi minulle pikkurahaa veden ostamista
varten. Vesi maksaa rahaa, yksi sangollinen maksaa ruplan. Vesikuskit
kuljettavat sitä roskien kanssa mutta kaikki ostavat. Vesikuskit hakevat sitä
altaista jotka sijaitsevat jossain.
Marjam-täti saapui. Hän kertoi että
naapurimme toisesta kerroksesta, Ramzesin veli Rezvan, saapui hänen
sukulaistensa luo. Hän valehteli että minä ja äiti nukumme nahkaisten
huonekalujen päällä! Hän oli väittänyt että olimme rikastuneet hurjasti.
Olisiko se ollut mahdollista muuten kuin varastamalla?
– Kuinka voikaan valehdella noin?
Marjam hämmästeli ja katsoi ympärilleen. Selvä! Valehtelijan päämäärä on
saattaa teidät vastuuseen omista teoistaan. Omatuntoa hänellä oli aina
vähänlaisesti.
Vanhat asukkaat muistavat hänen
"urotyönsä" ajalta ennen sotaa: varkauksia ja tapon yrityksiä.
Marjam päätteli:
– Oikean totuuden näkee vain kun näet
asiat omin silmin. Korvat voivat kuulla petoksen. Valehtelijat käyttävät niitä
hyväkseen.
Tänään pommitettiin Argunia, kaupunkia
Groznyin lähellä. Monet kuolivat. Syy? Armeijan kuljetuspanssariajoneuvo oli
räjäytetty.
Taannoin seisoimme äidin kanssa
pysäkillä kun ohi ajoi kuljetuspanssariajoneuvo. Sen taksaan oli kiinnitetty
käsikranaatti. Emme tiedä oliko se oikea vai kiinnitetty vitsinä. Sotilasautot
ajavat aina hurjaa nopeutta. Niillä on määräys: "Ei saa pysähtyä." ja
ne voivat helposti murskata epäonnisen jalankulkijan.
Keitimme äidin kanssa kompottia kun
kylään tuli Alikin nainen. Hän halusi ystävystyä kanssamme. Alik on vilustunut.
Annoimme hänelle viemisiksi aspiriinia ja vähän hedelmiä.
Budur
13. kesäkuuta 2000
Tänään löysimme äidin kanssa kuolleen
tšetšeenin aprikoosipalstalta. Mies oli sotilaan talviasussa.
Avasin portin ja olin astumassa
askeleen kun näin hänet suoraan edessäni. Löydön koodinimi on
"maastopuku".
Ehkä juuri hänestä näin kerran unta?
Emme tiedä mitä tehdä ruumiille. Se ei ole muuttunut muodottomaksi vaan näyttää
siltä kuin nuori mies nukkuisi. Hänen poskistaan heijastuu ilta-auringon
punerrus. Kastanjanväriset, hieman oranssit hiukset, vaaleanharmaansiniset
silmät. Pää asettunut käden päälle. Yllättävää!
– Älä koske! äiti varoitti.
Päätimme kertoa kuolleesta Marjamille
ja Valera-sedälle. Sääli että kameramme on varastettu. Ehkä hänen äitinsä etsii
häntä, ehkä hänellä on vaimo. Harmittaa kovasti. Päätimme tehdä näin:
kuvailemme paikan jossa ruumis makaa ja kuolleen ulkonäön. Jaamme kuvausta
keskustorilla. Omiaan etsivät menevät katsomaan.
Muistan Timur Mutsurajevin kappaleen.
Hei, shahidi!
Kaunis puhdas muotosi
salaperäinen hymysi!
Mitä näit, shahidi?
Ehkä puutarhat taivaalliset,
Rakkaudessa ja nautinnossa,
ovat päiväsi ikuiset.
14. kesäkuuta 2000
Väsyn kamalan nopeasti. Riitelen äidin
kanssa. Ibraška-kissa hymyilee ja nukkuu. Päätin kirjoittaa ylös Timur
Mutsurajevin laulun profeetta Muhammedista. Täällä kaikki rakastavat näitä
lauluja, jopa venäläiset mummot:
Koittaa aika ja heikkenee Umma,
enkä ole elänyt aikoihin päällä maan.
Iljettävät aatteet tavoittavat uskon,
ja maailma vaipuu alhaisuuteen ja
likaan.
Muistelen Aladdinia. Ehkä Daud anoo
tuonpuoleisessa että tapaisimme? Korkealla yllämme on myrsky. Kylmät mustat
aallot sieppasivat laivan kurimukseensa. Jalkojeni alla on taivas ja valkeita
pilvenhattaroita. Ei ole suikalettakaan maata. Peilikuva. Ja olen yksin.
Sellaista unta näin.
Budur
18. kesäkuuta 2000
Keräämme palstoilla hedelmiä. Nousemme
aamuviideltä. Kannamme mukanamme taitettavia tikapuita koska emme osaa kiivetä
puihin. Syksyyn mennessä meidän on ostettava myyntiin halpoja tuotteita:
tupakkaa, suklaata, mehua. Työpaikkoja ei ole. Työttömyyskorvaus on naurettava
eikä kukaan edes anna sitä meille.
Kolme päivää sitten "Novoin"
pysäkillä tapettiin kaksi venäläistä sotilasta. Ampujat katosivat jälkiä
jättämättä. Sotilaat kostivat tavallisille siviileille. Koululaisia otettiin
kiinni. Ammuttiin ympäriinsä sattumanvaraisesti ja tyttö haavoittui.
Torilla rupattelimme harmaahiuksisen
Hasanin ja hänen vaimonsa kanssa. Ennen me riitelimme toripaikasta, nyt olemme
ystäviä! Hasan on siisti ja kaunis mies. Hänellä on poika ja tytär.
Kirjoitan uusia runoja joka päivä.
((Runo 21 - kesken))
Niin lyhyt on elämämme,
kaikki lähtee eikä koskaan palaa,
mutta rakastan sinua kuin veljeä omaa,
ja sinusta tuli veli minulle!
Itken usein ja tunnen omituista ikävää.
Prinsessa Budur.
20. kesäkuuta 2000
Tuhoutunut kotimme täyttyy naapureista.
Monet palasivat jo toista kertaa. He tuovat mukanaan tavaransa ja humanitääristä
apua jota oli jaettu pakolaisleireillä. Jotkut elelivät siellä mukavasti,
heille jaettiin vaatteita. Pakolaisia ruokittiin lihalla!
Toisen kerroksen asukkaat ilmaantuivat
takaisin: Nura ja hänen poikansa Rezvan — tunnettu valehtelija. Ovemme lukko hajosi
saman tien. Saimme sen juuri ja juuri korjattua!
Päivällä näin miehen gantamirovilaisen
sotilaspuvussa. Hän näytti Jinniltä. Kun katsoin tarkkaan, huomasin että näin
väärin.
Tänään sataa. Kesällä epätavallinen
lämpötila: on pakkasta. Kaikki kulkevat takki päällä.
Budur
21. kesäkuuta 2000
Tapahtui kohtaamisia:
Näin naisen valtavassa huivissa,
samanlaisessa kuin Kusumilla, ja menin hänen luokseen. Ostin häneltä jäätelöä
ja kiitin arabiaksi. Hetken päästä nainen juoksi perääni. Me keskustelimme ja
hän lupasi selvittää mitä Aladdinille
ja Kusumille kuuluu.
Yhtäkkiä näimme Luiza-tytön joka oli
töissä kahvilassa ja unelmoi kirjailijanurasta. Hän kirjoitti kirjan
ensimmäisestä sodasta, sen nimi on "Niin lyhyt on elämä". Aivan kuin
rivi runostani!
Luiza voitti palkinnon nuorten
kirjailijoiden kilpailussa.
Kerroin hänelle että kirjoitan
päiväkirjaa. Kävi ilmi että Luiza tuntee Aladdinin. Hän pahoitti mielensä, kun
kerroin odottavani häntä. Mutta piti suunsa kiinni. Ei alkanut juoruilemaan.
Zarina-tyttö myy torilla perinteisellä
tšepolgaš-rahkalla täytettyjä piirakoita kanssa. Hänen äitinsä paistaa niitä,
niistä he saavat elantonsa. Hän on 13-vuotias. Äiti on venäläinen, isä
tšetšeeni. Isä jätti heidät. He elävät yksin. Yhdessä Zarinan kanssa odotamme harvoja
asiakkaita ja unelmoimme: hänen isänsä varmasti palaa vielä. Hän vie Zarinan ja
hänen äitinsä rauhallisemmille maille!
Eilen tapettiin taas kaksi nuorta
sotilasta. Pienellä torilla, lähellä bussivarikkoa. Kaikki myyjät pakenivat
salamannopeasti. He pelkäsivät että venäläiset sotilaat kostavat ja ampuvat
kaiken maan tasalle, sillä torilla tapahtui niin jo toista kertaa!
Prinsessa Budur
22. kesäkuuta 2000
Kaikki mitä Aladdin selitti minulle
uskonnosta oli vähän sinne päin. Monissa kysymyksissä hän huijasi minua,
tietämätöntä. Nyt ymmärrän: huivi päässä suojaa sopimattomilta suhteilta. Hän
selitti että se on turvani tšetšeenejä ja venäläisiä vastaan. En tarvitse
ketään. Olen yksin. Ainoa jonka edessä voin hävetä on Kaikkivaltias. Koska
rakastan toisen naisen miestä!
Saamieni tietojen mukaan Aladdin ja
Jinni viettävät kissanpäiviä. He avasivat oman yrityksen. Liikemiehet!
Ingušetia on paratiisi Tšetšeniaan verrattuna, se ei ole raunioina.
Sivilisaatio! "Veljieni" mahat ovat varmaankin aina täynnä. He voivat
huvitella. Siellä on selvästi sähköä, televisio ja asunnot mukavuuksilla. Mutta
minä asun kuin mustassa aukossa joka on syntynyt siihen missä joskus oli
kaupunki. Romahtaneessa, kylmässä asunnossa, ilman viemäriä ja vettä. Ilman
normaalia ruokaa.
Me olemme tosin ostaneet äidin kanssa
itsellemme mekot. Mutta palstojen hedelmät ovat vain väliaikainen ratkaisu.
Mitä syömme niiden jälkeen? Työpaikkoja ei ole! En voi syödä tavallista ruokaa
pitkäaikaisen nälän, suolattujen tomaattien ja soodaan tehtyjen raakojen
taikinakokkareiden jälkeen. Useamman talvikuukauden ajan meillä ei ollut mitään
muuta ruokaa. Tulen yhä heikommaksi ja olen yksin sodan jälkeisten julmien
riitojen maailmassa.
Prinsessa Budur
24. kesäkuuta 2000
Kaikki odottavat tšetšeenitaistelijoiden
hyökkäystä. Pieni tori bussivarikon pysäkillä suljettiin
ja siirrettiin keskustaan. Kaikki
kauppaa käyvät tšetšeeninaiset tappelivat ja riitelivät kauppapaikoista.
Olimme Ivanovon pysäkillä.
Tarkastuspisteiden venäläiset sotilaat muistivat meidät, varmaankin hedelmien
takia. He nyökkäävät, huutavat: "Terve!" Se on vaivaannuttavaa.
Yritän olla katsomatta heidän suuntaansa — suurin osa miehistä on riisunut
vaatteensa. Luodinkestävät liivit alastoman torson päällä. Onko se muka
univormu?
Onnistuin saamaan jotain selville
kahden nuoren sotilaan taposta. Kaksi kaveria lähestyi heitä selän takaa.
Molempia sotilaita ammuttiin samanaikaisesti niskaan. Tappajat kävelivät
korostetun rauhallisesti pois sairaalan ?? 9 suuntaan. Tšetšeeneillä ei
yleisesti ottaen ole tapana ampua selkään. Erikoistapaus! Voi olla etteivät he
sovella tapojaan venäläisiin. Tämän tapauksen jälkeen bussivarikon tori
suljettiin.
Patoška
26. kesäkuuta 2000
Eilen rupattelin venäläisen Nadja-tytön
kanssa. Sodan aikana hän asui Kusumin kanssa erään arabitaistelijan luona jota
kutsuttiin vaariksi. Hän kertoi että vaari oli nuori, hyvännäköinen ja oikein
kunnollinen. Hän pysytteli erossa naisista. Nadja istui luonamme pitkään ja
muisteli elämäänsä. Ennen sotaa Nadja oli naimisissa arabin kanssa. Hän osaa
hyvin venäjää, oppi sen jo lapsena pihalla leikkiessään. Arabiaa hän puolestaan
oppi yliopistossa, Itämaiden tutkimuksen laitoksella. Siellä hän myös tutustui
tulevaan aviomieheensä.
He menivät naimisiin sodan alkaessa
syksyllä 1999. Mies lähti ensimmäisenä Groznyistä ja sanoi lähettävänsä
sukulaisen tai ystävän hakemaan häntä. Sukulainen saapui mutta toimi
omituisesti. Hän vei Nadjan toiseen paikkaan kuin missä hänen miehensä oli!
Nuoret eivät tietäneet toisistaan mitään. He menivät naimisiin lokakuussa ja
mies kuoli joulukuussa uuden vuoden alla.
Nadja on raskaana. Hänen miehellään on
mainio nimi. Abutalha, aivan kuin tähti jostain arabialaisesta tähtikartasta.
Abutalhin isoisä ja isoäiti asuvat Mekassa. Hänellä oli ennestään ensimmäinen vaimo
ja kaksi lasta tämän kanssa. Nadja jäi äitinsä luokse ja kun he palasivat
Groznyihin, selvisi että heidän asuntonsa oli ryöstetty armottomasti. Nyt äiti
ja raskaana oleva tytär elävät myyden kerosiinia lamppuja varten ja dieseliä.
Nadjalla on yksi ainoa leninki, musta.
Annamme heille hedelmiä ja keksejä
joita myymme. Tänään ostin kilon tomaatteja ja porkkanaa. Jin ne puoliksi
Nadjan kanssa.
Budur
27. kesäkuuta 2000
Meillä on nyt pöytä keskustorilla. Yksi neljää myyjää varten. Yhdessä
kanssamme ovat tšetšeenisisarukset Roza ja Alida. He myyvät yrttejä joita he
keräävät sovhoosi "Rodinan" hylätyiltä pelloilta. He kulkevat
ryhmänä, polkua pitkin miinoitetulla pellolla. Kertovat että joku heidän
tutuistaan on jo räjähtänyt miinaan. He repivät persiljaa ja tilliä myytäväksi,
sitovat niistä kimppuja.
Alida on eronnut miehensä kanssa. Rozan mies on Georgiassa. Hän odottaa
viisumia ja aikoo muuttaa miehen perään. Rozan pieni poika asuu hänen kanssaan.
Roza ehdotti:
– Voitte asua kanssani asunnossa vuoden
tai kaksi. Ilmaiseksi, tietenkin! Vettä ei ole eikä sähköä. Mutta viemäri
toimii eikä tarvitse käyttää sankoja. Rottia ei myöskään ole. Talvea varten
siellä on valurautainen takka.
Lupasimme harkita asiaa mutta meillä ei
ole rahaa. Ei edes pienimpään autoon jolla voisimme muuttaa tavaroita. Roza
kertoi minulle itsestään ja siitä miten hän kerran karkasi kotoa puolisonsa
luokse. Roza ei koskaan katunut valintaansa. He ovat olleet yhdessä jo
seitsemäntoista vuotta!
Ja kun hän oli vielä tyttö, hänet varastettiin kuten paikallisiin tapoihin
kuuluu. Häntä painostettiin avioon toisen kanssa mutta Roza piti päänsä eikä
suostunut. Vanhimmat pitivät istuntojaan ja pääsivät sopuun joten hänet
palautettiin kotiin äidin luokse. Roza on blondi ja hänellä on vaaleansiniset
silmät. Hänen siskonsa Alida on tummaverinen ja tummasilmäinen.
Marjam-täti tuli asuntoonsa jossa
mummot Stasja ja Nina yhä asuvat.
Näin unta Aladdinista. Kiitos!
Prinsessa
30. kesäkuuta 2000
Meitä on alettu syrjiä torilla! Suuri
tšetšeeniperhe valtasi pöytämme. Törkimykset! Ajattelin polttaa pöydän, valaa
sen kerosiinilla ja sytyttää. Näin se ei jäisi kenellekään! Mutta äiti neuvoo
luopumaan aikeesta. Hän sanoo etteivät toiset ole syypäitä tapahtuneeseen.
Heidänkin pöytänsä ovat puisia ja ne palaisivat mukana. Hän ehdotti
toisenlaista taktiikkaa. Pöydänjalat voisi sahata. Kun valtaajat asettavat
siihen myytävänsä, pöytä kaatuu maahan. Näin ainoastaan syylliset kärsivät!
Nadja soitti eilen ja toi miehensä
valokuvan. Nadjan mies on ronski nuorimies joka nauraa kaikissa kuvissa. Nadja
näyttää hyvältä ilman huivia. Kuvassa hän seisoo miehensä vieressä
paljaspäisenä jolloin hänen vaaleat hiuksensa näkyvät.
– Mies ei pakottanut minua peittämään
päätäni, Nadja tunnustaa. Mutta nyt peitän hiukseni kokonaan, päätin näin itse!
Hänen muistolleen.
Meitä ympäröivät naiset leskeytyvät
nuorina. Tšetšeniassa avioidutaan varhain, 14–16 -vuotiaina ja nyt aivan nuoret
naiset ovat leskiä. Niin monta tuhottua perhettä! Orvot ovat täyttäneet
synnyinmaani.
Kuinka minua on onnistanut! Joskus
kovat kivut kiusaavat minua mutta en kehtaa nurista.
Vielä yksi juttu, illalla näin Nadjan
nuoren kaverin kanssa. Hänellä oli pikkusormessaan hopeinen sormus jossa oli
akaattikivi. "Minun" Aladdinillani oli samanlainen. Esitin etten
näkisi heitä. Ei kuulu minulle.
Prinsessa Budur
HEINÄKUU 2000
1. heinäkuuta 2000
Nadja kävi lääkärintarkastuksessa.
Lasketuksi ajaksi määriteltiin 15. kesäkuuta. Mitä hän tekee vauvan synnyttyä?
Kuinka hän voi elää sen kanssa?
Tapasimme Tanjan ja hänen tyttärensä
Julkan. Ostimme tavaraa myyntiin, kolme kartonkia tupakkaa. Jokaisesta askista
voi saada ruplan voittoa. Kuinka näin voisi rikastua ja saada syödäkseen?
Pihalla riitelemme usein naapuritalossa
asuvan venäläisen eläkeläisen Lidan kanssa. Sodan aikana hän vihasi
tšetšeenitaistelijoita, ainakin hän väitti niin. Myöhemmin selvisi että hänen
vävynsä on yksi heistä! Lida oli se joka hukutti onnellisen koiraperheen
koiranpennut. Näin kuinka koiraäiti itki. Onnistuin pelastamaan yhden pennun.
Palstojen kaivo on oikein syvä ja piripintaan asti täynnä sadevettä. En
onnistunut pelastamaan muita pentuja.
Torilla kerrotaan että ennen sotaa
riitaantuneet tekevät toisistaan nyt valheellisia ilmiantoja. He laittavat
viranomaiset toistensa perään. Sen vuoksi ihmiset kuolevat usein syyttä suotta.
Kukaan ei tutki syytöksiä tosissaan. Monille virkakoneistossa toimiville on
tärkeämpää tehdä nopeasti uraa ja luoda vaikutelma työnteosta. Joskus
ilmiantajilla on taloudellisia intressejä — he voivat esimerkiksi ryöstää
rikkaan talon joka on yhtäkkiä tyhjentynyt. Tiedän yhden tällaisen tapauksen.
Eräät myivät auton, heistä tehtiin ilmianto ja myyntirahat päätyivät
ilmiantajille.
Öisin ympäri kaupunkia taistellaan.
Budur
Sunnuntai, heinäkuu 2000
En tiedä onko tänään 9. vai 10. päivä.
Näin unta Nadjan miehestä, Abutalhasta. Näin hänet valokuvassa mutten ole
koskaan nähnyt häntä elossa. Hän puhui unessani pässistä joka pitää teurastaa!
Olen pahoillani mutta en voi tehdä sellaista. En ymmärtänyt unen viestiä.
Pyytääkö hän minua muistamaan häntä?
Pidän Lida-mummon pienestä
lapsenlapsesta, viisivuotiaasta pojasta. Hän sanoi että on rankaistava heitä
jotka tuhosivat hänen kotinsa. Puhuu että kun hän kasvaa, hänestä tulee yhtä
vahva ja yhtä rohkea kuin isästään!
Marjam-täti kertoi salaisuuden äidille
— hän on vakavasti sairas. Syöpä.
18. heinäkuuta 2000
Tänään on Alikin syntymäpäivä! Hänen
avovaimonsa tuli käymään ja kutsui meidät juhliin. Mutta emme voi mennä
porukkaan jossa juodaan ja poltetaan ja jossa suhteet ovat vapaita.
Kieltäydyimme kohteliaasti terveyteemme nojaten.
Myymme tupakkaa. Olemme alkaneet
tienata tuotteillamme tarpeeksi saadaksemme syödäksemme mutta elämme yhä
säästeliäästi. Kunpa meitä ei vain ammuttaisi!
Nadjalle syntyi poika 13. heinäkuuta!
Siksi pojan kuollut isä tuli uneeni. Abutalha, kuten muistan, puhui pässin
uhraamisesta mutta minä en ymmärtänyt silloin. Synnytys oli helppo. Pojalle
annettiin venäläinen nimi: Mihail. Hänen kansalaisuudekseen kirjattiin
venäläinen. Me onnittelimme nuorta äitiä ja onnellista isoäitiä. Annoimme
ruokaa, sitä mitä oli pöydässämme, ja vähän rahaa.
Vielä yksi sattumus: keräsin
mustaherukkaa palstoilla ja ilta koitti. Alkoi hämärtyä. Lähdin kotiin ja
päätin jatkaa aamulla, täyttää tonkan marjoilla. Tulin ja aloin kerätä marjoja
ja tunsin kuinka jalkani uppoutuvat maahan. Pensaiden alla maa oli pehmeää,
vastakaivettua. Sitten ymmärsin että jalkojeni alla on ihmisten ruumiita.
Huonosti haudattuja. Nämä palstat olivat sotilaiden tarkastuspisteelle vievän
tien vieressä.
Aloin pelätä kovasti! Pelätä, koska
seisoin ehkä edellisenä yönä tapettujen ja haudattujen ruumiiden päällä. Aloin
pyytää heiltä anteeksi. Juoksin pois palstoilta ja pyytelin yhä anteeksi.
Puhuin:
– Antakaa anteeksi! En tiennyt että
teidät haudattiin tänne. Olkoon Jumala teille armollinen ja ottakoon teidät
paratiisiin. Silloin unohdatte kaikki kärsimykset jotka koitte!
Muutaman päivän päästä tuuli toi hajun
palstoilta. Koska nyt on kesä!
Prinsessa Budur
20. heinäkuuta 2000
Näimme Mašan. Hänet hakattiin jälleen.
Hän laittoi käsikranaattinsa vesiputkistoon jotta hänen poikansa ei löytäisi
sitä. Hän pelkäsi lapsen puolesta. Kun lähistöllä asuvat tšetšeeninarkomaanit
tunkeutuivat hänen kotiinsa, hän ei ehtinyt ottaa kranaattia! He veivät ruokaa
ja uhkasivat lasta veitsellä.
Tänään luoksemme tuli tuttu johon
tutustuimme ruokalassa. Hadižatin naama oli täynnä kesakoita ja ne sopivat hänelle.
Hän kertoi sairaasta isästään ja Saksaan lähteneistä sukulaisistaan. Hän kertoi
että sodan jälkeen moniavioisuus sallitaan ja perheet, joissa on kolme tai
neljä vaimoa, tulevat tavallisiksi. Tämä siksi koska on niin paljon leskiä ja
naimattomia tyttöjä. Hadižat sanoi mielipiteensä:
– Se on ratkaisu naisiamme varten mutta
en halua elää näin! Enkä aio elää näin. Unelmoin muuttavani pois tästä
onnettomasta maasta.
Hän tarjosi meille herkullista mutta
kallista limonadia. Me toivoimme Hadižatille onnea.
Budur
22. heinäkuuta 2000
Nadjan äiti antoi meille lahjaksi 20
ruplaa, yhtä monta ruplaa kuin ensimmäiset Mihail-pojalta leikatut hiukset
painoivat. Se on tšetšeenien tapa!
25. heinäkuuta 2000
Pysäkillämme räjähti pommi jo neljättä
kertaa. Sotilaiden käyttämä auto räjäytettiin. Luulen että tietämme
tarkkailtiin. Autosta ei jäänyt jäljelle juuri mitään. Sitten ammuttiin. Näin
unta ystävästäni Magasta jonka kanssa kävin koulua ennen sotaa.
26. heinäkuuta 2000
En nähnyt suotta unta
luokkatoveristani. Tapasin Zairan jota kutsuimme joskus myös
"Zaremaksi". Rakas kouluni, kahdeksas luokkani! Kerroin Zairalle
kaikki kuulumiseni. Niissä hänellä oli ihmettelemistä.
Varja-täti palasi ja toi Baširin
kotiin. He ovat muuttuneet. Menivät pilalle pakolaisina, yltäkylläisestä
elämästä.
31. heinäkuuta 2000
Kauheaa ampumista! Tykinammukset
osuivat pihallemme ja palstoille. Puut ja palstojen mökit palavat. Savu ja
sirpaleet lentävät. Naamioitunut mies ampuu ikkunamme alla, hän tähtäsi
palstoille. Tarkka-ampujat huutavat aamuhämärässä ja kyselevät kenen puolella
hän on, kuka hän on. Joku räjäytti kaksi tankkia ja auton. Kuulimme
räjäyttäjien keskustelun, he puhuivat puhdasta venäjää, ilman pienintäkään
aksenttia.
Kotonamme on Zolinan tytär Zara. Hän
täytti 11 vuotta. Tyttö ei tiedä että hänen isänsä löydettiin teloitettujen
joukosta. Hän tuli äitinsä kanssa hakemaan tavaransa. Tyttö ja hänen äitinsä
luulivat että naapurimme Marjam olisi täällä, Groznyissä, auttamassa mutta
Marjamia ei näy missään! Äiti ja tytär ovat saaneet tarpeekseen pelosta. He
sanoivat:
– Täällä ei voi elää!
He lähtevät pian takaisin
pakolaisleirille Ingušetiaan.
Eilen tapasin Kusumin. Hän on
vanhentunut ja muuttunut. Mutta ei raskaana. Hän sanoi minulle tiukasti,
katsoen suoraan silmiin:
– Aladdin on minun! Hän kuuluu minulle.
Mitäpä siihen voi vastata. Mutta
hämmästyin kun ymmärsin ettei Kusum tiedä oliko Aladdin haavoittunut. Kusum oli
pukeutunut uusiin, kalliisiin vaatteisiin. Me pyysimme häneltä apua Nadjalle ja
hänen vastasyntyneelle lapselleen.
– Nadja ei voi käydä töissä. Hänen
äitinsä on työtön, äitini sanoi.
Kusum sanoi ylimielisesti ja tylysti:
– Teidänlaisianne on niin paljon! Ja
kaikille pitäisi antaa. Olen itse velkaa, ostin talon!
Me olimme typertyneitä emmekä sanoneet
mitään.
Ovela kilpailijamme vietti pari
minuuttia pöydällämme ja ehti riitaantua pöydän pääomistajan kanssa. Emäntä
odotti kärsivällisesti Kusumin lähtemistä ja kostoksi teki minulle katalan
tempun veden myynnin kanssa. Kun me suutuimme tästä, hän ilmoitti:
– Jos olette tyytymättömiä, voitte
häipyä!
Kotiimme tuli venäläisiä sotilaita
joilla oli älykäs koira. He löysivät käsikranaattini kaapista, toisen
kirjahyllyn takaa. Aladdin oli jättänyt sen jäähyväislahjaksi —
itsepuolustukseksi ryöstäjiä vastaan ja siltä varalta että joku kävisi käsiksi.
Olimme saaneet tarpeeksemme
pelkäämisestä! Sotilaat uskoivat meitä. He ymmärsivät turvattomuutemme ja sen
että puhuimme totta mutta takavarikoivat käsikranaatin. Näin menetin jotain
sellaista johon hän oli koskenut. En ollut antanut sitä edes äitini käsiin!
Säilytin sitä kuin muistoesinettä.
Prinsessa Budur
ELOKUU 2000
3. elokuuta 2000
Venäläiset sotilaat kävivät jälleen
ollessamme poissa ja rikkoivat ovemme. Mutta naapureiden ovi räjäytettiin, he
eivät saaneet sitä muuten auki. Olemme kiitollisia että naapurimme Nura ja
peloton setä Valera tulivat asuntoomme kanssamme.
Meiltä katosi vain pihdit ja hajuvettä.
Tämän tapahtuessa jonotimme lapsilisää ja saimme 350 ruplaa. Maksoimme siitä
saman tien velkamme jolloin jäljelle jäi 50 ruplaa. Menimme kahvilaan ja
lusikoimme suihimme keittoa.
Näimme Kusumin kaukaa. Hän osti suuren
ja kalliin hunajamelonin.
7. elokuuta 2000
Tulimme kotiin ja ovessa oli viesti
Mašalta. Hän kirjoitti että hänellä on kaikki hyvin.
Aamulla saimme äidin uuden passin.
Ystävystyimme torilla
valuutanvaihtajien, "dollarštšikien" kanssa. He vaihtavat ja myyvät
dollareita. Pyysin heitä näyttämään minulle Amerikan-rahaa ja kaikki nauroivat.
Me emme koskaan olleet pitäneet käsissämme sellaista rahaa. Dollarštšikit ovat
äänekästä ja iloista väkeä mutta eivät härskejä! He vain vitsailevat.
10. elokuuta 2000
Seitsemäs, kahdeksas ja yhdeksäs päivä
elokuuta sujuivat tavallisesti lukuunottamatta muutamia räjähdyksiä. Tänään
sotilaat järjestivät tarkastuksen kadulla. Kaikille: miehille, naisille ja
lapsille. Sellaista ei ole aikaisemmin tapahtunut. Bussia pidäteltiin kaksi
tuntia!
Eilen näin Nadjan mutta hädin tuskin
tunnistin hänet! Hänellä on uusi, erinomainen leninki. Nadja osti kaikista
kalleimman kakun. Hän sanoi salaperäisesti että häntä autettiin sillä ehdolla
ettei hän ei enää keskustele kanssamme. Hän ei tiennyt hänen äitinsä kertoneen
meille että lapsen nimeksi annettiin Mihail. Nadja valehteli silmiäkään
räpäyttämättä pojan nimen olevan Magomet.
Äitini meni mietteliääksi ja vastasi
että meidän maassamme pitää omistaa kaksi passia, kaksi nimeä ja kaksi
kansallisuutta jotta voi selvitä.
Vielä uutinen: Kusumin vanha täti, joka
piti aina hiuksissaan pantaa ja sanoi olevansa "nykyaikainen nainen",
oli yhtäkkiä pukeutunut suureen huiviin. Aikaisemmin hän ei pitänyt
sellaisesta. Ensimmäistä kertaa, keväällä 2000, me tapasimme hänet bussivarikon
pysäkillä. Täti seisoi katujen risteyksessä ja huusi: "Piirakoita,
piirakoita!" Hän tarjosi niitä meille ja ne olivat herkullisia.
Silloin hän oli pukeutunut vanhaan
vaaleansiniseen kаlikokankaiseen nuttuun. Nyt hänen yritystoimintansa on
menestynyt ja hänellä on erinomainen pöytä. Ja valtavat määrät kallista
tavaraa. Ulkomaailta tuotua kosmetiikkaa ja hajuvesiä.
Etsimme äidin kanssa joka päivä uuden
paikan jossa voisimme seistä ja myydä tuotteitamme. Sen vuoksi kauppamme sujuu
huonosti. Sillä aikaa kun myyn tavaroita, äiti etsii vesi- ja olutpulloja jotka
hän sitten antaa keräykseen torilla.
Emme menneet käymään Mašan luona. Meillä ei ole rahaa tuliaisiin ja siellä
on vauva. Ei saa ilmaantua tyhjin käsin.
Meillä ei ole myöskään juoksevaa vettä. Ostamme sitä ruplalla sangollisen.
Vesikuskit pitää kuitenkin löytää joka kerta ja he tuovat sameaa, likaista
vettä. Elämme asunnossa joka on osittain romahtanut kellariin ja jossa rotat
järsivät huonekaluja, vaatteita ja ruokaamme! Kylmyys nousee asuntoomme
kellarista, valtavan kosteuden kanssa.
Rotat eivät pelkää meitä, ne ovat jo
tottuneet. Ne liikkuvat vapaasti huoneissamme keskellä päivää ja vikisevät.
Omalla tavallaan ne ovat herttaisia ja ihania olentoja. Viemäröinti ei toimi
eikä kaasu. Emme voi valmistaa ruokaa emmekä lämmitellä kylminä päivinä!
Sähköstä ei pidä edes unelmoida.
Me elämme edelleen kuin kaupunki olisi piiritystilassa. Mutta tienasimme 60
ruplaa, viikossa! Huomenna meidän on äkkiä valokuvattava minut passia varten
ennen kuin rahat ovat huvenneet.
Aladdin osoittautui heikoksi ihmiseksi
— olosuhteet voittivat hänet. Hän petti minut ja pelastautui. Minun olisi
pitänyt pettyä. Hänhän puhui rakastatavansa minua hullun lailla ja samalla
viikolla nai 20 vuotta minua vanhemman naisen! Hän jätti minut epätoivoiseen
tilanteeseen. Eikä auttanut, ei edes tiedustellut kuinka selvisin sodasta tai
ovatko haavoittuneet jalkani pelastuneet. Olinko minä vain hänen
"kohteensa" jota hän yritti värvätä osaksi vastarintaa? Vai
pelkästään yksi valloitus muiden joukossa?
Prinsessa
13. elokuuta 2000
Päätä särkee kamalasti! Hienoihin
vaatteisiin pukeutuva, hyvin syönyt Kusum joka kulkee kauniissa puvussa,
varasti minulta eilen Aladdinin ja Jinnin valokuvan! Hän teki sen todella
alhaisesti. Minulla oli Aladdinin kuva aina mukanani. Sanoin äidille ja torin
naisille että jos minut tapetaan, niin minut tulisi haudata yhdessä tuon
valokuvan kanssa. Kusum tuli siskonsa, Raisajanan tyttären, kanssa. He pyysivät
minua näyttämään valokuvan. En antanut sitä mutta äiti näytti sen. Silloin
Kusum avasi salamannopeasti mekkonsa vyön ja piilotti valokuvan
alusvaatteisiinsa!
– Sielläkö sen paikka on? äiti kysyi.
Minä huusin:
– Anna se takaisin, varas! Ei pidä
huijata minua. Se on elämäni. Kaikki jota minulla on.
Ja Kusum vastasi:
– Ei saa katsella vieraita poikia! Ne
pitää säilyttää muistissaan.
Hän sanoi todellakin
"poikia", ei "aviomiestä". En ymmärrä miksi he solvasivat
minua näin. Ehkä Aladdin on kuollut? Halusin läimäyttää häntä poskelle mutta
äiti sieppasi käteni ja piti siitä kiinni.
Äiti selitti tapahtuneen seuraavasti.
Aladdin on sekaantunut johonkin ikävään selkkaukseen eikä halua että hänen
valokuvansa olisi liikkeellä kaupungilla. Tai ehkä Aladdin on jättänyt Kusumin.
Jos Aladdin on "kadonnut", Kusum varasti valokuvan jotta voisi etsiä
häntä.
Menimme kahvilaan syömään lounasta ja
näimme "pyhän kolminaisuuden": Kusumin, hänen vanhan tätinsä ja hänen
nuoremman, leskeytyneen siskonsa. Piti tervehtiä tätiä, hän ei ole syypää
näihin riitoihin. Me istuimme toiseen pöytään kun äiti sai idean:
– Pitää antaa vanhan tädin lukea sinun
päiväkirjasi. Ne osat jotka käsittelevät Aladdinia. Siitä kuinka te rakastitte toisianne,
puhtaasti ja kauniisti. Tarkistakoot hän päivämäärät ja ajat. Samaan aikaan
Kusum vietteli häntä, aikuinen ja kokenut nainen nuorta poikaa. Se tulee
olemaan skandaali! Näin voimme kostaa valokuvasi varastamisen.
Milloin nimitän tottumuksesta,
ystäviäni salaisilla nimillä,
niin aina tälle oudolle kutsulle,
[SIS]vain hiljaisuus vastaa.[SIS]
(suom. Anneli Heliö)
Kuinka totta nämä rivit ovatkaan!
A. Ahmatova
Prinsessa
14. elokuuta 2000
Kusum teki törkeästi eikä näyttäydy.
Kirjoitan Jinnille. Marjam-täti yritti löytää häntä, kertokoon Jinni totuuden
hänelle.
Ibraška-kissa on tullut kotiin ja
nukkuu nyt. Se ei koskaan metsästä rottia hereillä! Vain unessa. Rotat
pelkäävät ja karttelevat häntä. Hänen käpälänsä heiluvat ja hän maiskuttelee
unissaan, varmastikin pureskelee saalistaan.
((Runo 23 - kesken))
Tässä väärässä maailmassa ei pidä olla hölmöläinen!
Älä laske varaan ympäröivien!
Katso lähintä ystävääsi selvin silmin,
Hän voikin olla kamala vihollinen!
Omar Khaijam
18. elokuuta 2000
Pöytämme rikottiin torilla!
Annoimme päiväkirjani luettavaksi
Kusumin vanhalle tädille. Aluksi hän suuttui mutta sitten hän istui kauan
liikkumatta, peittäen kasvonsa sanomalehdellä. Hän ilmoitti meille että Kusum
lähti pois. Äiti epäilee hänen lähteneen etsimään karannutta aviomiestään.
Tapasimme harmaahiuksisen Hasanin joka
oli surullinen. Hänenkin pöytänsä rikottiin. Kerroin hänelle kuinka valokuvani
varastettiin. Silloin Hasan kuiskasi vaimolleen pari sanaa ja he lahjoittivat
minulle korvalappustereot. Nyt voin kuunnella musiikkia! Kiitin heitä ja itkin
kadulla. Tuntemattomat kysyivät minulta mitä tapahtui. Mutta en voinut
lopettaa. Itkin ja itkin.
Ostimme äidille asun. Hänellä oli yksi
leninki. Hän pesi sen iltaisin ja puki aamulla päälleen, märkänä. Nyt hänellä
on vaihtovaatteita.
Ilta
Olemme valtavissa veloissa, yhteensä
400 ruplaa. Kuulimme että Nadja ja hänen äitinsä ryöstettiin. Heiltä vietiin
uusi huivi ja lihasäilykkeitä. Rahaa! Nadjaa haluttiin piinata. Häntä uhattiin
veitsellä mutta hän tappeli ja huusi niin kovaa että rosvot lähtivät. Nadjan
äiti valittaa ja sanoo ettei heillä ole rahaa! Hän lähti luotamme saman tien ja
osti vodkaa. En ymmärrä miten nainen voi juoda vodkaa mutta suoraan sanoen, en
välitä. Pääasia on että "vieraiden" tullessa pieni lapsi nukkui eikä
pelästynyt.
22. elokuuta 2000
Näin eilen Kusumin. Se oli näky! Hän
oli pukeutunut niin että koko kauppiaiden rivistö katsoi ja syleili Azan,
teenmyyjän kanssa. He ovat siis tuttuja? Kusum käveli ohitsemme kuin
kuningatar, käyttäytyi kuin meitä ei olisi maan päällä.
Minun kelloni, korvakoruni ja klipsini
kaikki hajosivat samana päivänä. Onko joku kironnut minut?
Prinsessa Budur
23. elokuuta 2000
Tapasimme Nadjan ja suostuttelimme
häntä lukemaan sinut, päiväkirja! Hän kiinnostui ja piti lukemastaan. Aladdin,
jota Nadja tapaili häntä ennen sotaa, ei ottanut huomioon rehellisyyttäni.
Nadja mietti ja sanoi:
– Olet ainoa ihminen koko hänen
elämänsä aikana joka häntä tarvitsi!
Kaikki muut olivat hänen kanssaan
tekemisissä vain saadakseen rahaa. Ajoittain Aladdinilla oli käsissään suuria
summia. Hän oli rahastonhoitaja mutta sinulle hän antoi vain ropoja! 70, 160,
200 ruplaa on vain apua sairaalle lapselle, kuin murusia joita heitellään
linnuille ohi kulkiessa. Et raahannut häntä mukaasi torille eikä hän ostanut
sinulle vaatteita, meikkejä tai kenkiä. Et vaatinut mitään. Tuo
"ihme" on kaukana enkelistä!
23. elokuuta 2000
Torilla tapettiin jälleen kaksi
venäläistä sotilasta, se tapahtui bulevardilla. Kelloni näytti 16:10. Ilma
täyttyi huudoista, aivan kuin lauma variksia olisi lähtenyt lentoon. Tapetut
näyttivät hinteliltä nuorilta. Vain hetki sitten he kulkivat ohitsemme. He
näkivät persikoita ja kysyivät pöydän omistajalta mitä ne ovat.
He sanoivat kuulleensa hedelmän nimen,
mutta eivät ole koskaan nähneet sellaista koska he asuvat pohjoisessa. He
ostivat kilon persikoita ja kohtasivat kuolemansa. Heidän kuolemansa oli tumma
mies valkoisissa vaatteissa joka käveli heidän kannoillaan. Kuului laukauksia.
Samaan aikaan heidän kanssaan torilla oli
paljon venäläisiä sotilaita. Ensimmäisten laukausten jälkeen he kokoontuivat ja
juoksivat Voiton kadulta, ampuen laukauksia. He katselivat pelokkaasti
romahtaneiden talojen ylimpiä kerroksia. Sotilaat eivät ymmärtäneet mistä
ammuttiin ja mitä tapahtui.
Myyjät pakenivat. He pelkäsivät
satunnaista rynnäkkökiväärin sarjaa tai lähimmältä sotilaiden
tarkastuspisteeltä ammuttua laukausta. Kuollut sotilas kaatui ja hänen päänsä
osui laatikkoon jossa oli kalasäilykkeitä.
Olin melko lähellä ja näin kaiken. Tšetšeeninainen
oli ottanut nuo säilykkeet myytäväksi velaksi eikä siksi voinut hylätä niitä.
Hän vikisi kamalasti, töni jaloillaan onnetonta kuollutta jonka pään läpi on
ammuttu ja veti anjovislaatikkoaan itseään kohti. Keräsin tavaramme nopeasti.
Ajoissa!
Paikalle saapui toisia venäläisiä
sotilaita He kiroilivat, ampuivat rynnäkkökivääreillään (ilmaan, kiitos siitä)
ja ajoivat väkijoukkoa tiehensä. Heidän kätensä tärisivät vihan ja
voimattomuuden tunteesta. Sotilaat kähisivät kyyneleet silmissään:
– He tulivat vastikään, toissapäivänä.
Täysin kokemattomia. Me emme vastaa itsestämme emmekä niistä jotka eivät
välittömästi häivy. Menkää pois! Painukaa helvettiin! Me ammumme!
Näimme kuinka ensimmäisen myyntirivin
naiset, jotka olivat lähimpänä heitä, jättivät smetanasankonsa ja juoksivat
pakoon. Lapsivarkaat sieppasivat sangot. Jotkut sotilaista keräsivät pöydiltä
juustoa, suolattuja vihanneksia, tupakkaa ja juotavaa. Lopulta he veivät
tapetut pois. Persikoiden myyjä itki ja sanoi:
– Jos joku haluaa tappaa, ampukoon
venäläisiä palkkasotilaita! Heitä jotka tulivat tänne tekemään rahaa
verellämme. Mutta ei saa ampua lapsia joille heidän vanhempansa eivät saaneet
lahjottua vapautusta armeijasta.
Budur
SYYSKUU 2000
6. syyskuuta 2000
Tiet on suljettu. Odotetaan tšetšeenitaistelijoiden hyökkäystä.
Kuljimme jalan sillä autolla
liikkuminen on kielletty. Olimme juuri aloittaneet kaupanteon kun
tarkastuspisteiltä alettiin tulittamaan keskustoria. Me juoksimme vieraille
pihoille mutta en tiedä onnistiko muita.
Eilen humalaiset tšetšeenit
houkuttelivat piirakkakauppiaan bussiin. He sulkivat hänet sinne ja yrittivät
raiskata. Sota on tehnyt heidät hulluksi!
Uusi myyjänaapurimme torilla ei ole
päässyt kotiinsa kahteen päivään. Liikennettä ei ole lainkaan. Toivotimme hänet
tervetulleeksi luolaamme rottien seuraksi. Toinenkin nainen kutsui hänet
luokseen, hän asuu lähempänä toria. Valinta ei osunut meihin.
Venäläiset sotilaat ottivat eilen
venäläisen lesken Tanjan pojilta kassillisen ruokaa, pojat hakattiin. Liikkuu
huhuja että kaupunkiin on lähetetty itsemurhapommittajia. Kuolevatko kaikki?
Kuka voi jäädä henkiin?
Prinsessa Budur
8. syyskuuta 2000
Näin Nadjan äidin. Hän sanoi että Kusum
antoi heille rahaa, paljon rahaa. Se merkitsee ettei pojan kuolema kovettanut
hänen sieluaan. Ymmärsin hänen tarkoitusperänsä!
Minun ja Nadjan välille kylvetään
riitaa, minua panetellaan hänelle ja minusta levitellään likaisia juoruja.
Häntä jopa lahjotaan jottei hän olisi tekemisissä kanssani! Hänen äidilleen
kerrottiin törkeyksiä. Välillä hän uskoo, välillä ei usko. Epäilys on parempi
kuin ei mitään.
9. syyskuuta 2000
Illalla, kun olimme jo lähdössä torilta, tarkka-ampuja ampui sinne. Hän
miltei tappoi tšetšeeninaisen joka oli myymässä. Luoti osui kaulaan. Nainen jäi
henkiin mutta hänet vietiin sairaalaan.
Säästämme rahaa ja kuljemme jalan.
Tonja-täti kulkee kanssamme. Hän myy kirjoja ja kantaa myymänsä tavaran itse
mukanaan, mutta ei asu kotonaan koska se on vaarallista! Hän asuu
tšetšeeniystävättärensä kanssa. Meidän myyntiriveillämme ei ole muita
venäläisiä.
Kaupungissa ei näy lainkaan venäläisiä.
Ulkoisesti kaikki ovat alkaneet muistuttamaan tšetšeeneitä. Ihmiset ovat
peloissaan. Ehkä joku löysi pakolaisena asunnon ja työtä. Toiset asettautuivat
sukulaistensa luokse eivätkä halua palata.
Budur
10. syyskuuta 2000
Tänään on satanut aamusta asti. Kello
on jo kymmentä yli kahdeksan ja olemme yhä kotona! Kuulin ihmisiltä että
alueemme rikolliset tappoivat venäläisen vanhuksen eläkerahojen vuoksi,
alempana sijaitsevissa taloissa. Hänet tapettiin kirveellä. Kuinka kamalaa —
venäläistä väestöä tapetaan jälleen!
18. syyskuuta 2000
Pesin seinät puoliksi romahtaneesta
huoneesta. Valkaisimme niitä hieman. On raskasta hengittää nokea. Edessä on
uusi talvi ilman kaasua, sen yli pitää sinnitellä märkien polttopuiden avulla,
rottien ja romahtaneen lattian keskellä. Kaiken päällä roikkuu betoninen
elementti, joka miettii pitäisikö sen liiskata meidät vai ei.
Syyskuun neljästoista päivä me
matkustimme kotiin torilta kun tiellä räjäytettiin armeijan
kuljetuspanssariajoneuvo. Se paloi kolmen sankarin patsaan luona. Reittitaksin
kuljettaja heitti meidät ulos jalkakäytävälle. Pelästyimme todella.
Seuraavana päivänä oli vielä yksi
räjähdys, samassa paikassa! Auto jolla matkustimme kääntyi korttelia aikaisemmin.
Kuulimme räjähdyksen ja näimme mustaa savua. Kuinka tämä on mahdollista,
sotilaiden tarkastuspisteellä? Sieltä näkee hyvin joka suuntaan.
Asumme äidin kanssa yhä asunnossamme.
Roza, joka kutsui meidät asumaan luokseen, on yhtäkkiä hävinnyt. Talomme rotat
ovat valtavia ja harmaanpunertavia. Aivan kuin he olisivat palstojen hamsterien
kaukaisia sukulaisia. Rotilla ei ole mitään syötävää ja ne voivat puraista
yöllä. Yksi melkein söi kissamme. Toissapäivänä ne nakersivat paitaani! Rotat
vaativat ruokaa, vikisevät, juoksevat jaloissa eivätkä pelkää mitään. Yleensä
jaan leipäni niiden kanssa, se tekee ne vähän kiltimmiksi.
Huoneen seinät ovat yhä kauempana
katosta. Halkeamat näyttävät uhkaavilta, käytävä ja keittiö ovat täysin
romahtaneet. Talon ylimmät kerrokset ovat osittain romahtaneet alempien päälle
ja seinä, joka erottaa meidät Marjamin asunnosta, heiluu jokaisesta
ottamastamme.
Meillä on ongelma vesihuollon kanssa.
Vesikuskit eivät halua vierailla niillä pihoilla joilla on jäljellä vain vähän
asukkaita. Heille se on polttoaineen tuhlaamista ja bensiini on kallista.
Kauppa käy huonosti. Rahat riittävät
kahteen ruokailuun päivässä, aamulla ja illalla. Keräämme rahaa ja maksamme
velkojamme. Pelkäämme lähestyvää talvea. Olisi hyvä saada valurautainen kamiina
jotta voisimme lämmitellä edes jotenkuten!
Miehet, jotka asuvat lähellä kotiamme,
varastelevat toisiltaan. Kuulemme usein pihalta välienselvittelyjä ja
huutamista. Tappeluita. Naapurin naiset riitelevät lasisista pulloista jotka he
ovat varastaneet toisten kellareista.
Olemme ystävystyneet torilla uusien
pöytänaapureittemme kanssa. Juttelemme myös Kusumin isosiskon kanssa. Hän myy
torilla. Meillä on myös hyvät välit Aminaan joka myy teetä. Hän on toinen vaimo
ja hänellä on kaksi tytärtä. Vaimot ovat hyvissä väleissä ja myyvät yhdessä.
Minut on luvattu ottaa kouluun ? 11.
Menen ja haen todistukseni tuhoutuneesta koulusta ? 50, siitä on jäljellä vain
rakennuksen runko. Se oli jo viides kouluni, joka on tuhottu. Olen kuullut,
että kaikki todistukset piilotettiin toiseen rakennukseen ja ne ovat tallella.
Aion tehdä kotiläksyjä torilla.
Kirjoitin runon:
((Runo 24 - kesken))
Hyvää yötä kaikille ystävilleni
Ilman ukkosen melua ja salamaniskuja
tulkoot uni — kauniin taltuttaja
vihreälle kentälle ja aurinkoisille hevosille
Ja jokainen lehti suuressa puussa
kertokoon kuvionsa salaisuuden
tyhjien ja typerien keskusteluiden keskellä
ole toisenlainen, muista mennyttä
Ota sateenkaaren hohdosta kiinni käsin
katso sadeveden pisaroita,
ja suojelkoon kaikkivaltias onnettomuudelta
tietäsi pilvien välissä.
Ja vihreällä kentällä aurinkoiset hevoset
olkoot rauhassa. Ei ole ukkosta! Ei salamoi
tulkoot uni — kauniin taltuttaja
hyvää yötä kaikille ystävilleni
Rakastan Hauffin satua "Fatiman
pelastus". Tänään nimeni on prinsessa Fatima.
LOKAKUU 2000
8. lokakuuta 2000
Lopultakin käyn koulua!
Aladdin ja Kusum eivät näyttäydy.
Kusumin sisko valehteli meille — kyllä hän myy vodkaa. Me näimme kuinka hänen
pöytänsä oli sitä täynnä! Kirjojen sijasta.
Vien kotoa 8–10 kirjaa kerrallaan ja me
myymme niitä. Hävitämme sen mitä on jäljellä kolmen sukupolven kokoamasta
kotikirjastosta. Emme tee lainkaan voittoa. Yhdestä tupakka-askista tienaamme
yhden ruplan! Möin kolme askia, se tekee kolme ruplaa. Aamulla bussi vei meidät
kymmenellä ruplalla. Pöydän takana seisomisesta pitää maksaa viisi ruplaa,
riippumatta siitä myymmekö mitään. Ja kotimatkastakin pitää maksaa.
Jotkut paheksuvat kun näkevät
pöydällämme tupakkatuotteita. He puhuvat:
– Ennen sotaa te olitte
vaatimattomampia. Myitte painotuotteita ja muita haitattomia tuotteita!
He itse vaihtavat dollareita joka
päivä. Kukaan ei kysy onko meillä leipää. Joinain päivinä tulen koulusta ja
kotona ei ole ruokaa. Lainkaan.
Kohta on talvi eikä minulla ole saappaita joten kun
ystäväni, "veljet" ja samoin "siskot" ajavat ohi
autoillaan, he voivat nähdä minut tossuissa tai kalosseissa lumessa. Sellaisena
menen kouluun. Asunnossani, joka on ehtinyt siihen mennessä romahtaa kellariin,
jyrsin ahneesti rottien kanssa leivänpalaa. Sellaiset tulevaisuudennäkymät.
Siksi seison tuntikausia kylmässä
oppituntien jälkeen. Myyn tupakkaa ja yritän tienata ruokarahoja itselleni ja
äidille. Hedelmät ovat loppuneet palstoilta. Hyvä ettemme räjähtäneet miinoihin
ja ansoihin!
Jalkoja särkee. Sodan aikana en
vaihtanut kenkiä moneen kuukauteen ja nukuin kengät jalassa tulituksen aikana.
Kaupungin keskustassa sähkön ja kaasun jakelu on korjattu. Kaupankäynnin
eliitti on muuttanut sinne ja ne kansalaiset jotka ovat menneet töihin
poliisiin, armeijaan ja hallintoon. Yksi perheestä ostaa itselleen paikan ja
vetää muut mukanaan.
Kenellekään ei ole salaisuus että
työpaikat ja poliisin pestit myydään. Kuka voi ostaa sellaisen? He, jotka ovat
varastaneet paljon asuinalueillaan. He jotka saivat kuolleiden sukulaisten
nimissä humanitääristä apua ja myivät sen. Paikallisilla on tapana säilyttää
kuolleiden sukulaisten dokumentteja kotonaan, niitä ei anneta viranomaisille
vaikka laki edellyttää. Lisäksi työpaikan voivat ostaa ne jotka sotivat ja
tienasivat sodassa.
Ilta
Anna Ahmatovan runo. Omistan sen
Aladdinille, omin lupineni:
Toisten vankeudessa!
Olen kyllästynyt pitämään lukua
omastani. Joten miksi on niin iloista,
nähdä nuo kirsikkahuulet?
Antaa hänen pilkata ja häpäistä minua,
kuulen tukahtuneen huokauksen hänen sanoissaan.
Ei, hän ei koskaan saa minua ajattelemaan,
että hän toista intohimoisesti rakastaa.
Ja en koskaan usko, että on mahdollista,
salaisen ja taivaallisen rakkauden jälkeen,
taas nauraa ja itkeä suunniltaan
[SIS]ja suudelmiani kirota.[SIS]
(suom. Anneli Heliö)
21. lokakuuta 2000
Tänään on raketin vuosipäivä! Tänään
tasan vuosi sitten olin keskustorilla. Oli viileää. Olin pukeutunut vanhaan
ruskeaan takkiin ja päässäni oli huivi. Myin lehtiä, hakaneuloja ja lankoja.
Olin 14-vuotias! Haavoituin viiden
aikoihin iltapäivällä.
Nuori tšetšeeni kantoi minut tulituksen
aikana käsissään halki lapsuuteni pihan, jossa isoisä asui aikaisemmin.
Tuolloin säikähdin ja itkin. Hän halusi rauhoitella minua ja toisti
juostessaan:
– Älä itke. Prinsessa.
Ja hän sanoi että muistutan sadun
prinsessa Buduria. Se oli Aladdin! Tänään antaisin hänen vuokseen helposti
elämäni joka on tyhjä ja tarpeeton ilman häntä. Niin monet kuolivat tuolloin.
Totuus salattiin tuolloin ja salataan yhä.
Maša ystävystyi naisen kanssa joka vie
häntä moskeijaan. Nainen opettaa Mašalle islaminuskoa. Nainen esitteli Mašan
rikkaalle miehelle mutta tämä ei halua vain tapailla vaan mennä naimisiin! Maša
on itsepäinen ja sanoo ettei rakasta miestä.
Tästä huolimatta mies on osoittanut
olevansa kunnollinen! Kun Mašan lapsi sairastui, Maša meni epätoivoisena tämän
luokse. Mies vei lapsen lääkärien luokse, aivan kuin lapsi olisi hänen omansa.
Mies maksoi kaikesta. Hän antoi Mašalle rahasumman joka on valtava meidän
mittakaavassamme — 5000 ruplaa! Lapsen lääkitsemiseen ja ruokkimiseen.
Sekä venäläiset että tšetšeenit
haukkuivat Mašaa ääliöksi, mutta Maša osoitti ylpeästi rahanippua ja ruokaa
täynnä olevia kassejaan ja sanoi itsepäisesti.
– En muuta yhteen ilman rakkautta! Eikä
sillä ole merkitystä onko hän rikas vai köyhä.
Maša osti minulle ja äidille lahjoja.
Minulle huivin — pehmeän ja ohuen, hopealla koristellun. Äidille hän osti
omenoita.
"Gantamirovilainen" poika
katosi mutta ilmaantui sittemmin taas torille. Hän hymyili ja heilautti
kättään. Kävi ilmi että hän on mennyt naimisiin! Ihanan nuoren tšetšeenin
kanssa joka on 14-vuotias! Tulkoot he onnellisiksi!
Marjam-tädin luona asuu nyt kahden
venäläisen mummon sijasta tšetšeeni Zolina, joka on tapetun Suleimanin vaimo.
Suleiman ammuttiin kun hän yritti lähteä kaupungista pakolaiseksi. Hänen
luonaan käy yksi Borzovien veljeksistä, Džim. Naapurit laittoivat saman tien
liikkeelle huhun että ollessaan lastensa kanssa pakolaisena Zolina varasti
nahkaisen kaavun ja rahaa talosta, jossa hän yöpyi. Meidän pihallamme
valehdellaan paljon! Mutta tällä kertaa epäilen ettei kaikki ole valhetta.
Zolina pelkää jotain. Hän ei poistu asunnostaan vaan piileskelee!
Me vaikenemme. Teeskentelemme ettemme
tiedä missä hän on. Marjam haluaa näin! Emme halua tuottaa vahinkoa äitimme
pitkäaikaiselle ystävättärelle.
Kusum nähtiin kaksi päivää sitten
Ingušetiassa. Tiedämme nyt että hän vuokraa asuntoa. Mutta missä on talo jota
varten hän kertoi lainanneensa rahaa? Kusumin läheinen ystävä sotaa edeltävältä
ajalta näki hänet siellä. Hän muistaa että me olimme ystäviä. Vahdimme kerran
Kusumin tavaroita kun hän lähti miehen kanssa johonkin noin kolmeksi tunniksi.
Mies tuli luoksemme ja kertoi kaiken Kusumista. Teimme hänelle viekkaan tempun.
Lähetimme miehen kautta terveisiä hänen ystävättärelleen.
Elämä on kovin, kovin julma. Jopa
liian.
Polina — Fatima — Budur
24. lokakuuta 2000
Riidoista torilla on tullut
jokapäiväisiä. Koko ajan sattuu tappeluita joissa kilpailijoiden tavaroita
heitellään ympäriinsä. Tšetšenialaiset kirjaimellisesti pyyhkivät toisillaan
maata. Kilpailijan häpäisemiseksi hänen vaatteensa revitään. Ihmisistä on
tullut petoja. Ei uskoa, ei kunniallisuutta, ei säädyllisyyttä.
Jokaisella naisella on elätettävänään
perhe: miehiä, veljiä, lapsia. Jos et tappele vaan vetäydyt, kotiväki näkee
nälkää! Miehet yrittävät näyttäytyä kadulla mahdollisimman vähän työttömyyden
ja oman turvallisuutensa vuoksi. Jotkut ovat kadonneet jälkiä jättämättä
iltaisella kotimatkalla.
Näin unta: Räjähdys! Räjähdysaalto
heittää pojan rapun luokse. Hän on tajuton. Annan vettä. Yritän auttaa häntä ja
silmieni edessä hän muuttuu suureksi koiraksi! Äiti lupaa että uni tarkoittaa
tapaamista paljon kärsineen ystävän kanssa.
Ulkona päivät ovat lämpimiä.
Budur
MARRASKUU 2000
1. marraskuuta 2000
Mansur tuli! Minä näin hänet. Hän on kotonaan, makuuhuoneessa joka on
romahtanut Grad-raketin osuman seurauksena. Hän on laiha ja ontuu. Katsoo
kaukaa, polttaa paljon eikä tule. Olen yllättynyt. Mehän olimme ystäviä!
Olemmeko me vihollisia? Ei ole luottamusta eikä ystävyyttä.
Koulussa saimme arvosanat.
Matematiikassa minulla on kolmonen. Kaikki muut aineet neljä tai viisi. Minulla
on uusi luokanopettaja. Juttelemme paljon. Hän on monilapsisen perheen äiti,
synnynnäinen pedagogi!
Kaksi sotilasta tapettiin jälleen
"Neftjankan" pysäkillä. Reaktiona tähän joukko siviilejä murhattiin,
nuoria miehiä meidän alueeltamme. Kolme kuolemaa järkytti meitä erityisesti:
Asukas joka oli kotimatkalla naapurin luota, he pelasivat šakkia. Mies joka
tuli myöhään kotiin töistä ja kaksi kaveria jotka menivät sankojen kanssa
palstoille keräämään pähkinöitä ja päärynöitä. Alueemme asukkaat uskovat että
syypää on uusi Moskovasta tullut sotilasosasto.
Džimin isoveljet hakkasivat häntä
pihalla, julmasti ja kovaa. Minun piti juosta kiertoteitse Borzovien vanhan
äidin ja siskojen luokse pyytämään apua. Tulen aina pelastamaan toisia. Elämän
pelastaminen on parasta mitä voi tehdä maan päällä! Kenelläkään ei ole oikeutta
tappaa.
Patoška
5. marraskuuta 2000
Maša tuli käymään. Hän osaa Koraanin
suuria. Mitä parisuhteisiin tulee, Maša on täysin yksin. Hän odottaa ihanaa
prinssiä. Hän tekee kahta siivoojan työtä ja kerää tyhjiä viinapulloja. Hän
voisi elää varakkaasti, kunniakkaan ja hyvän ihmisen kanssa mutta Maša sanoo:
– Elämä on vaikeaa mutta parempi näin.
Ilman teeskentelyä!
Me päätimme että oman turvallisuutemme
vuoksi meidän pitäisi viettää kolme päivää kotona. Kohta on luvassa
juhlapäiviä. Silloin on mahdollista että sotilastukikohtiin hyökätään.
Venäläinen tarkka-ampuja ampui äitiä kohti, näin hänet katolla! Ei osunut.
Varmaankin tämä "harjoitteli" näin. En edes ehtinyt pelästyä. Mikä
äidissäni häiritsi häntä? Äiti kumartui kuullessaan laukauksen ja heilautti
kättään luotia kohti kuin se olisi ollut kärpänen.
Mansuria piirittää nuori 19-vuotias
tšetšeenileski jolla on kaksi lasta. Yksi lapsista on jo neljävuotias! Tämä
tyttö on naapuriemme tytär. Taas yksi nuori yksin, taas yksi rikottu elämä.
Prinsessa
13. marraskuuta 2000
Mansur tuli käymään ja kertoi kaiken.
Hän on kipeä haavoittumisen seurauksena. Mansur asui viisi kuukautta talossa
vieraana tšetšeenien luona ja yritti lääkitä itseään. Hänen äidilleen
kerrottiin missä hän on mutta kesti kauan ennen kun äiti halusi hakea hänet
kotiin. Siellä, vuoristokylässä, hänestä huolehti hellästi nuori 30-vuotias
nainen joka toi hänelle ruokaa. He rakastuivat toisiinsa. Sitten, väärään
aikaan, hänen sukulaisensa ilmaantuivat ja veivät hänet pois talosta joka oli
ehtinyt tulla rakkaaksi.
Annoimme Mansurille tyrnimarjaöljyä.
Lupasimme ostavamme sitä lisää tutulta. Erityisesti häntä varten. Tuon öljyn
avulla parantelimme jalkaani leikkauksen jälkeen.
Mansur kysyi mitä Aladdinille kuuluu.
Kerroin hänelle rehellisesti kaiken kuin ystävälle. Mansur kertoi että heidän
isänsä löytyi. Kohta heidän perheensä pakenee tasavallasta Venäjälle,
pohjoiseen.
– En voi asettua toisaalle, hän
tunnusti. En tule kestämään sitä.
– Tulet tottumaan, minä ilmoitin. Tulet
unohtamaan kaiken kuin pahan unen.
– Minun sieluni tulee aina asumaan
täällä. Ja ruumis siellä mihin se sattuu päätymään. hän selitti.
Tänään näin erikoista unta. Siinä oli Aladdin ja hänen vanhempi veljensä.
Oikeasti en koskaan tuntenut hänen veljeään. Aladdinin veli kuoli syyskuun 1999
lopussa Dagestanissa. Se tapahtui ennen haavoittumistani, ennen kuin
tutustuimme ja ystävystyimme. Mutta ymmärsin unessa heti että se oli hän!
Aladdinin veli antoi minulle kaksi kirjettä viestiä ja sanoi:
– Lue ne! Hän ei ole sellainen
millaisena sinä häntä pidät.
Molemmat oli kirjoitettu pienellä
käsialalla, vihreällä tussilla, ja olivat ikään kuin salaisia viestejä itse
Aladdinilta.
– Hänen sielunsa vaikeni näistä,
selitti hänen veljensä.
Ensimmäinen viesti
Kuukausipalkkani on 2 100
dollaria, joskus enemmän.
Ihmisten kanssa työskentelystä.
Erikoistehtävien täyttämisestä.
"Siivoamisesta"
Hyvitystä kuolleesta veljestä
Hyvitystä kenttäolosuhteista
Toinen viesti
En halunnut rakastaa sinua. Minun ei
olisi pitänyt.
Mutta rakastuin! En voinut tehdä
sinulle pahaa.
Pelkäsin teitä — sinua ja äitiäsi.
Pelkäsin niitä muutoksia, jotka koen
talossanne.
Sen vuoksi olin usein arvosteleva ja
töykeä.
Ja menin naimisiin sen naisen kanssa,
jonka kanssa minulla on mukavaa.
En rakasta vaimoani mutta tällainen
avioliitto oli välttämätön. Se on tarpeen, myös työni vuoksi.
Heräsin ja kirjoitin ylös nämä kirjeet.
Muistin ne erittäin tarkasti! On äärimmäisen harvinaista muistaa kaikki mistä
näki unta! Sattumaa tai ei mutta jostain minulle on päätynyt kynä jonka jälki
on vihreää. Se tekee aivan samanlaista jälkeä kuin unieni kirjeissä.
Budur
20. marraskuuta 2000
Eilen jouduimme tulitukseen!
Matkustimme torilta kotiin täpötäydessä reittitaksissa. Kuten tavallisesti,
pyysimme kuskia jättämään meidät pysäkillemme "Neftjankalle". Auto
pysähtyi ja kuulimme räjähdyksen! Reittitaksin edessä, viidentoista metrin
päässä räjähti tienvarsipommi. Panssarikuljetusajoneuvo ja sotilaita
kuljettanut kuorma-auto kärsivät vahinkoa. Sotilaat alkoivat ampua pimeyteen
sattumanvaraisesti ja huusivat kirouksia. Ne matkustivat valtatietä meitä
vastaan — mutta väärällä kaistalla ja he melkein törmäsivät reittitaksiimme! Me
ja matkustajat emme säikähtäneet tienvarsipommia vaan sitä mitä sellaisesta
seuraa!
Sotilaat ovat ennalta arvaamattomia ja
älyttömän vihaisia noina hetkinä. Juoksimme ulos reittitaksista. Mihin meidän
tulisi juosta? Oli pimeää! Räjähdyksen tuhoama viisikerroksinen talo. Kasoja
laattoja, sepeliä. Vinoon asentoon romahtanut, betoninen bussipysäkin katto.
Kaikki juoksivat piiloon sen taakse ja asettautuivat makuulle maahan. Sotilaat
jatkoivat puiden ja talojen ampumista kone- ja rynnäkkökivääreillä. Yksi
tšetšeenipoika kömpi reittitaksista ulos kävelykeppien kanssa. Hän oli neuvoton
ja sanoi:
– Mitä voin tehdä? En voi heittäytyä
maahan.
Äiti huusi hänelle:
– Heitä pois kävelykepit ja kaadu
maahan.
Hän kaatui.
Nainen, joka on Kusum-tädin tuttu,
makasi lähelläni. Huusin pelosta ja korvat menivät lukkoon. Hän rauhoitteli
minua:
– Kestä vielä, kohta heidän luotinsa
loppuvat!
Näin kuinka jotkut lapset piiloutuivat
äitinsä kanssa tuhoutuneen viisikerroksisen talon betonielementtien väliin.
Lapset huusivat ja itkivät että heidän autoon jättämissään kasseissa oli
keksejä! He ymmärsivät huonosti mitä tapahtui ja nousivat nähdäkseen ovatko
kassit vielä ehjiä. Äiti läimäytti kauhuissaan lapsensa kumoon.
Tulitus lakkasi asteittain. Matkustajat
kiirehtivät kontaten reittitaksiin. Minä ja äiti jäimme yksin. Kärryllinen
myyntituotteita. Pimeys, joutomaa, sotilaita. Kuinka oikein juoksimme tien läpi
omalle puolellemme? Muistan että huohotimme, pyyhälsimme joutomaalla mäen
päälle, rautatiekiskojen ja palstojen läpi. Kuulimme kun sotilaat keskustelivat
takanamme kylmäverisesti ampuako meidät vai ei. Mutta he näemmä säälivät meitä!
Venäjänkielinen puheemme ja selvä säikähdyksemme pelastivat meidät.
Juostuamme hengissä kotiin aloimme
kertoa ihmisille seikkailustamme. Naapurit tulivat meitä vastaan. He olivat
kuulleet ammunnan erittäin hyvin. Naapurimme Nura sanoi heti:
– Jäitte henkiin ihmeen kaupalla.
Pelastautumisen kunniaksi on tavan mukaan annettava lahjoja. Kolmelle! ja
ojensi kätensä.
Luonnollisestikin tottelimme. Annoimme
kaikille yhden paketillisen Rollton-pikanuudeleita.
Naapurit olivat tyytyväisiä.
P.S:
Eilen tulituksessa, pimeässä, menetin
huivin päästäni. Tänään aamulla me löysimme sen romahtaneen talon betonielementtien
luota. Uskotko, päiväkirja, kuinka minua onnisti! Kukaan ei vienyt sitä.
Prinsessa Budur
21. marraskuuta 2000
Minulle annettiin lahjaksi hajuvesiä.
Ne antoi nainen jota autoimme etsimään aviomiestään, taksikuskia! Mies vietiin
pois kuljetuspanssariajoneuvolla ja heidän autonsa, valkoinen Volga,
takavarikoitiin silmiemme edessä. Minä ja Lina olimme sattumalta lähellä ja
muistimme kuljetuspanssariajoneuvon numeron. Džimin veli, naapurimme karateka
ilmoitti tapahtuneesta alueestamme vastaavalle poliisille.
Onnistuimme selvittämään missä
taksikuskia pidetään. Seuraavana päivänä kuulin itkevän naisen kertovan
kadonneesta miehestään joka oli lähtenyt päivällä tienaamaan omaa autoaan
ajamalla. Yhdistin tapaukset toisiinsa ja ymmärsin että kyseessä on sama mies!
Kerroin:
– Miehenne on meidän alueemme
poliisiasemalla.
Selitin miltä alueestamme vastaava
poliisi näyttää. Taksikuski löydettiin, elossa! Nyt hän on sairaalassa
hakattuna. Kylkiluut murtuneet.
Jos torille ammutaan
tarkastuspisteiltä, me jotka myymme siellä, asetumme istumaan pöytien alle ja
suojaudumme pöytälevyjen avulla. En lopeta myymistä. Pelkään! Mutta jatkan
kaupantekoa. Minua kiinnostaa seurata kuinka ihmiset käyttäytyvät. Monet ovat
pelkureita mutta esittävät aivan kuin ampuminen ei heitä huolettaisi.
Fatima
26. marraskuuta 2000
marraskuuta torilla tapettiin kaksi
venäläistä sotilasta miltei pöytämme luona. En ollut siellä vaan matkalla
koulusta äidin luokse. Tulin ulos bussista ja näin autoja liikenneruuhkassa
jonottamassa pois. Pelästyneet ihmiset kiisivät virtana vastaan ja huusivat:
– Juokse! Torilla tapettiin sotilas.
Nyt alkaa ampuminen. Venäläiset tulevat!
Juoksin valtavaa joukkoa vastaan, sinne
missä aletaan ampua. Minun oli päästävä äidin luo, hän on jäänyt sinne! Ajatukset
hoputtivat minua: "Nopeammin! Eteenpäin! Miten äidin on käynyt?"
Taksit ajoivat kuin hullut, jalkakäytäviä pitkin. Ohikulkijat ja myyjät
juoksivat pois torilta ja väistelivät autoja. He hyppelehtivät kauppojen
portaille. Minä juoksin äidin luokse ja kysyin mitä tapahtui.
Kaiken sekasorron keskellä äiti hukkasi
lompakkomme jossa oli kaikki rahamme! Me keräsimme rahaa jotta voisimme maksaa
velan. Keräsimme kaikki tavarat kasseihin mutta lompakkoa ei ollut missään.
Sieppasivatko varkaat sen ohi juostessaan?
Näimme että pöytänaapurimme juoksi
pakoon. Hänen pöydälleen jäi rahoja, jotka me keräsimme. Laskimme ne yhdessä
lähellä kauppaa tekevän naisen kanssa. Näin hän voisi todistaa löytämämme
rahasumman suuruudesta.
Seuraavana päivänä annoimme takaisin
kaikki rahat mutta emme saaneet minkäänlaista kiitollisuutta! Ilmeisesti
rahojen emäntä päätti että rahaa olisi pitänyt olla enemmän. Ehkä hänenkin
tuoliltaan siepattiin osa rahoista sekasorron aikana, samalla kun me menetimme
lompakkomme. Kuljimme pois pihoja pitkin vaikka sattumanvarainen tulitus oli jo
alkanut.
Ennen viimeisintä tapausta sotilaiden
kanssa näimme kerran että joku kuvasi kameralla toria kerrostalon päältä.
– Tuo on erikoiskamera, dollarien
vaihtajat kertoivat meille. Sillä voi kuvata kahden kilometrin päähän!
Näimme salamavalojen voimakkaat
väläykset ja hämmästelimme. Mitä he kuvaavat? Meitä? Toria? Sotilaiden
tarkastuspisteitä? Ja kuka kuvaa?
Ikävät huhut löysivät tiensä luoksemme.
Toivottavasti ne eivät pidä paikkaansa. Maša, joka kääntyi islamiin, tapettiin!
Hän on venäläinen. Jos se on totta, syypää suruun on pieni talo ja maatilkku.
Ajattelin käydä Mašan luona mutta en löytänyt millään aikaa. Pahinta on että ne
lapset jotka aikaisemmin tunkivat hänen kotiinsa ovat nyt alkaneet seurata meitä.
Jo kolmatta päivää!
Jatkoa
Halusin lähteä Mašan luokse
selvittämään kaiken mutta äiti aloitti riidan. Sellaista ei ole tapahtunut
pitkään aikaan. Äiti rikkoi kupin, ryntäsi tappelemaan ja paiskoi tavaroita
ympäriinsä. Hän huusi:
– Olisi pitänyt nousta aikaisemmin eikä
tuhlata aikaa!
Lähtömme viivästyi koska paistoin
äidille leipää. Hän halusi syödä. Mutta kiitoksen sijaan äiti kirosi minua.
Sanoin hänelle:
– Riitamme on saatanan juonittelua!
Lopeta nyt heti! Annan sinulle anteeksi ja anna sinäkin minulle anteeksi.
Äiti haistatteli minulle. Hän sanoi
olevansa kyllästynyt minuun ja meni ulos. Hän antoi toisen kerroksen Rezvanille
tehtävän:
– Ota tuo laiskuri suojelukseesi!
Rezvan yritti ymmärtää mistä on kyse
mutta äiti häipyi pikaisesti. Hän neuvoi minua olemaan nielemään itkuni. Hän
pyysi tupakan velaksi ja meni ulos. En juossut äidin perään kadulle. Olisi
puuttunut vain että hän olisi alkanut häpäistä minua ja huutaa ihmisten edessä.
Tai vielä, Jumala paratkoon, lyömään.
Prinsessa Budur
27. marraskuuta 2000
Ensilumi! Äiti on kotona. Venäjän
sotilaat ovat sulkeneet kaupungin kadut.
– He ryöstävät toria! kaupungin
keskustasta tulleet naapurit kertovat
Ja lisäsivät:
– Siellä ei voi ostaa ruokaa. Ketään ei
päästetä! Me näimme kuinka sotilaat lastasivat kanaa, maitoa ja tupakkaa
autoihinsa suoraan säilytyskomeroista.
Tänään se oli minulle aivan
samantekevää. Kuinka mukavaa onkaan kotona. Teen läksyjä, juon teetä leivän
kanssa käytävällä ja tarkkailen rottaperhettä — se elää meillä romahtaneessa
keittiössä. Mikä näytös! Rotanpojat piipittävät hauskasti!
28. marraskuuta 2000
Paaston toinen päivä. Illalla saa syödä
kun ensimmäinen tähti on ilmestynyt taivaalle. En paastoa, olen kipeä. Näin
unta että juoksen paljain jaloin lumisella tiellä tapaamaan Aladdinia. On
kylmää ja tuulee.
30. marraskuuta 2000
Venäläiset sotilaat tuhosivat torin. Ei
ole pöytiä, ei tuloja. Eikä ole lainkaan ruokaa. Ihmiset itkevät ja kertovat
että säilytyskomerot on ryöstetty. Miehiä on kaapattu.
Eilen kävelimme jalan torille katsomaan
onko meille vielä pöytiä vai onko kaikki poltettu. Möimme hieman tavaraa ja
käytimme pöytinä laatikoita jotka eivät kuuluneet kenellekään. Ostimme kaksi
leipää ja kalasäilykkeitä.
Illalla joku räjäytti
panssarimiehistönkuljetusvaunun moskeijan luona ja alkoi ammunta
sattumanvaraiseen suuntaan. Luodit lensivät viheltäen torille. Jossain lähellä
räjähti kovaa. Ihmiset lähtivät juoksemaan ja me juoksimme luonnollisesti
mukana. Ryntäsimme, mikä sopi kirjoja myyvälle Tonjalle. Pötkimme pakoon
bulevardia pitkin ja jatkoimme synnytyssairaalan alueen läpi.
Lopulta saavuimme valtatielle. Mukaamme
liittyi mies työvaatteissa. Hän tunnusti että räjähdyksen jälkeen häntä
pelottaa liikkua yksin. Silloin hänet voidaan ottaa kiinni ja on mahdollista
että hän katoaa sille tielleen. Me lupasimme valehdella tarkastuspisteellä että
tunnemme hänet. Matkatoverimme Tonja kääntyi omaan kotiinsa. Ja mies kääntyi
myös. Kävi ilmi että he olivat naapureita!
Kanssamme tiellä tallusti paljon
ihmisiä joilla kaikilla oli paljon kannettavaa. Kaikilla oli mukanaan kasseja
tai kärryt jotka oli täytetty tavaralla. Vähitellen valtatiellä käveleviä oli
vähemmän ja vähemmän. Joku pääsi auton kyytiin. Joku onnistui ahtautumaan
täpötäyteen bussiin. Jotkut katsoivat paremmaksi kääntyä valtatieltä
sivukaduille. Ihmiset päättyvät että on parempi harhailla pitkää reittiä
pientaloalueen läpi kuin kulkea ilman suojaa pimeällä valtatiellä kaikkien
näkyvissä. Tarkka-ampuja ampui meitä kohti kirjapainon talosta mutta
tarkka-ampujien taidot eivät ole entisellään. Hän ei osunut. Valojuovaluodit
harmaansinisellä taivaalla olivat joko punaisia tai kullanvärisiä. Katselimme
niitä päät takakenossa.
Kun olimme kulkeneet suurimman osan
matkasta, kuljimme äidin kanssa yksin tiellä. Pimeni lopullisesti. Kello näytti
iltaseitsemää. Odottamatta saimme matkatoverin Kahdennentoista trustin
pysäkillä. Äiti ehdotti yhdessä kulkemista koska se olisi vaarattomampaa. Hän
suostui ja sanoi että hänet oli jo kerran pidätetty. Tuolloin häntä hakattiin
hieman. Hän sanoi ettei häntä yleensä onnista elämässä.
– Jos olet elossa niin sinua onnistaa!
äiti väitti vastaan.
Hän kulki ja puhui:
– Nyt räjäytettiin
panssarikuljetusajoneuvo mutta työni loppuvat myöhään.
Hän kertoi asuvansa Katajaman
pysäkillä.
Kaukana välkkyi sotilaiden
tarkastuspiste. Onnistuimme pysäyttämään ohikulkevan auton joka suostui
ottamaan matkatoverimme kyytiin. Kaveri halusi että matkustaisimme hänen
kanssaan, mutta emme menneet kyytiin vieraan miehen mukaan. Talomme oli jo
lähellä. Hyvästiksi mies esittäytyi:
– Olen Iljas Idrisov. Kiitos! Kenties
me tapaamme vielä joskus?
Äiti muisti meillä olleen naapureita
joilla oli sama sukunimi. Isoisämme olivat keskenään ystäviä!
Budur
JOULUKUU 2000
1. joulukuuta 2000
Noudatan paastoa. Näin unta että Kusum
oli noita ja hänellä oli valtava noiduttu linna, jossa asui hänen
ystävättäriään ja palvelijoita. Hän käski Jinnin viemään meidät aavikolle ja
jättämään sinne. Siellä minua ja äitiä odotti varma kuolema hiekassa mutta hän
ei voinut jättää meitä. Ei totellut! Silloin Kusum suuttui ja noitui minut! Hän
toi valokuvani ja puhkaisi sen neulalla kahdeksan kertaa.
– Tämä on aviottomuuden leima — hän
nauroi. Et pääse naimisiin aikaisemmin kuin kahdeksan vuoden päästä!
Hän roikutti jotain leimaa narussa.
Näin pienen paperipalan jonka hän oli kirjoittanut verellään. Unessa pelästyin
hänen voimiaan ja mietin kauhuissani jääväni nyt yksin, mutta ääni
yläpuolellani sanoi:
– Sinisilmäinen mies vapauttaa sinut
kirouksesta. Hän ei ole muslimi.
Mikä hirveä uni!
Palaan todellisuuteen.
Panssarikuljetusajoneuvo räjäytettiin ja sotilaita tapettiin. Kaikki juoksivat
torilta. Kuinka voimme elää? Miten voin tienata rahaa ruokaan ja
kouluvihkoihin?
Ja vielä: Aamulla kävelimme valtatiellä
tavarakärryjen kanssa. Sotilaat löysivät miinan ruohikosta. He sanoivat ettei
se ole voimakas ja räjäyttivät sen saman tien, 20 metrin päässä meistä ja
muista ohikulkijoista. Korvani olivat lukossa tuntikausia.
Budur
2. joulukuuta 2000
Paasto. Minua pyörryttää. Yleensä
ihmiset syövät kaksi kertaa yöllä. Lihaa, hedelmiä, maitoa ja erityisiä
herkullisia pastilleja. Olen unohtanut miksi niitä kutsutaan. Mutta meillä on
vain leipää ja keittoa jossa on auringonkukkaöljyä. Paastot kasvattavat tahtoa,
kykyä vastustaa syntejä ja pahuutta. Toivottavasti löydän voimia.
Tänään tiellä räjäytettiin taas
panssarikuljetusajoneuvo. Sotilaat tarkastivat ihmisiä ja katsoivat kasseihin.
Ilta. Aion rukoilla.
3. joulukuuta 2000
Torista on tullut todella vaarallinen.
Siellä tapetaan sotilaita joka päivä eivätkä sotilaat jää tappamisessa
toiseksi. Jos laskemme vuodesta 1994 niin painajainen jatkuu jo kuudetta
vuotta! Jonkinlainen näkymätön ase iski maapallon asukkaiden mieleen ja teki
monista heistä raiskaajia ja tappajia.
Eilen olimme juuri ja juuri kulkeneet
bussilla bussivarikon pysäkin ohi kun kuulimme räjähdyksen. Halkeilleesta
takaikkunasta näimme että panssarikuljetusajoneuvo oli tulessa! Vähältä piti
ettei se olisi osunut meihin. Kuka silloin olisi maksanut velkamme naapurille?
Meidän myyntirivillemme on ilmaantunut
mies joka on antelias kuin merten takaa tullut prinssi! Eilen hän lahjoitti
suklaakonvehteja minulle ja Ainalle jonka kanssa yritän opiskella matematiikkaa
torilla. Ne olivat niin hyviä! Tänään hän tarjoili naisille joiden pöydät ovat
meidän pöytiämme vastapäätä. Hänellä on kiharat hiukset ja pitkänomaiset
silmät. Meidän kaupparivissämme kaikki kiinnostuivat hänestä ja kutsuvat häntä
Mustaksi prinssiksi.
Kotona ei ole ruokaa. Kissastani on
tullut vanha ja sairas.
Illalla tuntematon nainen jutteli
kanssani. Hän kertoi asuvansa lähellä Mustaa prinssiä:
– Hän on sulkeutunut ihminen mutta ei
ahne! Hän ei ole kristitty eikä muslimi.
Se oli selvästi valetta koska Musta
prinssi on tšetšeeni. Ymmärsin että nainen yrittää säikytellä minua ja saada
minut vaikeuksiin. Ilmoitin hänelle:
– Minulla on sulhanen. Rakastan häntä!
Tuntematon nainen lähti
loukkaantuneena. Aladdin, Aladdin — käsi kirjoittaa itse vihkon sivulle, minun
sitä ohjaamatta: Aladdin!
Ilta
Piirrän salaperäisiä muista maailmoista
kotoisin olevia värejä ja Mustan prinssin kuin rikollisen, side kasvoillaan.
Toddi alkoi liehitellä minua. Hän on aikuinen mies ja hänen tuotteitaan myy
enemmän kuin kymmenen myyjää. Toddi on ovela eikä maksa kenellekään! Hän antaa
kirjoja myyntiin velaksi, ilman rahaa. Toddin myyjät myyvät ne eteenpäin
kalliimmalla ja tulevat toimeen jotenkuten.
Toddi kertoi:
– Tuon tavaraa Moskovasta, kirjoja.
Joskus veljeni auttaa minua. En ole naimisissa, olen tottunut olemaan yksin!
Minun kanssani voi ystävystyä.
Ymmärsin kuten kuulin, kirjaimellisesti.
Tonja saa osan kirjoistaan Toddilta.
Prinsessa
13. joulukuuta 2000
Taistelu on täällä ikuinen. Rauhaa
näemme vain unissamme!
Olin koulussa.
Venäläiset sotilaat sulkivat kadut.
Eilen heidän kimppuunsa hyökättiin. Pelastuimme kuin ihmeen kaupalla
panssarikuljetusajoneuvolta. Kuten tavallista, armeijan tarkastuspistettä
kolmen sankarin muistomerkin luona tulitettiin. Se tapahtui kun matkustimme
äidin kanssa täpötäydessä bussissa torilta.
Näimme kuinka bulevardilla, täysin
autokaistojen ulkopuolella, kaahasi valkoinen auto. Ja sitä ajoi takaa
panssarikuljetusajoneuvo, aivan kuin elokuvissa. Ajoneuvo käänsi piipun autoa
kohti ja tähtäsi! Arvatenkin heidän toverinsa kuoli tarkastuspisteellä. Sieltä
nousee mustaa savua. Mitään ei näy. Auto joutui sattumanvaraisen koston
maalitauluksi. Siellä vilahti pelästynyt nainen ja kaksi lasta. Aseen piippu
kääntyy auton takana ja tässä olemme me, meidän bussimme!
Bussi kääntyi sivuttain heitä kohden. Kaikki matkustajat kyyristyivät ja
piileskelivät toinen toistensa takana. Aivan kun se pelastaisi ammukselta! Auto
kääntyi jyrkästi ja ajoi melkein bussiamme päin. Se liukui eteenpäin ja ajoi
synnytyssairaalan porttia päin. En tiedä mitä tapahtui sen jälkeen. Saimme
hädin tuskin käännyttyä bussin mukana kun kuski kiihdytti ja ajoi kiroillen ja
rukoillen väärää reittiä.
Tänään kävelin koulusta
luokkatovereiden kanssa ja venäläisiä sotilaita oli tien varrella varmaan sata.
Kello oli 12:00! Venäläiset sotilaat huusivat meille:
– Nopeasti, nopeammin! Tietä ammutaan!
Ja meidän täytyi mennä valtatien yli.
Luodit vihelsivät ilmassa! Juoksimme ristiin rastiin luokkatoverini Denin
kanssa. Hän päätti saattaa minut. Luokkatoverini pelkäsi, että sotilaat
voisivat tehdä minulle jotain. Hän asuu alapuolen taloissa ja hänen täytyi
juosta kadun yli takaisin kotiin palatakseen!
– Jumalauta! — ensimmäistä kertaa
elämässäni kirosin kun juoksin valtatien yli luotien viheltäessä.
Luodeilta suojautuaksemme kuljimme
pihojen läpi.
– Haluatko odottaa luonamme? ehdotin.
Kunnes "punaiset" ja "valkoiset" saavat tarpeekseen
ampumisesta ja lähtevät kotiin.
Deni sanoi ettei voi.
– Sisko meni jo kotiin ja minä en. Äiti
kuulee ampumisen ja on huolissaan.
Hän lisäsi vielä vakavana ettei ole
peloissaan. Hän teki rukouksen ja juoksi takaisin. Seisoin ja katsoin kun hän
käveli. Ja kun Deni oli keskellä valtatietä, luin lyhyen rukouksen hänen
suojakseen. Deni! Olkoot vanhempasi onnellisia sinusta! Olet nuori mutta
rohkeutesi ja jaloutesi voi jo saavuttaa mainetta!
Kaupungin tapahtumat viime päiviltä:
Kaksi päivää sitten paloi kerralla
kaksi panssarikuljetusajoneuvoa ja Ural-merkkinen auto. Tapahtumapaikka oli
Delovajan pysäkki, lähellä sairaalaa numero yhdeksän. Vastatoimena sotilaat
tuhosivat asuintalon maan tasalle. Talo seisoi epäonnekseen lähellä tragedian
tapahtumapaikkaa. Asukkaita oli talossa jäljellä vain vähän, eikä kukaan heistä
kuollut. He ehtivät paeta!
Sähkölaitteen pysäkillä ammuttiin
bussia jossa oli matkusti tavallisia matkustajia. Kukaan ei kuollut mutta moni
haavoittui. Sotilaat pyysivät anteeksi.
Minutkan alueella taisteltiin eilen.
Asuintaloa ammuttiin ja pieniä lapsia kuoli. Töihin lähtenyt äiti oli sulkenut
heidät kotiin.
Joka päivä tapetaan monia sotilaita
kaupungin eri alueilla ja rauhalliset asukkaat kärsivät aina. Voi vain odottaa
milloin jää räjähdyksen tai katutaistelun alle. Tasan neljän päivää sitten
taisteltiin kaupungin keskustassa, tunnelin vieressä. Ammukset lensivät sinne
toisilta tarkastuspisteiltä, tulitukena, noudattaen periaatetta "Ei väliä
minne kunhan osumme johonkin". Minä ja äiti myimme torilla ja ammukset ja
lentomiinat lensivät päidemme yli. Minne voi paeta ammusta? Mieluummin seison
paikallani.
Olen jo 12 päivää noudattanut paastoa.
Patoška-Budur
18. joulukuuta 2000
Eilen kun olimme juuri ajaneet ohi,
pakettiauto räjähti torilla. Tyhjiä autoja täytetään nyt räjähteillä! Nyt jos
näkee auton seisovan ilman kuskia ja ilman matkustajia, se on kierrettävä!
Kahta "gantamirovilaista" tšetšeeniä ammuttiin ja haavoitettiin,
molemmat jäivät henkiin. Heidät vietiin sairaalaan. Yksi sotilas tapettiin. Sen
lisäksi kuulin että panssarikuljetusajoneuvo räjäytettiin. Illalla sotilaat
saartoivat torin. Menen kouluun!
22. joulukuuta 2000
Sotilaat tulittivat Groznyin keskustaa.
Ihmiset kertoivat että lapsia haavoittui ja kahdeksannella koululla kuoli joku.
Ammukset räjähtivät kadulla, koulun vieressä. Lapset olivat juuri tulleet ulos!
Ammukset putosivat myös yliopiston
rakennukseen. Luennot olivat käynnissä ja taloustieteellisen tiedekunnan
opiskelijoita kuoli. Heidän opettajansa on vakavasti haavoittunut. Torilla on
noin kaksikymmentä haavoittunutta ja myös kuolleita. Osa tästä
"ilotulituksesta" lensi kauppiaiden päiden yli, myös äitini pään yli
mutta hän jatkoi myymistä.
Eilen tšetšeenitaistelijat hyökkäsivät
hätätilaministeriön rakennukseen ja Hallitustaloon, joka on bussivarikon
pysäkin vieressä. He vetäytyivät täysin aseistettuna pihojen (joissa leikki
lapsia) kautta pientaloalueelle,
kerrostaloalueen läpi. Sotilaat eivät ryhtyneet heidän kanssaan suoraan
kontaktitaisteluun vaan ampuivat heidän peräänsä tykeillä ja
suurikaliiberisilla konekivääreillä. Sen seurauksena suuri kaasuputki räjähti!
Tonja, naapurimme torilta, juoksi
ylimmästä kerroksestaan ensimmäiseen. Hän makasi siellä vieraanvaraisten
naapuriensa käytävällä. Hulluina pelosta vanhemmat etsivät kauan lapsiaan koska
oli vasta kello viisi iltapäivällä. Kadulla oli valoisaa ja aurinko paistoi.
Sähkölaitteen pysäkillä räjäytettiin
panssarikuljetusajoneuvo ja katuja suljettiin. Lapsi kuoli.
Tänään äiti lähti hakemaan lapsilisääni
samalta suunnalta, Butenkon pysäkiltä. Menin kouluun. Päivällä kuulin useita
voimakkaita räjähdyksiä. Piirrän kauniit naisen kasvot, jotka on peitetty
puolinaamiolla, ja kirjoitan sen alle: "Varokaa! Sota!". Luen Žanis
Grivan kirjaa Espanjan sisällissodasta. Olen hulluna hänen Nokturnoonsa.
26. joulukuuta 2000
Istumme kotona emmekä tee töitä.
Kokonainen viikko on jatkunut näin. Varja-täti lähti lapsineen pois ainiaaksi.
Hyvästi! Onnea sinulle uudessa paikassa, Mansur. Teidän perheenne on kuin
tervehdys omasta lapsuudestani. Nina-mummo jäi. Mummo odottaa eläkettä. Hän
lähettää lähtijöiden perään heidän tavaransa.
Jo useampi päivä on kulunut siitä kun
Lina hävisi luokseen tulleiden "veljien" kanssa.
Tunnen ettei hänellä ole kaikki kunnossa.
– Missä hän on? kysyn pihalla mutta
kukaan ei tiedä.
Juhlan alla talot ovat tyhjenneet.
Monet perheet ovat päättäneet matkustaa sukulaisten luokse kyliin kuten
perinteeseen kuuluu.
Naapurimme Ramzes, joka oli haavoittunut, auttoi meitä. Hän veti asuntoomme
kaasun joustavan letkun avulla! Hän on 32-vuotias. Ramzes moittii usein
pikkuveljeään Rezvania. Hän ei juo ja hän on harkitsevainen. Vai ovela? Hänen
siskonsa Malika tuli luokseni, opetteli paistamaan leipää.
Päivä
Lina ilmaantui! Polvet riekaleina ja
laihtuneena. Näkyy selvästi että hän joutui johonkin välienselvittelyyn ja
pääsi hädin tuskin pakoon. Olin hakemassa vettä vesikuskeilta. Lina kiroili
minulle venäjäksi nöyryyttääkseen minua miesten edessä. Hän puhutteli minua
likaisin sanoin. Varmaankin odotti että vastaisin hänelle samalla tavalla.
Provosoi! Mitä vielä, katsoin häntä kohti ja sanoin:
– Tietysti ymmärrän että sinä olet
tottunut tuollaiseen kielenkäyttöön, mutta harvemmin kuulen tuollaista likaista
kieltä pyhän kuukauden aikaan!
Hän oli niin vihainen ettei tiennyt
mitä vastata, punastui ja murisi:
– Pyhä kuukausi. Joo varmaan!
Vastasin hänelle:
– Kelle mitenkin!
Kaikki nauroivat eivätkä selvästi hänen
puolellaan.
Tappelin jälleen koulussa venäläisen
sukunimeni vuoksi. Monet vihaavat minua ja nimittelevät mutta se on pientä.
Johtajatar sanoo että lapset ovat kontrolloimattomia. Minusta ei pidetä koska
pidän aina huivia. Metamorfoosi: ennen sotaa, keväällä 1999 tyttöjä ei
päästetty tähän samaan kouluun tunneille ilman huiveja. Opettajat seisoivat
sisäänkäynnillä ja tarkistivat että kaikilla on mukanaan sisäkengät ja että pää
on peitettynä. Nyt kouluun määrätään tulemaan ilman huivia.
Olen sitä mieltä ettei voi muuntautua
jokaista uutta vallanpitäjää varten!
28. joulukuuta 2000
Id al-Fitrin toinen päivä. Joku laittoi
miinan valtatielle. Jyrähti!
Ei Aladdinia.
29. joulukuuta 2000
Kamalaa ammuntaa! Kuolettava
ilotulitus. Tummanpunaisia hehkuvia metallivaloksia jotka näkyvät hyvin
harmaalla taivaalla. Valkoisia ja oransseja ammuksia, kirkkaita luoteja,
jokaiselle jotain! Pitää mennä hakemaan vettä.
Pihalle tuli mies. Hän pitää Linasta ja
istuu tuntikausia tämän vieressä, juttelee. Kerrotaan että sodan aikana ammus
irrotti hänen vaimoltaan pään. Ehkä Lina muuttuu ja tulee vaatimattomammaksi?
Hän on kaunis nainen.
Uusi ystävä kävi muutaman kerran
naapureilla jotka asuvat yläpuolellamme. Hän puhui heidän kanssaan uskonnosta
ja kunnian ja omatunnon käsitteistä mutta hänen keskustelunsa eivät muuttaneet
paljoakaan.
Öisin ammutaan. Lähellä, pientaloalueelta,
löydettiin neljä tapettua poikaa. Iältään 12–15 -vuotiaita!
Fatima-Budur.
[OO]2001[OO]
TAMMIKUU 2001
6. tammikuuta 2001
Kuolen tylsyyteen! Pääsisinpä pian
takaisin kouluun.
Eilen autoin Mansurin mummoa lastaamaan
tavaroitaan. Hän vei loput tavaransa.
Ei ole mitään syötävää. Deniä ei ole.
Hän ei tule omin jaloin. Vaatimaton.
Yläkerran naapurit varastelevat ja ovat
kieroja! Lina on samanaikaisesti monen pihan miehen "ystävä". Se hyvä
mies, joka oli kohtelias hänelle, ei enää käy pihallamme. Lina on kateellinen
minulle nuoruudestani. Turhaan, Lina! Katso, sisältäni olen vanhus! Kaikesta
päätellen minusta tulee vanhapiika.
Budur
7. tammikuuta 2001
Ibraška-kissa kuoli. Rauha hänelle
kissojen ylemmissä maailmoissa!
8. tammikuuta 2001
Myin puoli-ilmaiseksi kaiken mitä
meillä oli jäljellä, astioiden rippeet ja kotikirjaston parhaat kirjat!
Rahoilla ostin äidille lääkkeitä. Annan ne hänelle pistoksina. Rahaa ei ole.
Niissä perheissä, joissa on miehiä, he rakentelevat jotain ja varastelevat. En
tuomitse ketään vaan ymmärrän että kahteen vuoteen ei ole ollut mitään töitä.
Mutta mitä minä voin tehdä? Olen koululainen. Minun on saatava koulutus. Ja
äiti on sairas.
En itsekään ole missään huippukunnossa.
Pienikin fyysinen rasitus saa minut haukkomaan henkeäni. Aivan kuin joku voima
heittäisi minut pois elämästä. Naapurit ruokkivat minua kuin eksynyttä
villieläintä. Kuinka hirveää ja katkeraa! Emme voi kuolla mutta emme voi
myöskään elää.
Koulussamme on 400 oppilasta!
Luokanopettaja ehdotti että kaikki lahjoittaisivat minulle yhden ruplan, jotta
kaikki voisivat antaa jotain. Rehtori antoi luvan. Minua hävetti mutta
suostuin. Kaksi luokkatoveriani antoivat minulle 100 ruplaa molemmat. He toivat
ne itse kotiimme ja näkivät kuinka kurjasti me elämme.
Toin äidille harmaan, pehmytturkkisen
kissan. Kamala miten laiha! Niitä oli kuusi samassa talossa. Nähtyään sen äiti
motkotti:
– Etkö löytänyt yhtään huonompaa?
Mutta kissa lämmittää hänen käsiään
sillä aikaa kun olen koulussa. Lupasin viedä kissan takaisin jos äiti ei mielly
siihen.
Äiti suuteli kissaa ja ilmoitti:
– Se on yhtä laiha ja onneton kuin me!
Näin Borzik jäi kotiimme! Borz on susi
tšetšeeniksi.
((Runo 26 - kesken))
Ystävyyteemme kätkeytyi kotkan huuto!
Puhtaus ja lujuus vuorenrinteiden!
Tulkoon uniisi tänä yönä
Menetyksesi ikuinen!
Älä horju hetkeäkään uskossasi,
Kutsuin sinua "isoveljeksi".
Miksi et ymmärtänyt menetystäsi?
Joka meidät kärsimykseen tuomitsi.
Oi veljeni! Jätit minut murheeseen
Tytön, minut aivan yksinäisen.
Kuinka et pelkää lähestyviä,
ikuisia kärsimyksiä, tulta maailmankaikkeuden?
HELMIKUU 2001
11. helmikuuta 2001
Tänään koko piha auttoi vanhaa
Andersen-mummoa muuttamaan pois. Näin kuinka tiivis joukkio, johon kuuluivat
tšetšeenit Ramzes ja Rezvan, Borzovin veljekset ja Lina, varastivat hänen
väritelevisionsa. Rikoskumppaneita oli kuusi miestä ja yksi nainen. Määräsin
heidät palauttamaan sen. Kaikki alkoivat valehdella minulle että se oli vitsi!
Sitten he käärivät jotain peittoon ja ojensivat autoon. Ilmoittivat omistajalle:
– Se on televisio!
Myöhemmin kuulin kuinka he nauroivat
pihalla. Iloitsivat siitä että onnistuivat huijaamaan minua ja tavaroiden
omistajaa. Television sijasta peittoon oli kääritty sängyn jalusta! Rakas
päiväkirja, tästä hetkestä alkaen minulla on vihollisia omalla pihallani.
Tärkeintä on olla pelkäämättä!
Nämä ihmiset kuiskuttelivat kauan siitä
kuinka meidät on peloteltava pois. Tai tapettava. Mutta tänään he selvästi
häpesivät. Lina laski katseensa ja pakeni. Pojat toisesta kerroksesta
lähettivät sairaalle äidilleni kaksikymmentä ruplaa, "sahalin", mikä
merkitsee tšetšeeniksi almua Allahin nimeen.
Ennen sotaa jotkut heistä murtautuivat
asuntoihin, lähinnä venäläisten asuntoihin. Rezvan joutui kahdesti poliisin
kanssa tekemisiin mutta äiti lahjoi hänet vapaaksi. Äiti joutui itkemään paljon
nuorimman poikansa takia mutta löytyi apureita ja ystäviä jotka olivat poliisin
leivissä. Sodan tulipalot olivat heille avuksi. Monet arkistot ovat
tuhoutuneet.
Äiti moitti minua television takia:
−
Et voi muuttaa
mitään. Miksi sekaannut?
Kohta täytän 16 vuotta enkä ole nähnyt
elämässäni mitään muuta kuin sotaa ja kaikkialle tunkeutuvaa ryöstelyä! Kuinka
ikävää. Palstoilla ja valtatiellä ammutaan. Ja aivan kuin ammuntaa säestäen
ikkunasta kuuluu lauluja sodasta ja tšetšeenisankareista. Timur Mutsurajev
laulaa. Yritän mukailla häntä:
Älä pelkää!
Pelko vie pimeään!
Auringon säteet eivät ole vaaraksi kellekään.
Minareetti, ohut kuunsirppi ja tähti taivaan,
oletko nähnyt mitään parempaa, milloinkaan?
Yö on saapunut,
miljoonia suuria tähtiä
taivaalla sinulle on rakennettu silta.
Ikuinen paratiisi
jossa ruoho on vihreä
tee valintasi
sen oikeuttaa elämä!
16. helmikuuta 2001
Myyn torilla kolme kertaa viikossa.
Opiskelen koulussa ja teen läksyt välitunnilla. Pystyn oppimaan koulussa runoja
ulkoa viidessä minuutissa ja lausumaan ne. Opettajat kunnioittavat minua. He
tietävät etten voi tulla muina päivinä koska minun on ruokittava äitiäni. Hän
on sairas.
Lähipäivinä minun pitää mennä hakemaan
humanitaarista apua: sangollinen jauhoja, 200 grammaa suolaa ja litra
ruokaöljyä. Saamme tämän verran kerran kuukaudessa.
Jos minulle tai äidilleni tapahtuu
jotain, pitäkää mielessänne: meidän naapurimme eivät ole vain varkaita vaan he
ovat myös osallistuneet toisenlaiseen "liiketoimeen". Asuntomme
toisessa kerroksessa asui Toisen maailmansodan veteraani Juri Mihailovitš
Tunzin, venäläinen eläkeläinen. Hän kohtasi erikoisen kuoleman. Juri
Mihailovitš lähti pois Tšetšeniasta hakemaan eläkettään. Hän sai rahansa.
Sitten hän joutui sairaalaan ruokamyrkytyksen vuoksi. Palasi kotiin.
Kaksi tšetšeeninaapuria, joiden kanssa
hän oli ystävystynyt asuessaan 30 vuotta heidän kanssaan samassa talossa,
auttoi vanhusta viemään matkalaukun kotiin. Sen jälkeen häntä ei enää koskaan
näkynyt pihalla. Ruumiin nähnyt kertoi että veri valui vanhuksen suusta. Hän
makasi vatsallaan. Näytti siltä kuin häntä oli lyöty takaapäin. Hänen asuntonsa
muuttui naapurien omaisuudeksi, iäkäs vaimo pakeni kuolemaa peläten ja itki
äänekkäästi pysäkillä.
Vanhuksen asunto kirjattiin Ramzesin
omaisuudeksi. Kaikkine tavaroineen! Nyt he välittävät tavaroiden
jälleenmyyjille vieraita huonekaluja, kylpyammeen, kaasuhellan ja astioita.
Jälleenmyyjät käyvät pihallamme monta kertaa päivässä.
Fatima-Budur
21. helmikuuta 2001
Lina oli jälleen poissa neljän päivän
ajan. En rakasta häntä mutta hän käy sääliksi. Ei hän myy itseään siksi että
elelisi herroiksi. Näemmä silloin kun hän oli nuori ja luottavainen hän tapasi
valehtelijan ja pelkurin. Tämä pilasi hänen kohtalonsa.
Pihan jätkät teeskentelevät olevansa
Linan ystäviä ja käyvät hänen luonaan. He pyytävät lainaksi rahaa ja tavaraa ja
sitten kuiskuttelevat hänestä ilkeyksiä. Että hän on Lumikki ja että hänellä on
aina riittämiin kääpiöitä.
Kävin pitkällä matkalla koulun rehtorin
kanssa. Kävimme hänen kanssaan Groznyin kaikissa Kansainvälisen apukomitean
pisteissä ja kerroimme että minä ja äiti asumme ilman mukavuuksia, ilman lämpöä
ja sähköä, kellariin romahtaneessa asunnossa. Ja että meillä ei ole ruokaa, ei
vaatteita eikä lääkkeitä.
Mutta kaikki kieltäytyivät kohteliaasti
antamasta mitään apua erilaisiin syihin vedoten. He sanoivat että olen jo
15-vuotias enkä enää lapsi, enkä myöskään ole vielä eläkeläinen tai raskaana.
Silloin rehtori osti omilla rahoillaan minulle ja äidille omenoita, banaaneita,
sokeria ja lääkkeitä!
Tapasin Alikin. Hän oli ajautunut
inhottavaan porukkaan mutta auttoi myöhemmin Mašaa. Olin hänelle siitä hyvin
kiitollinen. Mutta tapahtui jotain mitä en lainkaan osannut odottaa. Alik
ehdotti minulle itseni myymistä. Hän sanoi että se on minun ainoa vaihtoehtoni
jos olen tosissaan nälissäni, ja äiti on kipeä eikä voi tehdä töitä.
– Turha hukata aikaa! Joka tapauksessa
sinun iässäsi voit tienata vain antamalla rahaa vastaan. Turhaa esittää
parempaa kuin oletkaan, hän möläytti.
Silloin minä, itsellenikin odottamatta,
kirosin hänet valikoiduilla venäläisillä kirosanoilla ja toivotin painumaan helvettiin! Sanoin:
– Aion tienata! Mutta omalla työlläni
enkä niin kuin sinä suosittelet. Käsitätkö?
Se oli varmastikin viimeinen
keskustelumme.
Kävin harmaahapsisen Hasanin luona ja
sanoin että äiti on kipeä. Hän lähetti ystävänsä käymään myyntipöydällämme.
Ystävä osti meiltä paljon rihkamaa joka ei selvästikään ollut hänelle lainkaan
tarpeen. Tienasin riittävästi lounasta varten ja tulin paremmalle tuulelle.
Yhä useammin tulitetaan. Opettajat
pelkäävät puolestamme. Puhutaan että koulut suljettaisiin helmikuun loppuun
saakka. Huomenna yritän selvitä Autotrustin pysäkille jos on hiljaista mutta ei
tarvitse lähteä kouluun. Siellä jaetaan jauhoja.
Vieressäni myyntipöytää pitää kavereita
joilla on pöydällä televisio ja videot! Heidän ansiostaan voin työpäiväni
aikana kuunnella musiikkia ja katsella hieman elokuvia. Väkijoukko kerääntyy
ympärille. Minäkin yritän nähdä jotain mutta pääasia on ettei elokuvien aikana
varastettaisi myyntitavaroitani. Gladiaattori on paras elokuva. Kenraali
Maximus sanoi siinä ennen taistelua "Me olemme jo kuolleita! Olemme jo
paratiisissa!"
Illalla Lina koputti oveemme. Yllättäen
hän antoi "sahalin", almun — 50 ruplaa! Tuskin kuuluen hän liikutti
kalpeita huuliaan: "Lapselle" ja lähti saman tien. Hän on tehnyt
jotain pahaa.
Oli maanjäristys. Talot ovat heikossa
kunnossa. On ihme ettei talomme romahtanut päällemme.
Kohta täytän kuusitoista. Ja touhotan
älyttömästi, kuin vanha mummo! Ympärilläni olevat tytöt, joita sodan piiska on
huitonut, kiirehtivät naimisiin. Monet jo 13-vuotiaina!
Tein läksyni. Aloin jälleen lukemaan Saatana
saapuu Moskovaan. Minun oli ikävä mustaa Begemot-kissaa ja Volandia!
Budur
27. helmikuuta 2001
Lopultakin vesikuski kävi pihallamme!
Sitä ennen olin tuonut juomavettä kahdesti torilta pullossa, vain teetä varten.
Vedestä on pulaa. Emme ole pesseet käsiä, vain pyyhkineet märällä rätillä.
Yöllä luin öljytuikun valossa Vasili Bykovin
erinomaisia tarinoita ja kertomuksia vuosien 1941-1945 sodasta. Oikein
todenmukaista! Alppien balladi, Elää aamunkoittoon, Sotnikov. Eniten pidin viimeisestä.
Tarinassa Sotnikov kerrotaan kahdesta partisaanista jotka yrittävät
pelastautua mutta jäävät fasistien vangiksi. Toinen heistä pettää toisen
kaikkien yhdessä selvitettyjen vaikeuksien jälkeen. Hän auttaa toisen
teloituksessa, hirttämisessä — vetäisee pallin hänen altaan. Sen nähtyään
fasistinen pyöveli on yllättynyt:
– No sinäpä olet varsinainen saasta!
hän sanoo.
Mies, joka juuri tappoi ystävänsä,
astuu fasistien palvelukseen, ajatellen:
– Minä vain halusin elää!
Prinsessa Budur
MAALISKUU 2001
7. maaliskuuta 2001
Musta prinssi yrittää jutella kanssani.
Piirsin hänen kuvansa nenäliinaan, parrakkaana ja mustassa takissa jossa on
suuri huppu. Yksi hänen henkivartijoistaan näki taideteokseni ja kieli minusta.
Jo jonkin aikaa tuntemattomat miehet
ovat tarkkailleet minua. He luulevat etten ymmärrä tšetšeenin kieltä! Minä teen
parhaani pitääkseni harhaluuloa yllä. Elän kuin elokuvien vakoilijat. Nämä
ihmiset keskustelevat usein siitä mihin menen ja kenen kanssa. Tänään kaksi
tuntematonta keskustelivat:
– Hän ei kulje yksin! Tuo on varmaankin
sukulainen? ja he suuntasivat suoraan Mustan prinssin luokse. Vieressäni
kauppaa käyvä tšetšeeni katsoi heitä yllättyneenä kuultuaan nämä keskustelut ja
kysyi tunnenko heidät?
– Vain kasvot, ja nekin huonosti,
tunnustin rehellisesti.
– Ole varovainen! Kulje pysäkille aina
vain jonkun seurassa, torinaapuri sanoi myötätuntoisesti. Sinut voidaan
varastaa ja äitisi on sairas. Kuka hänestä silloin huolehtii?
Eilen reitin numero seitsemän bussi
räjähti sillalla, se oli täynnä ihmisiä. Tarkoituksena oli varmaankin murhata
joku yksittäinen ihminen. Opiskelijoita kuoli.
Kotini vieressä olevalla pysäkillä
gantamirovilaisten tšetšeenien auto ajoi kolarin suuren auton kanssa, auto oli
täynnä humalaisia venäläisiä sotilaita. Tšetšeenit jäivät henkiin sattumalta.
He osoittautuivat hyvin koulutetuiksi. Hyppäsivät ulos autostaan sekuntia ennen
kolaria! Volga liiskaantui lätyksi ja sen renkaat lensivät ympäri tietä.
Alkoi ammuskelu ja huutaminen. Selviä
sotilaita juoksi lähimmältä tarkastuspisteellä. Venäläiset sotilaat haukkuivat
molemmat osapuolet. He huusivat: "Rauhoittukaa!" Sotilaat sitoivat
omat, rimpuilevat ja tolkuttomassa humalassa olevat toverinsa ja veivät heidät
tarkastuspisteille.
Tšetšeenit osoittautuivat tärkeiksi
henkilöiksi. He pysäyttivät saman tien auton ja suuntasivat
komendantinvirastoon valittamaan johtoportaalle. Volgan omistaja huusi niin
että hänen äänensä särkyi. Epäonneksemme olimme juuri astuneet ulos bussista
tämän tapahtuessa. Kun kaikki alkoi, heittäydyimme salamannopeasti ruohikkoon
toisten matkustajien kanssa. Piileskelimme räjähtäneen talon kivijalan takana.
Lisäksi minulla on mielenkiintoinen
uusi tuttavuus. Nuori nainen tuli myyntipöydälleni. En tiennyt hänen nimeään
mutta arvasin sen heti. Puhuin kuin myyjä, suosittelin hänelle kirjoja. Kun
puhuin hänelle, kutsuin häntä Svetlanaksi itsellenikin odottamattomasti. Kävi
ilmi että arvasin oikein. Nainen ei ollut liikkeellä yksin vaan siskonsa
Emeljanan kanssa. Heitä kiinnostaa Intia. Svetlana lupasi antaa minulle
lahjaksi kirjan Agni Jooga. Hän
muuttaa Brasiliaan, lopullisesti! Unelmoi retkistä viidakkoon.
Äiti on yhä sairas eikä nouse sängystä.
Myyn kolmena päivänä viikossa jos ei
ammuta. On luonnollista etten tienaa kolmessa päivässä tarpeeksi kahden hengen
ruokaa varten. Näemme nälkää tämän tästä. Lisäksi minun on käytävä koulussa!
Monet auttavat minua mutta auttajiemme mahdollisuudet ovat kurjia. Joku antaa
yksi tai kaksi perunaa, joku tuo leipää, joku kurkun. Näin elämme! Koulua en
lopeta.
Fatima-Budur
12. maaliskuuta 2001
Viereinen kauppias osti minulle eilen
piirakan.
Keisarillinen lahja!
13. maaliskuuta 2001
Biologian opettaja antoi lääkkeitä
äitiä varten.
Musta prinssi matkusti bussin perässä autollaan. Seisoin takaikkunan luona.
Haluaisin arvata mitä hän on suunnitellut minun varalleni. Peliä? Rakkautta?
Joistain hänen toimistaan voin päätellä ettei hän ole sujut lain kanssa. Mutta
voi olla että siitä huolimatta hän on valtion leivissä!
Leila-täti esitteli minut
Volodja-nimiselle kaverille. Hän ei juo eikä polta. Osaa remontoida taloja!
Volodja korjasi erään tšetšeenien talon katon ja emännän tytär iski häneen heti
silmänsä. Tytön äiti ei vastustanut tällaista vävyä vaikka poika onkin
venäläinen. Mutta Volodjalla on oma kiinnostuksen kohde: toinen tšetšeenityttö.
Leila-täti huolehtii Volodjasta: pesee
pyykkiä ja laittaa ruokaa. Volodja on kääntynyt islamiin ja aikoo mennä
naimisiin. Miehet ja naiset kutsuvat häntä pyhimykseksi hänen kurinalaisen
käytöksensä vuoksi.
15. maaliskuuta 2001
Maša tuli käymään. Hän asuu uuden
aviomiehen luona! Miehen perhe tykästyi kovasti Mašaan! Erityisesti koska
häiden jälkeen hän nousi ennen auringonnousua ja ajoi karjan laitumelle! Kun
muut vielä nukkuivat, hän siisti suuren pihan! Nyt hän tulee kerran viikossa
tuomaan ruokaa ja rahaa äidilleen ja pojalleen.
Maša asuu kylässä. Hänen miehellään on
lapsia ensimmäisestä avioliitosta. Perheen vanhin antoi Mašalle luvan mennä
naimisiin. Mašan piti valmistautua. Hänen pitää tutustua miehen perheeseen ja
ilahduttaa sitä koska hänellä ei ollut myötäjäisiä. Hän opetteli ulkoa ja
lausui useamman suuran Koraanista. Vanhin setä yllättyi ja vain pyöritti
päätään. Nyt hänen nimensä on Makka.
Maša-Makalla on kolme uutta lasta. He
kutsuvat häntä äidiksi ja tottelevat häntä. Hänestä on tullut täysin tšetšeeni!
Omassa yksinkertaisuudessani kehuin hänen huiviaan, sanoin että se sopii
hänelle. Makka riisui sen ja ojensi minulle:
– Huivi on sinun! Koska pidit siitä
niin annan sen lahjaksi.
Se oli niin koskettavaa että
vastaukseksi otin päästäni huivin ja ilmoitin:
– Olet minulle kuin sisko! Vaihdetaan,
muistoksi!
Syleilimme toisiamme kaikkien nähden.
Makka osti iloisena äidilleni viinirypälemehua ja silliä! Oi, Olen niin
onnellinen Makka-Mašan puolesta! Hän on jo kauan ansainnut tulla onnelliseksi.
Juuri tänään myin hyvin. Ostin kaksi kiloa perunoita ja kolmesataa grammaa juustoa.
Minulla ja äidillä tulee olemaan hieno juhlalounas.
Naapurimme, joka myy videokasetteja,
antoi piirakan viemisiksi sairaalle äidilleni! Koulun rehtori antoi uusia
lääkkeitä, niitä joita määrättiin äidille.
Fatima — prinsessa Budur
17. maaliskuuta 2001
On aamu ja olen kotona. Eilen sain
avustusta, 116 ruplaa. Jonossa ollut nainen huomasi että kuljen revenneessä
takissa. Hän kävi kotona, ja palatessaan toi ja lahjoitti minulle kuolleen
tyttärensä takin. Pyysi rukoilemaan tämän puolesta. Hänen 17-vuotias tyttärensä
haavoittui kadulla 31. joulukuuta vuonna 2000 ja kuoli.
Takki on vaalea, miltei valkoinen! Kun
puin sen päälleni, koko avustusjono veti henkeään, se oli niin hieno! Kaikki
käänsivät katseensa, miehet ja naiset.
Olin tyytyväinen koska kuulin
ihastuneita sanoja. Syntini on turhamaisuus ja kaipaan kovasti ystävällisiä
sanoja. Suutelin ja kiitin itkettynyttä naista hänen anteliaisuudestaan ja
myötätunnostaan. Toivotin terveyttä hänen nuoremmille lapsilleen! Lämmintä
muistoa ja kaikkivaltiaan armoa hänen kuolleelle vanhimmalle tyttärelleen.
Kun vaihdoin vaatteeni ja tulin
torille, Musta Prinssi tuli vastaan tervehtimään minua! Hän meni pöytien
välisen kulkutien väliin ja lausui kunnioittaen:
– Tervehdys! Sisko! Hyvää päivää,
sisko!
Kuulin torilla että Hankalan alueelta
löydettiin 200 ruumista — enimmäkseen miehiä mutta naisiakin on tapettujen
joukossa. He kaikki olivat kauppiaita. Jotkut heistä kävivät kauppaa torilla.
Toissapäivänä räjähti Lada. Luulen että
pommi oli kauko-ohjattu koska sillä hetkellä kulkue panssarikuljetusajoneuvoja
kulki ohi. Kahdeksan satunnaista ohikulkijaa haavoittui. Eli jos ohi ajaa
sotilaskulkue, on piilouduttava seinän tai leveän puun taakse.
Novogroznenskin alueella hyökättiin
sotilaskulkuetta vastaan. Kaksi autoa räjäytettiin ja ammuskeltiin kovasti.
Ohikulkijoiden joukossa on tapettuja ja haavoittuneita. Monet tšetšeeninaiset
puhuvat: "Lähtisivätpä ne, jotka eivät ole saaneet tarpeekseen, ulos
kaupungista ja tappelisivat siellä!"
Ehdin huomata että nuori kasettikauppias,
jota kutsutaan Kauriiksi, oli allapäin. Yleensä hän on hyvällä tuulella. Kysyin
mikä häntä vaivaa mutta hän ei vastannut. Hän vain heilautti päätään ja sanoi
"Moi!"
Prinsessa Budur
19. maaliskuuta 2001
Huomenna on syntymäpäiväni.
Hidžri-kalenterin mukainen syntymäpäiväni meni jo. Nyt on ilta. Kaikki herkut
ovat loppuneet vaikka kuinka yritimme säästellä niitä. Huomenna, jos Jumala
suo, menen torille myymään! Juuri äsken ammus räjähti ikkunan takana, aivan
lähellä. Vaalea valo valaisi koko huoneen. Kello on viisi iltapäivällä. Ihmiset
kävelevät kotiin torilta.
31. maaliskuuta 2001
Olen kuusitoista — ensimmäisten
tanssiaisten ikä! Eikö niin kirjoittanut Tolstoi? Asun kaatopaikalla. Reikiä
käytävällä ja lattialla, märästä kellarista tulee rottien ja ulosteiden haju,
seinien jäänteet roikkuvat pään yllä ja likaiset ja märät polttopuut näyttävät
muuttaneen keittiöön ikuisiksi ajoiksi.
Vakinainen osa tanssiorkesteriamme ovat
putoavat tiilet, terveiset kotini tuhoutuneista seinistä. Kotoa täytyy juosta
ulos, ei astua, koska muuten elementit ja tiilet voivat pudota päähän.
Kerrokset lojuvat toinen toistensa päällä vinoina kerrostumina.
Syntymäpäiväni onnistui. Rakas
Leila-tätini tuli. Hän toi kassillisen ruokaa ja "Musta magia"-deodoranttia.
Juuri niin, magia on nyt kovasti tarpeen!
Kasetteja myyvä naapurini Kauris ajoi
minut pois pöydältäni! Siksi hän oli surullinen. Hän suri eroaan omatuntonsa
kanssa. Ja minä luulin että olemme tovereita. Kiitos! Hän opetti minua ettei liiketoiminnassa
ole olemassa ystävyyttä. Vaellan taas kerran raskaiden kirjakassien kanssa.
Ostajat, jotka etsivät jotain tiettyä kirjaa ja tilasivat minulta kirjoja,
eivät löydä minua!
Tykkien tulitus kuuluu jatkuvasti.
Taistelut jatkuvat.
Prinsessa Budur
HUHTIKUU 2001
11. huhtikuuta 2001
Olin komendantin virastossa. Minulle
annettiin ruokaa rehtorin pyynnöstä. Neljä kiloa perunoita, kaksi kiloa
punajuurta, purkki säilykeporkkanoita ja kaksi kaalia. Lisäksi säilykkeitä:
kaksi purkkia keitettyä nautaa ja kaksi purkkia tyynenmeren sairaa.
Auringonkukkaöljyä pienessä kanisterissa. Sain vain vaivoin kannettua kaiken
kotiin asti! Niin paljon ruokaa! Minulle ja äidille nämä ovat valtavia
rikkauksia.
Torilla räjäytettiin
panssarikuljetusajoneuvo. Ihmiset olivat paniikissa.
Kolme päivää sitten harmaahapsinen
Hasan ilmoitti Aladdinin aikovan viettää viikon Groznyissä. Hasan sanoi
Aladdinille että äitini on jo toista vuotta sairaana mutta Aladdin ei tullut
luokseni. Ei käynyt katsomassa äitiäni.
Minulle lahjoitettiin sata ruplaa!
Myyntirivimme naapurit olivat keränneet kolehdin ja sanoivat:
– Osta itsellesi kesäkengät. On jo
kuuma, on aika riisua kalossit!
Prinsessa Fatima-Budur
15. huhtikuuta 2001
Torilla tapettiin venäläisiä naisia.
Silminnäkijät kertoivat:
– Kuollessaan he kärsivät kauan. Kukaan
ei auttanut heitä eikä ei kutsunut lääkäreitä! Päinvastoin, jotkut tulivat
haavoittuneiden luokse ja repivät heiltä kultakoruja. Korvakoruja ja ketjuja.
Yksi Nuran pojista näki mitä tapahtui.
En nähnyt heitä enkä voinut auttaa mitenkään. Jonkin aikaa tätä ennen kävin
suklaata myyvillä kioskeilla. Syötyäni pesin käsiäni pullossa olleen veden
avulla. Olin suuren teltan luona, päälläni vanha sininen takkini. Yhtäkkiä
vieressäni oli vaalea tšetšeenipoika, ehkä kuusitoistavuotias, pistooli
kädessään. Hän kuiskasi:
– Häivy! Ota tavarasi ja juokse, nyt
täällä ammutaan!
En kysellyt mitään tuntemattomalta vaan
keräsin kamppeeni ja lähdin torilta. Sitten alkoi ammunta. Väkijoukko repi
kuolevilta venäläisiltä naisilta koruja eikä kukaan auttanut heitä. He olivat
naisia jotka olivat kristittyjen pääsiäisen lähestyessä tulleet hakemaan
torilta ruokaa.
– Ajattele, heidän aivonsa valuivat
ulos ja toinen nainen teki kuolemaa puolen tunnin ajan, naapurimme Vaha kertoi
meille yksityiskohtia näkemästään. Kassit, joissa oli makkaroita ja munia,
vietiin saman tien. Korvakorut revittiin irti myöhemmin!
Naapurimme Lina riemuitsi Nuran
vanhimman pojan kertomuksesta:
– Se oli heille oikein. Venäläiset
ryöstivät meidät kun ohjus tippui 21. lokakuuta 1999. Ja nyt meikäläiset
tappoivat heidät ja ryöstivät!
–
Puhut vain valetta eikä sinulla ole omatuntoa! huusin koska en voinut
hillitä itseäni kuultuani tuota roskapuhetta porraskäytävän luona. Kun ohjus
tippui, omat tšetšeenimme ryöstivät ruumiita koska liittovaltion joukot eivät
vielä olleet edes kaupungissa!
En voi sietää epäoikeudenmukaisuutta.
Prinsessa.
1. toukokuuta 2001
16:00
En ole kirjoittanut aikoihin mutta
tänään tartuin toimeen. Aloitan tapahtumien alusta. Menin torille myymään. Matkalla
minulle tapahtui useampia ihmeitä: ensiksi pitsimekkoni tarttui piikikkääseen
pensaaseen enkä pitkään aikaan vapautunut sen langettamasta vankeudesta, koska
pelkäsin repiväni mekon.
Sitten liukastuin ja kaaduin. Аjattelin
että joku haluaa pysäyttää matkani. Mutta tarvitsemme ruokaa. Äiti makaa kotona
ja minun on tienattava leipä pöytään. Sain juuri aseteltua myyntipöydän, kun
näin että panssarikuljetusvaunut ja tankit ympäröivät torin. Rynnäkkökiväärit
alkoivat tulittamaan. "Mitä jos jotain tapahtuu? Kirjat eivät ole
omiani!" minä säikähdin.
Keräsin salamannopeasti tavarat kahteen
kassiin ja juoksin reittitakseille mutta tie oli jo suljettu. Kuski ajoi meitä
turvalliseen paikkaan, minkä vuoksi hän ei ajanut tavallista reittiään vaan
moskeijan suuntaan toista tietä pitkin. Blam! — ammuttiin tykeillä. Paniikki
alkoi. Ihmiset huusivat hirveästi.
Sen jälkeen rynnäkkökiväärien sarjat
alkoivat. Luodit osuivat auton viereen ja juoksimme autosta ulos kadulle
etsimään suojaan. Osa matkustajista juoksi moskeijaan turvaan. Minä ja joukko
naisia ja lapsia juoksimme pientaloalueelle. Kiskoimme porttien ovista ja
vedimme niitä — turhaan! Niistä kaikki ovat kiinni. Kamalaa! Mutta lopultakin
yksi avautui ja juoksimme vieraaseen pihaan.
Ammunta jatkui. Kuului jyrinää. Meidät
kaikki päästettiin taloon. Halusimme piiloutua kellariin mutta se oli kaukana
ja lukossa. Ja ammunta oli niin kovaa ettei ollut mitään mahdollisuuksia avata
lukkoa. Meidän piti vain maata lattialla neljä tuntia.
Talo, johon piiloudumme, heilui räjähdyksistä.
Kerran osui lähelle. Talo naapuripihalla paloi, noin sadan metrin päässä
meistä. Lamppu tippui alas huoneemme katosta. Kaikki joivat vieraanvaraisen
emännän luona rauhoittavia tippoja lasista.
Yksi naisista oli raskaana ja alkoi
tuntea kipuja. Sanottiin että supistukset alkoivat. Hän huusi niin että miehet
juoksivat salamana pois huoneestamme. Minä ja toinen tyttö juoksimme pihalle.
Näimme että aidan takana oli sotilaiden auto, tankki tai
panssarikuljetusajoneuvo, en tarkistanut kumpi. He ampuivat tykillä!
Vastaukseksi samanlainen auto ampui meidän suuntaamme. Me saatoimme jopa nähdä
mistä.
Aloimme huutaa:
– Häipykää! Älkää vetäkö tulta meihin.
Onko teillä harjoitus? Tässä talossa on pieniä lapsia!
Emäntä raahasi meidät väkivalloin
takaisin rakennukseen. Hän kutsui meitä hulluiksi ja alkoi selittää:
– Oletteko saaneet tarpeeksi
elämästänne? Kuka teitä kuuntelee, kuka ylipäätänsä tottelee?
Samalla pihalla, mutta toisessa
talossa, oli myös ihmisiä piileskelemässä. En tiedä kuinka monta. Yhdessä ainoassa
huoneessa meitä oli viisitoista — aikuisia ja lapsia.
Tämän kaiken keskelle osui myös aivan
pieniä lapsia, vauvoja! Heidät aseteltiin yhdelle sängylle. Emme enää toivoneet
jäävämme henkiin. Sitten kuulimme suurten autojen moottoreiden mylvintää. Katsoin
ulos kadulle. Kuorma-autot veivät johonkin ihmisiä, lähinnä miehiä joita
sotilaat ehtivät siepata. Sotilaat yrittivät töniä ja heittää pois kyydistä
autoihin tarrautuvia naisia mutta he eivät jättäneet miehiään ja veljiään.
Menin ulos kadulle tšetšeeninaisen
kanssa. Hänellä oli käsissään kolmivuotias tyttö. Yhä uudestaan ja uudestaan
ihmiset kapusivat autoihin, roikkuivat niiden korkeissa reunoissa ja yrittivät
vapauttaa omiaan.
– Kaikki putsattiin, puhuivat ne jotka
tulivat torin suunnasta.
Monet itkivät hillittömästi. Oli
haavoittuneita ja oli tapettuja.
– Säilytysvarastot avattiin ja kaikki
vietiin, kadulla ilmoitettiin. Ne ovat tyhjiä!
Jotkut naiset ojensivat sotilaille
kultakorunsa jotta saisivat nuoret miehet pelastettua. Puhdistuksessa kerättiin
jopa koululaisia.
Bussipysäkille kerääntyi valtava lauma.
Kerrottiin hämmästyttäviä kertomuksia päivän tapahtumista. Esimerkiksi siitä
kuinka eräs iäkäs tšetšeeninainen juoksi panssarikuljetusajoneuvon perässä ja
kirjaimellisesti kiskoi lapsenlapsensa pois sieltä. Hän kiroili sotilaille
ankarasti ja näytti heille hävyttömän eleen. Se näemmä huvitti sotilaita. He
hohottivat ja sanoivat: "Ota aarteesi talteen!" Aarre oli 14-vuotias
poika jolla oli koulukassi. Hän tuli torille auttamaan isoäitiään ennen oppituntien
alkua.
Tämä mummo näytettiin minulle. Ihmiset
pysäyttelivät häntä ja halasivat. Naurettiin ja itkettiin.
Yhtäkkiä tämä peloton sankaritar
muuttui hermokimpuksi puristuvaksi, pieneksi ja pillittäväksi vanhukseksi.
Ohikulkijat puhuivat että kuorma-autojen
lisäksi oli busseja joihin kerättiin ihmisiä torilta, mutta en nähnyt sitä.
Ihmiset seisoivat ryhmissä ja keräsivät rahaa haavoittuneita varten.
Haavoittuneita varten etsittiin eri suuntiin paenneita autoja. Satunnaiset
ihmiset auttoivat toisiaan. Suurin osa yritti lähteä kotiin, minä myös. Lähteä
mahdollisimman nopeasti paikasta josta tuli jälleen yksi Groznyin kaupungin
kauhuelokuvista.
Uutiset torin tapahtumista olivat
saapuneet kotiin ennen minua. Äiti oli hermostunut ja huolissaan. Kun tulin
kotiin, näin pysäkkimme vieressä olevalla joutomaalla valtavia räjähdyskuoppia,
parin metrin syvyisiä. Kävi ilmi että meidän kotiemme alueella oli myös
tulitettu!
Pientaloalueella, kahden korttelin
päässä nainen kuoli. Tunsimme tämän tataariperheen. Mies ja vaimo ruokailivat
kotinsa pihalla kun sirpale osui naista päähän. Tagirista, hänen
aviomiehestään, tuli leski.
P.S.
Kuudestoista huhtikuuta kotimme
vierestä löytyi ruumis. Hän oli kotoisin Šalahin kylästä. Kahdeksastoista
huhtikuuta sotilaat tulittivat risteyksessä ja ottivat kiinni tšetšeenin joka
kulki autolla heidän ohitseen.
Ei ole rahaa. Mutta ruokaa tekee yhä
mieli.
Budur
"
Federaation joukkojen voimankäyttö Tsetsenian asellisen konfliktin aikana
syys-lokakuussa 1999"
Alustava raportti.
" Federaation
joukkojen voimankäyttö Tsetsenian asellisen konfliktin aikana syys-lokakuussa
1999"
Koonneet A. Cherkasov
ja O. Orlov
1. Ohjushyökkäys Groznyin
21. lokakuuta 1999.
1.1 Lehdistötiedote
Noin kello 18.10
lokakuun 21. päivänä joillakin Groznyin alueilla kuului räjähdyksiä. Assosiated
Press kirjeenvaihtaja Maria Aismondin mukaan iskussa kuolleita oli 118 ja
haavoittuneita yli 400.
Yksi ohjuksista osui
Groznyin keskustorille- "silminnäkijöiden mukaan keskelle torikojuja,
joissa yleensä myydään nahkavaatteita ja ruokatarvikkeita." (Interfax)
Samaa tiedottivat
Radio Svobodan kirjeenvaihtajat 22.10.99 ohjelmassa Liberty live :
Andrei Babitskii
" Ohjusisku Groznyin keskustorille, paikkaan, jossa ei myydä
elintarvikkeita, vaan vaatteita, astioita jne. tapahtui kauppapäivän ollessa
lopuillaan, jolloin kaikki kiirehtivät työpäivän jälkeen ostamaan
välttämättömiä ostoksia.
Tänä aamuna me kaikki
kävimme siellä ... Kokonainen kortteli kojuineen oli räjähdyksen voimasta
pyyhkiytynyt pois.
Petr Vail (juontaja):
Toisin sanoen se oli tavallinen "kolhoositori", kuten niitä aiemmin
kutsuttiin?
Andrei Babitskii :
Kyllä se oli aivan tavallinen kolhoositori, jossa myydään elintarvikkeita.
Siellä, mihin raketti osui myytiin tavaroita. Me olimme tuolloin Pääesikunnan
rakennuksessa sisäpihalla. Ja silloin kuuluin kaksi räjähdystä, jonka jälkeen
me menimme kellariin. Räjähdykset kuuluivat aivan läheltä, kirjaimellisesti
50-60 metrin päästä. Meidät
pelasti se, että raketit putosivat rakennuksen ulkopuolelle, suoraan
julkisivuun.
Kaupunginsairaalan
nro 9 teho-osaston vastaavan mukaan pelkästään heidän sairaalaansa
"...tuotiin noin kello 17.15 - 17.20, joka on siis tuntia edellä Moskovan
aikaa, 65-70 haavoittunutta (NTV-kanava, ohjelma "Segonya" - Tänään)
A. Babitskii: Me
menimme sairaalaan nro 9 ja näimme siellä hirviömäisen tilanteen: lattia oli
veren peitossa ja haavoittuneita valtava määrä. Haavoittuneita, kuolleita ja
kuolevia ihmisiä tuotiin sisään silmiemme edessä joka sekunti. Busseilla,
pikkubusseilla, henkilöautoilla. Koko sairaalan sisäpiha oli täynnä autoja,
jotka toivat paikalle vakavasti haavoittuneita ihmisiä, joita ei oltu ehditty
viedä sisään sairaalaan. Onnistuin laskemaan noin kolmekymmentä ihmistä, ja
minun on sanottava, ettei aina ollut selvää kuka oli haavoittunut ja kuka jo
kuollut.
Hasin Raduev: Kaikki
ohjukset räjähtivät keskikaupungilla. Keskustorilla, jolla käydään kauppaa
lähes ympärivuorokautisesti, kuoli 61 ihmistä. Kalinin kylän moskeijassa
iltarukouksen aikaan oli paikalla noin 60 ihmistä, heistä 41 kuoli iskussa.
Yksi ohjuksista räjähti Groznyin ainoan toimivan synnytyssairaalan pihalla, se
surmasi 13 äitiä ja 15 vastasyntynyttä lasta. 7 muuta sai surmansa sirpaleista
sairaalan edessä olevalla parkkipaikalla. Pääpostin luona räjähtänyt ohjus
haavoitti monia, sillä läheisellä pysäkillä oli räjähdyksen tapahtuessa useita
busseja täynnä matkustajia.
Selviytyneet
silminnäkijät kuvailivat tapahtumia torilla seuraavasti:
Uutisankkuri: "
Paikalliset asukkaan kertoivat nähneensä jonkin räjähtävän ilmassa."
Groznyin naisasukas:
Kolme ohjusta, kolme kertaa ja ne ikäänkuin räjähtivät ilmassa ja sitten
sirpaleita lensi joka suuntaan. En tiedä... vaikutti siltä kuin ne olisivat
räjähtäneet ilmassa. (NTV-kanava, ohjelma "Segonya" - Tänään
22-10.1999)
Groznyin naisasukas
Natalia Estemirova istui räjähdyksen aikaan bussissa numero 7 lähellä entistä
postitoimiston rakennusta. Kuullessaan räjähdyksen synnytyssairaalan suunnalta
ja nähdessään sieltä nousevan rakennuspölyn muodostaman rukean pilven,
matkustajat säntäsivät ulos bussista suojautuakseen postitoimistoa vastapäätä
sijaitseviin raunioihin. He eivät ehtineet edes suojautua kun heidän yllään
jyrisivät uudet räjähdykset. Rauniot pysyivät pystyssä, mutta ne, jotka eivät
olleet ehtineet suojan alle, saivat sirpaleist pahoja vammoja. (N. Estemirovan
haastattelu M. Zamyatin ja A. Cherkasov, "Memorial", 25.10.1999)
Televisio
reportaaseissa näytettiin seuraavana päivänä tuhottua toria ja muotonsa
menettäneitä metallimöhkäleitä, jotka Tsetseenia mukaan olivat
"zemlya-zemlya"-rakettien palasia. " Valtavia,
puolitoistametrisiä sirpaleita, joissa oli kyrillistä kirjoitusta." (A.
Babitskii)
Groznyin
kaupunginsairaala nro 9:n teho-osaston vastaavan mukaan pelkästää tähän
sairaalaan saapui "noin kello 17.15-17.20 (aikaero Moskovaan yksi tunti)
noin 65-70 haavoittunutta. "(NTV-kanava "Segonya" tänään -
ohjelma 22.10.1999) Surmansa saaneiden lista ei ollut täydellinen, sillä
sukulaiset kävivät noutamassa useita ruumiita hautajaisia varten ja kuolleiden
lukumäärä väistämättä kasvaisi, sillä vaikeasti haavoittuneista noin sadan tila
on kriittinen. Seuraavana päivänä Tsetsenian sotavoimien päällikkö Mumadi
Saidaev puhui 137 kuolleesta ja 250 haavoittuneesta. (Interfax)
1.2 Venäjän
Federaation virallisten henkilöiden kommentteja
Lokakuun 22. päivän
kuluessa Venäjän Federaation useat eriarvoiset viranomaiset antoivat vähintään
viisi erilaista kommenttia edellisen päivän tapahtumista.
Venäjän
Informaatiokeskuksen johtaja Aleksandr Mihailov väitti NTV-kanavan
aamuhaastattelussa, etteivät Venäjän asevoimat ole tehneet Groznyin yli yhtään
ainutta taistelulentoa edellisenä päivänä, eivätkä myöskään käyttäneet taktisia
ohjuksia "zemlya-zemlya". Mihailov ei pitänyt mahdottomana, että
räjähdykset Groznyin yllä olisivat olleet Tsetseenitaistelijoiden itse tekemä
terrori-isku.
FSB:n
yhteiskuntasuhteiden keskuksen johtaja Aleksander Zdanovich väitti Radio
Rossian haastattelussa, ettei FSB:llä ole mitään tekemistä Groznyin keskustan
räjähdysten kanssa. Hän huomautti, että " FSB:llä on tietoja Groznyin
keskustorilla varastoitiin aseita, ampumatarvikkeita, ammuksia ja räjähteitä.
Sitä paitsi Tsetseenitaistelijat laskien sen varaan, että paikkaan, jossa
kerääntyi niin suuri määrä ihmisiä ei hyökättäisi tykistön eikä ilmavoimien
toimesta, varastoivat siellä suuria määriä ampumatarvikkeita. Siksi ei ole
poissuljettua, etteikö tapahtunut olisi voinut olla tahaton ihmisten kuolemaan
johtanut ammusten räjähtäminen. "
Aleksander Veklich
Federaation Pohjois-Kaukasuksen asevoimien yhdistetyn lehdistökeskuksen
johtajaväitti ORT-kanavan haastattelussa, että keskustorilla oli torstaina
meneillään erikoisoperaatio aseiden myymistä vastaan.
"Tiedustelutietojen
mukaan eilen Groznyin kaupungin Birzhin alueella paljastettiin tori, jolla
myytiin aseita ja ammuksia terroristeille. Sen seurauksena tori, aseet,
ammukset sekä niiden myyjät tuhottiin erikoisoperaatiossa. Haluan erityisesti
alleviivata, että operaatio suoritettiin asevoimien ulkopuolisin voimin ilman
tykistön tai ilmatorjunnan tukea.
Vastauksena
kysymykseen kärsivätkö rauhalliset siviilit operaatiossa Veklich sanoi:
"Tiedättekö, vuorikauden pimeään aikaan rauhalliset siviilit eiät
kuljeskele torilla, jolla myydään aseita terroristeille ja rikollisille, vaan
he istuvat kotona. Siksi jos siellä joku kärsikin, niin he myivät aseita
rikollisille ja tukivat heitä."
Lehdistötilaisuudessa
Helsingissä Venäjän Federaation hallituksen edustaja Vladimir Putin sanoi:
"Voin vahvistaa,
että jonkinlainen räjähdys tosiaan tapahtui Groznyin torilla. Haluan kiinnittää
lehdistön edustajien huomion siihen, että kyseessä ei ole tavallinen tori
yleisesti ymmärretyssä mielessä, vaan tori, jolla käydään asekauppaa- siten
tätä paikkaa Groznyissa yleisesti nimitetään. Se on aseistautumisen tukikohta
ja asevarasto. Se on eräs roistojoukkojen muodostamisen tukikohta. Emme
poissulje sitä mahdollisuutta, että räjähdys olisi tulosta kilpailevien joukkioiden
välisestä yhteentörmäyksestä. "
Tämän lisäksi hän
kielsi Federaation joukkojen osallisuuden tapahtuneeseen ja toisti kaikuna A.
Veklichin sanoja. "On tietoa siitä, että Federaation joukkojen toimesta on
tehty jokin erikoisoperaatio. Sellaisia operaatioita tehdään säännöllisesti, on
syytä olettaa, että eilen tehtiin tämän kaltainen operaatio, mutta sillä ei ole
mitään tekemistä Groznyin tapahtumien kanssa."
Lopulta Venäjän
Federaation Pääesikunnan organisatoris-liikekannallepano-osaston päällikkö kenraalieversti
Putilin ilmoitti:
" Mitään iskuja
Groznyia vastaan ei tuona aikana tehty, eivätkä asevoimat ole osallisia tähän
tapaukseen. Se, että Groznyi ei ole tällä hetkellä Venäjän asevoimien
kontrollissa tekee objektiivisesti mahdottomaksi vahvistaa ensimmäisen
ilmoituksen objektiivisuutta."
Näin Putilin, joka
toisti Veklichin julkilausumaa.
Nämä lausunnot eivät
kaipaa kommentteja, Putilin, Putin, Veklich, Zdanovich ja Mihailov itse
murtavat toistensa puheet.
Joka tapauksessa
seuraavana päivänä "viimeiseksi sanaksi" tuli versio, jossa oli
sulautettu yhteen kolme aiemmin mainittua julkilausumaa, sen antoi Valerii
Manilov, ensimmäinen Pääesikunnan päällikön sijainen:
Jos puhutaan
viimeisimmistä operaatioista, mukaan lukien 21. päivä tapahtunut, niin se ei
ollut asevoimien operaatio, vaan erityisoperaatio, joka toteutettiin
Groznyissa. Tämän rajun Groznyissa toteutetun erikoisoperaation seurauksena
tapahtui kahden suuren, keskenään vihollisuuksissa jo kauan olleen, toisiaan
vastaan taistelevan rikollisryhmittymän yhteentörmäys, jonka kulminaatio,
kaikkein kiihkein yhteenotto tapahtui erään erittäin suuren ase- ja
ammusvaraston läheisyydessä. Tämä varasto sijaitsee- tai nyt on oikeampaa sanoa
sijaitsi alueella, jolla oli jo pitkään jatkuvasti harjoitettu ase- ja
ammuskauppaa. Kuten operatiiviset ja tiedustelutiedot osoittavat, tähän
varastoon oli keskittynyt valtava määrä mitä erilaisimpia aseita ja ammuksia,
myös ohjuksia/kranaatteja. Niinpä siis tämän intensiivisen laukausten vaihdon,
josta me jo aiemmin tiedotimme, seurauksena ilmeisesti jokin näistä
yhteislaukauksista tai tulituksesta osui tähän ase- ja ammusvarastuu ja
aiheutti voimallisen räjähdyksen (NTV- segodnya-tänään 23.10.1999 klo 19).
1.3 Johtopäätöksiä
Kuten V. Putilin
huomautti kommentoidessaan Groznyin torin tapahtumia:
Jos sinne ei olisi
pudonnut zemlya-zemlya tyyppisiä raketteja, aiheutettu vahinko olisi ollut
täysin toisenlaista… (RTR vesti-ohjelma, 22.10.1999).
Yhden tai useamman
kompaktin, voimallisen pommin räjähtäminen maan tasolla on todellakin
poissuljettu. Jopa tv-reportaasit tekevät mahdolliseksi päätellä muutamia
asioita Groznyin torin tapahtumien luonteesta: Ensinnäkin myyntikojut ja muut
vertikaaliset elementit seisoivat paikoillaan riveissä, samaan aikaan kaikki
horisontaaliset elementit ( suojapeitteet yms.) olivat sirpaleiden hajalle
repimiä. Toiseksi, lähikuvissa näkyy tyypillisiä rypälelepommien jäännöksiä,
pallomaisia sirpaleita, joita käytetään sekä ilmapommeissa, että ohjuskärjissä
vihollisen "teurastamiseksi". Maassa räjähtävien pommien vaikutuksen
kaltaisia jälkiä oli näkyvissä vähän, kuvaruudussa näkyvissä olevat rakennukset
kestivät. Viimeiseksi, metallipalaset, joita näytettiin reportaaseissa,
muistuttivat taktisten pommien (täsmäohjusten tai tavallisten ohjusten)osia,
näihin ohjuksiin voidaan ladata erilaisia räjähtäviä ammuksia myös
rypälepommeja.
Televisiokuvat ja
Groznyin naisasukkaan kertomus todistavat vääräksi Dzanivichin version
"ammusten räjähtämisestä itsestään" Veklichin selitykset
"erikoisoperaatiosta" sekä Putinin väitteen "rikosjoukkioiden
välienselvittelystä". Jos nämä pitäisivät paikkansa, olisi räjähdys
tapahtunut maan pinnassa, jolloin räjähdyksen jäljet olisivat aivan toisen
näköiset.
Aiemmin
"Memorialin" käytössä oli informaatiota taktisten ohjusten ja
rypäleammusten käytöstä Tsetseniassa. Lokakuun 10.-11. päivinä
"Memorialin" ja " Kansalaisavun" edustajien Tsetseniasta
Ingushian pakolaisleireihin paenneiden tsetseeseenien keskuudessa suorittamassa
kyselyssä jotkut Urus-Martin kylästä kotoisin olevat pakolaiset kertoivat, että
sekä Urus-Martin, että Roshni-Chun kylissä oli 8. lokakuuta alkaen räjähtänyt
useita rypälepommeja. Räjähdykset tapahtuivat kuitenkin kaukana asutuksesta ja
rakennuksista, joten henkilövahingoilta vältyttiin, eivätkä pakolaiset
kiinnittäneet tapahtuneeseen suurta huomiota. Myös lehdistö tiedotti asiasta:
…Käytetään myös
tarkkuusaseita. Viime yönä tsetseenitaistelijoita kohti ammuttiin 4 keskimatkan
"zemlya-zemlya"- taktista ohjusta (ORT-kanava, Vremya-ohjelma 11.10.1999
klo 21).
Niinpä uskottavin
selitys lokakuun 21. päivänä Groznyin torilla tapahtuneelle räjähdykselle on
se, että käytettiin rypälepommein varustettua taktista ohjusta. Samaa mieltä
oli Ingushia presidentti Ruslan Aushev keskustellessaan moskovalaisen Radio
Svobodan (Vapaus) kirjeenvaihtajan Savik Shusterin kanssa (23.10.1999 Liberty
live-ohjelma). Hän torjui version ammusvaraston räjähdyksestä täysin
naurettavana:
Raushev: Olen nähnyt
ammusvarastojen tulipaloja. Jopa silloin kun kaikkein suurimmat ammurvaraston
räjähtivät kaukoidässä haavoittuneita oli kaksi tai kolme. Ja tässä tapahtui
näin tarkka räjähdys ja ruumiita oli niin paljon. Minulle sotilashenkilönä on
täysin selvää, että kyseessä oli ohjusisku taktisella ohjuksilla…
Kenraali Aushevin sanoin,
Ingushiassa ja Pohjois-Ossetiassa kuultiin näiden ohjusten lentävän ohi, ne oli
mitä suurimmalla todennäköisyydella laukaistu Tarskin kylän lähellä
Pohjois-Ossetiassa sijaitsevasta Armeijan tukikohdasta nro 58. Hän ilmaisi myös
epäilynsä siitä, että päätös iskuista olisi tehty Armeijan komentajan tasolla.:
Raushev: Ei, päätös
on tehty kaikkein korkeimmalla tasolla. Kaikki tälläiset päätökset tehdään
kaikkein korkeimmalla tasolla…tässä iskussa käytettiin zemlya-zemlya-ohjuksia,
jotka periaatteessa voivat kantaa myös ydinkärkiä. Kun iskua suunniteltiin,
keskusteltiin millaisia aseita käytettäisiin…saatiin hyväksyntä korkeimmalta
tasolta. Luulen, että presidentti tietää tästä. Kuka muka ottaisi kantaakseen
vastuun ydinkärkiä kantavien ohjusten käytöstä ilman presidentin lupaa?
Lopulta 26. lokakuuta
1999 Jevgeni Kiselevin televisio-ohjelmassa Kansan ääni (NTV-kanava)
Federaation joukkojen läntisen siiven komentaja kenraalimajuri Vladimir
Shamanov tunnusti, että Groznyin torin räjähdys 21.lokakuuta 1999 oli
federaation joukkojen tekemä ohjusisku:
V. Shamanov: Näemmä
otettiin käyttöön "vanhimman päällikön keinot".
J. Kiselev: Mitä nämä
"vanhimman päällikön keinot" ovat?
V. Shamanov: Ne
voivat olla ohjusiskuja, joko ilmavoimien tai maavoimien suorittamina, tai
täsmäasein suoritettu isku.
Kysymykseen, kenellä
on oikeus antaa määräys tuontyyppisin asein tehtävään iskuun, kuului vastaus:
V. Shamanov: Tätä
teidän ei pidä kysyä minulta vaan ylemmältä johdolta.
J. Kiselev: Voitteko
te antaa tuollaisen käskyn?
V. Shamanov: Ei,
sellaisia valtuuksia minulla ei ole.
Näin ollen Venäjän
Federaation valtiojohto ei pelkästään valehdellut ja koettanut peitellä
Groznyin räjähdyksen syitä, vaan myös on suoraan vastuussa siviiliväestöä
vastaan suunnatusta iskusta, jonka seurauksena kuoli valtava määrä ihmisiä.
Puhuessan Groznyissa
tapahtuneesta räjähdyksestä Venäjän vallanpitäjät, riippumatta siitä
myöntävätkö vai kieltävätkö he Federaation joukkojen osallisuuden, puhuvat aina
Groznyin keskustorista paikkana, jossa käytiin asekauppaa tai jossa säilyettiin
aseita, tai paikkana, jota tsetseenitaistelijat pitivät päämajanaan jne.
Esittämällä siviikohteen sotilaskohteena, he yrittävät oikeuttaa siviiliväestöä
vastaan kohdistetun tietoisen hyökkäyksen.
Комментариев нет:
Отправить комментарий
Примечание. Отправлять комментарии могут только участники этого блога.